Siirry pääsisältöön

Kurkistus nuoren naisen rikkinäiseen sisimpään

 

Viime postaukseni lopussa mietin mihin mahdan päätyä seuraavan kirjan myötä. No, pääsin hengailemaan mielenterveytensä kanssa kamppailevan nuoren naisen kanssa DDR:n ajan Leipzigiin! Kirja on saksalaisen Angelika Klüssendorfin omaelämäpohjaisen trilogian keskimmäinen osa, jossa sarjan keskushenkilö April elää nuoruusvuosiaan.

Harmittavasti sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa ei löydy lähikirjastoni kokoelmista ja ”ison kirkon” kirjastoon pääsen vasta kun tämä koronahässäkkä hellittää. Mutta tämän toisen osan voi lukea myös itsenäisenä tarinana, sillä kirjailija tekee nopeita vilkaisuja taaksepäin Aprilin lapsuuteen ja tämän vanhempien kyvyttömyyteen toimia tytön huoltajina. Lisäksi pystyin onneksi muiden kirjan lukeneiden avulla muodostamaan nopean kuvan siitä mitä kirjan ensimmäisessä osassa on tapahtunut, hyvänä apuna tässä oli esimerkiksi Kiiltomato.

April on juuri ”kasvanut ulos” lastenkodista ja hänelle osoitetaan asunto erään vanhan rouvan alivuokralaisena. Lisäksi viranomaiset järjestävät hänelle työpaikan toimistotyöntekijänä. April itse lähinnä ajelehtii paikasta toiseen, tapaa ihmisiä, jotka ovat kukin omalla tavallaan rikkinäisiä. Hän joutuu jossain vaiheessa mielisairaalaan -  tai pikemminkin ”pääsee”, sillä sairausjakso antaa hänelle hyvän syyn olla pois vihaamastaan toimistotyöstä. Sairaalajakson jälkeen Aprilille järjestyy uusi työpaikka, sekin lähinnä pseudotyötä, tällä kertaa museosta. April kiinnostuu filosofisesta kirjallisuudesta ja kirjoittaa itsekin. Kaiken tämän ohessa tapahtuu kaksi Aprilin elämää mullistavaa tapahtumaa – hän saa lapsen ja myöhemmin luvan matkustaa lapsen isän kanssa länteen, pois DDR:stä.

Tässä siis kirjan ulkoiset tapahtumat. Kirjan tärkein taso kohdistuu kuitenkin Aprilin sisäiseen maailmaan ja kehitykseen, jonka hän käy läpi. April etsii kiinnekohtaa ja löytääkin tilapäisiä sellaisia, kunnes kyseinen henkilö syystä tai toisesta poistuu paikalta. Hän etsii hapuillen keinoa ilmaista sisintään ja lopulta kirjoittaminen on se keino. Ja vaikka lukijana olenkin enemmän kuin ärsyyntynyt naisen kyvyttömyydestä ottaa elämä hallintaansa niin ymmärrän, että tässä on nyt kyse jostain suuremmasta. Selviytymistarinasta kenties, jonka lopputulosta juuri luen.

Klüssendorfin teksti hämmensi minua. Kirjailija kirjoittaa Aprilin elämästä melko fragmentaarisesti ja kylmäkiskoisesti. Myötätuntoa ei kirjailijalta heru mutta ei myöskään tuomitsevaa asennetta. Hän yksinkertaisesti raportoi elämänkulkua ja Aprilin ajatuksia. Silti April jää kummittelemaan mieleeni sillä ymmärrän hänen olevan lapsuudenkokemuksiensa myötä syvästi traumatisoitunut. Tämän takia suosittelenkin lukemaan ensin trilogian ensimmäisen osan, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä ”Tyttö” (Das Mädchen, 2011). Tämä jatko-osa on lukukokemuksena varmasti sen jälkeen armollisempi, sekä lukijaa että Aprilia kohtaan.

Vaikka kirjan kaksi ensimmäistä osaa tapahtuvat DDR:ssä niin mitään ”ostalgiaa” ei ole tarjolla. DDR on ainakin tässä toisessa osassa häivytetty taustalle, vaikkakin se muodostaa selkeän kulissin Aprilin elämälle. Jossain vilahtaa Erich Honeckerin muotokuva ja Stasi on luonnollinen osa arkielämää mutta Aprilille itselleen nämä puitteet ovat todellakin vain kulissi. Kulissit selkiytyvätkin tarkemmin vasta kun April saapuu Länsi-Berliiniin. Yhtäkkiä ympärillä on valoja, värejä, asunnottomia… April havainnoi kaiken sen, mikä puuttui tasaisen harmaasta DDR:stä.

En tällä kertaa analysoi tätä kirjaa tämän pidemmälle vaan hankin ensin käsiini sarjan muut osat. Klüssendorf on saanut kirjoistaan ylistävää palautetta ja kirjallisuuspalkintojakin kotimaassaan Saksassa ja vuonna 2018 ilmestyi sarjan kolmas osa, Jahre später, jossa kuvataan Aprilin avioliittoa. Klüssendorf on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija vaikkakaan ei mikään helppo kirjailija tutustua!

**

Angelika Klüssendorf: April

Ruotsiksi kääntänyt Jörn Lindskog

Bokförlaget Thoren & Lindskog 2017

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...