Siirry pääsisältöön

Unelmoi isosti!

 

Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani lähiöelämästä, joka on sattuneesta syystä lähellä sydäntäni. Luin muutama vuosi sitten ruotsalaisen Johanna Langhorstin lähiövihaa käsittelevän kirjan ja tunnistin itseni sen sivuilta. Lähiöihmisen sydäntä särkee kun lähiöistä uutisoidaan vain ikäviä uutisia.

Kuten nyt esimerkiksi tämä kotikuntani Botkyrka. Harvat tiedotusvälineet ovat kiinnostuneita esimerkiksi upeasta luonnosta - vedestä, metsästä ja jopa pienistä vuorista. Lisäksi ihmiset! Botkyrka on yksi Ruotsin monikulttuurisimmista kunnista, kuin New York pienoiskoossa.

Yksi suurista paikallisista yhteisöistä on assyrialaiset/syyrialaiset, joita asuu Ruotsissa noin 120 000, ja monet heistä asuvat täällä Botkyrkassa ja naapurikunnassa Södertäljessä. Ruotsinassyrialainen Siduri Poli (s. 1988) on myös kasvanut täällä kotilähiössäni, joten on erityisen mielenkiintoista lukea Polin tänä syksynä julkaistu kirja, jossa Poli kertoo omasta taustastaan ​​ja kivikkoisesta tiestään yrittäjäksi.

Kirjan varsinainen tarkoitus on antaa vinkkejä ja rohkaisua muille rodullistetuille ruotsalaisille - kuinka päästä eteenpäin, vaikka edessä näyttää olevan vain suljettuja ovia. Poli suositteleekin lämpimästi yrittäjyyttä ja omien unelmien toteuttamista. Tällöin ei ainakaan tarvitse kuluttaa energiaa selittämällä valkoiselle enemmistölle omien unelmiensa oikeutusta.

Dream big! Kulje kohti unelmaasi! Tätähän me valtaväestöläiset olemme tottuneet toitottamaan, mutta oudosti viesti tuppaa muuttumaan, kun kohdennamme sen esimerkiksi maahanmuuttajille. Odotammeko heiltä edes sen kummempaa kuin vain elämästä jotenkuten selviytymistä?

Polin kantavin teesi on yhteisöllisyys. Bygg din tribe! Verkostoidu, kannusta, ole esikuva muille. Ja jos yksi onnistuu, vetää hän vanavedessään muita. Polin mukaan individualismi ei ole enää nykyaikaa, selfmade-ihmisten aika on ohi.

Jag har varit inne på det här tidigare, men att idealisera en individualistisk livsstil hör till historien. Det nya är att inte vara self made, det är att vara community made. Att resa sig tillsammans med och pushas av sin tribe, det är framtiden.

Kirja on monella tapaa silmiä avaava lukukokemus ja Polilla on terveisiä myös meille valtaväestössä eläville: tutkimusten mukaan rasistisia kommentteja huutelevat ihmiset perääntyvät usein jos heille vain huomautetaan siitä. Mutta suurin vaikutusvalta tällaisessa tilanteessa on sillä, joka kuuluu valtaväestöön. Niinpä kannattaa harjoitella jo etukäteen miten toimia kun seuraavan kerran joutuu todistamaan rasistista kielenkäyttöä.

"Voitko toistaa mitä sanoit?" on esimerkiksi tehokas repliikki. Ei ehkä myöskään kannata kutsua kyseistä henkilöä rasistiksi vaan sanoa esimerkiksi: "Mielestäni tuo, mitä sanot, on rasistista". Meillä kaikilla on velvollisuus puuttua jos kohtaamme rasismia, vaikka emme olisikaan itse sen kohteena.

Poli kertoo lämpimästi asuinalueensa yhteisöllisyydestä, mutta myös siitä, kuinka vaikeaa hänen vanhempiensa oli tutustua paikallisiin (silloin monet näistä kuuluivat vielä valtaväestöön, nythän monet ruotsalaiset ovat muuttaneet pois tältä alueelta). Ylipäänsä Poli kertoo vanhemmistaan ​​todella ihaillen, kuin suurista sankareista. Mitä he ovatkin! Se, että pystyy tuomaan perheensä turvaan sodan jaloista ja elättämään sen vieraassa maassa ja kulttuurissa, on uroteko.

Polin ja minun kotipaikkakuntani Norsborg lienee tullut tällä kesän ajalla tutuksi myös Suomen uutisista kun paikallinen 12-vuotias tyttö joutui täällä jengiampumisen uhriksi. Sattumoisin Polin kirja julkaistiin samoihin aikoihin ja ironisesti Poli joutuu televisiohaastattelussa saman ilmiön kohteeksi, jota hän kritisoi myös kirjassaan. 

Kun yksi Ruotsin kokeneimmista toimittajista, Malou von Sivers haastattelee Polia, hän avaa keskustelun kysymällä Polilta mitä mieltä tämä on ampumisesta. Polin odotettiin siis tyypillisesti edustavan asuinpaikkaansa, pahamaineista lähiötä, ja olevan heti valmis kommentoimaan siellä tapahtuvaa väkivaltaa, vaikka hänellä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa. Asiasta nousi oikeutetusti pieni somekohu.

 Nämä allaolevat kuvat ovat muuten alueelta, jonka postiosoite on tuo samainen pahamaineinen "no-go"-lähiö Norsborg. Näitä maisemia tulet tuskin näkemään minkään alueelta uutisoidun jutun kuvituksessa, joten... exclusively yours!




Kommentit

  1. Kaunista näyttää olevan!
    Tuo että pyytää toistamaan juuri sanomansa on hyvä ohje tilanteeseen, jossa kuulee rasistista puhetta. Kevyesti tyhmiä juttuja toisteleva joutuu kohtaamaan oman puheensa ja saattaa huomata, ettei se kuulosta kovin asialliselta eikä ole maailman upeinta huumoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on vanhaa kulttuuriasutusta ja tästä lähettyviltä meni vuosisatojen ajan Ruotsin "valtaväylä" etelään, Göta landsväg . Lisäksi tämä on vanhaa viikinkiaikaista seutua. Harmittaa, että tämä jää puoli historiaa jää pimentoon ! /Mari

      Poista
  2. Meinasin sanoa samaa kuin Marjatta yllä, mutta tuo todella on mainio tapa vastata typeriin huuteluihin! Menee huutelijalla helposti jauhot suuhun. Ehkä jopa tajuaa, mitä sanoi.

    Minusta tuo pointti on myös tärkeä, että nämä ihmiset ovat sankareita, kun ovat onnistuneet pelastamaan perheensä sodan jaloista ja selvinneet vieraassa maassa. Sillä ihan oikeasti, eivät he huviretkelle ole lähteneet. Odotan kovasti, milloin meillä Suomessa aletaan kuulla tällaisia vastaavia tarinoita, se on vain ajan kysymys.
    Mutta oikeastaan mikä sävähdytti eniten, oli se toteamus, että individualismin aika on ohi. Luulen, että se on juuri niin. On alkamassa uusyhteisöllisyyden aika. Mielenkiintoista, itse asiassa todella mielenkiintoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa oli todella sellainen tuntu, että nyt katsotaan tulevaisuuteen! Paljon mielenkiintoisia pointteja, varsinkin tällaiselle valtaväestön edustajalle. Kirja oli harmittavasti vähän epätasainen, ei ehkä toimisi välttämättä käännöksenä, mutta kirjan sanoma tuli onneksi selkeästi esiin. Lisäksi Polin tyyli kirjoittaa on vauhdikas, tätä oli hauska lukea. Todella inspiroivaa luettavaa! / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen