Siirry pääsisältöön

Lukulomaa odotellessa

 

Marraskuu painaa päälle ja illat pimenevät huolestuttavaa vauhtia. Ensi viikolla vietämme täällä Tukholmassa syyslomaa, jota Ruotsissa yritetään lanseerata ”lukulomana”, läslov.  No, minulle se sopii vaikka tällä viikolla 11-vuotta täyttävä lapseni ei ole ihan niin innostunut ajatuksesta.

Lapsi tosin yllätti tässä muutama viikko sitten ja pyysi, että alkaisin taas lukea iltasatua. Jostain syystä olimme lopettaneet sen tavan mutta lapsi olikin kaivannut iltalukemista yhdessä. Koska emme siihen hätään keksineet hyllystä mitään, vilkaisimme tilaamaani äänikirjapalvelua ja sieltä löytyikin jännä kirja, Halloween-aikaan sopiva ”Taikuuden talo”. Talossa tapahtuu tosiaan vaikka ja mitä, jopa niin että kysyin lapselta välillä, että onko jo liian jännittävää. Mutta sisarukset Hedy ja Spencer näyttävät selvittävän tilanteet ja luotamme siihen, että loppu on onnellinen.

Kokeilimme muuten kesällä lapsen kanssa äänikirjojen kuuntelemista mutta lapsi haluaa, että minä luen. Teen kuulemma niin hyvät äänet! Sisäinen Ella Eroseni pääsee kieltämättä välillä vauhtiin ja tykkään ääninäyttelemisestä. Joten tämän Taikuuden talonkin olemme lukeneet sähkökirjana itse vaikka siihen olisi ollut valmiiksi luettu äänikin tarjolla.

Itse olen lueskellut vähän sitä sun tätä, viimeisimpänä kirjana ruotsinkreikkalaisen Theodor Kallifatidesin kirjan ”Ännu ett liv”. Vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassa tuolloin 77-vuotias Kallifatides kertoo kuinka hän päätti lopettaa kirjoittamisen ja myydä vuosikymmeniä pitämänsä työhuoneen. Tästä alkaa prosessi, joka johtaa Kallifatidesin takaisin omaan äidinkieleensä kreikkaan. Kirjailijauransa Kallifatides on luonut itselleen alun perin vieraalla ruotsin kielellä ja kreikan kielellä kirjoittaminen tuntui jopa pelottavalta.

Mutta niin vain syntyi tämä kirja, alun perin siis kreikaksi kirjoitettuna, ja kirjailijan ura on jatkunut sen jälkeenkin. Tänä syksynä ilmestyi Kallifatidesin uusin kirja, ”Kärlek och främlingsskap”. Kallifatides oli muuten yksi ensimmäisiä ruotsalaiskirjailijoita, joita luin muutettuani tänne Ruotsiin kaksikymmentä vuotta sitten.

Oli lohdullista lukea toisen ”muukalaisen” ajatuksia Ruotsissa asumisesta. Itseäni kannusti myös Kallifatidesin itsestäänselvä asenne: hänen kreikkalaiset juurensa näkyvät vahvoina kaikessa mitä hän kirjoittaa samalla kun hän on aktiivisesti myös ruotsalainen. Näin olen myös itse toiminut omassa elämässäni.

Oli muuten hauska lukea kuinka Kallifatides kirjoituskrampista kärsiessään löytää twitterin! Itse olen siellä hyvin aktiivisesti mukana. Kallifatides, joka on ollut hyvin epäileväinen sosiaalista mediaa kohtaan, ymmärtää yhtäkkiä twitterin ihanuuden. Sitä kauttahan hän voi olla yhteydessä lukijoihinsa suoraan, ilman kustantajan tai median välikättä!

”Om Jesus levat idag skulle han också vara med, tänkte jag. ’Älska varandra såsom jag har älskat er.’ Finns det någon bättre tweet?”

Ensi viikon syyslomaan olen varautunut mökkivarauksella ja isolla pinolla kirjoja, sain kirjastosta vihdoin ja viimein muun muassa Tommi Kinnusen ja Kjell Westön uusimmat! Mutta olen tässä viikonloppuisin käynyt harrastamassa myös metsälukemista. Kallifatides on mitä parasta patikointiseuraa ja lounastauon päätteeksi viritän aina riippumattoni hetken lukutaukoa varten.


**

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

Suomennos Terhi Kuusisto

Aula Co 2020


Theodor Kallifatides: Ännu ett liv

Albert Bonniers Förlag 2016

Kommentit

  1. Tommi Kinnunen on kyllä niin mun lemppari! Ja Sofia Lundberg! Ja Marja Hiltusen Koivikon Agatha oli myös upea 6-osainen sarja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä! Lundberg ja Hiltunen ovat minulle aivan tuntemattomia kirjailijanimiä, pistän välittömästi lukulistalle! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen