Siirry pääsisältöön

Kadonnutta mummua etsimässä

 

Vaikka olen täällä Ruotsissa asunut jo kaksikymmentä vuotta niin sisäinen rojalistini pysyttelee edelleen visusti piilossa. Tasavaltalaissieluni ei nimittäin voi ymmärtää miten joku voi päästä valta-asemaan vain syntymällä tiettyyn perheeseen. Ja entäpä jos tämä perheeseen sattumalta putkahtanut pienokainen ei olekaan kiinnostunut edustustehtävistä maansa hyväksi? Tai vielä pahempaa: on kiinnostunut mutta ei omaa siihen minkäänlaisia lahjoja?

Nyt tosin täytyy myöntää, että tämän koronavuoden aikana vastarintani on alkanut murtua. Kuningas on yllättäin löytänyt aivan uuden roolin ja noussut esiin kansan äänenä viranomaisten ja hallituksen väliin. Kuningas taisi esimerkiksi olla se valtaapitävä, joka ensimmäisenä ihmetteli julkisesti, että miten niitä suojamaskeja nyt ei muka voisi käyttää yleisemminkin.

Mutta nyt ei ole tarkoitus puhua koronasta tai tämän päivän kuningasperheestä vaan siirtyä ajassa sata vuotta taaksepäin. Kuninkaan sisar, prinsessa Christina on kirjoittanut kirjan isoäidistään, kruununprinsessa Margaretasta (1882-1920), jota harva enää muistaa täällä Ruotsissakaan. Margareta, jota kutsuttiin Daisyksi, kuoli vain 38-vuotiaana ollessaan kahdeksannella kuulla raskaana. Jälkeen jäivät aviomies, kruununprinssi Kustaa VI Aadolf (1882-1973), sekä viisi lasta, joista nuorimmainen oli vain kolmevuotias.

Lasten isä löysi pian uuden puolison ja Daisystä ei sen kummemmin enää puhuttu. Lastenlapset tunnistivat toki isoäitinsä linnassa sijaitsevasta muotokuvasta, mutta muuten hän jäi suureksi arvoitukseksi. Kunnes Prinsessa Christina lähti tutkimaan arkistoja ja löysi sieltä eläväisen, sekä urheilua että maalausta harrastavan nuoren naisen.

Kirja on todellinen aarrearkku 1900-luvun alun elämästä kiinnostuneille! Kirjan lukuisat valokuvat eivät ole suurimmalta osin mitään tavanomaisia poseerauskuvia (niitäkin kirjasta toki löytyy) vaan nykymittapuun mukaisesti ihan ehtaa instagram-ainesta. Daisyn spontaani persoonallisuus näkyy kuvissa ja erityisesti hänen lämmin ja mutkaton suhteensa lapsiinsa.

Prinsessa Christina kuvaa yhdessä toimittaja Carl Otto Werkelidin kanssa Margaretan elämänkaaren aina Englannin hovista (hän oli yksi lukuisista kuningatar Victorian lastenlapsista) siihen kohtalokkaaseen päivään Tukholmassa vapunpäivänä 1920, jolloin hän kuolee verenmyrkytykseen kärsittyään koko talven moninaisista tulehdustaudeista.Silloisen pääministerin Hjalmar Brantingin kerrotaan lausuneen: "Auringonsäde on nyt sammunut kuninkaanlinnassa".

Minua tässä kirjassa liikuttivat ennen kaikka valokuvat, joiden kaltaisia harvoin näkee kuninkaallisten elämää kuvittamassa. Katsokaa esimerkiksi tätä perhepotrettia äidistä viiden lapsensa kanssa, kuin mistä tahansa perhealbumista. Sydäntä särkee ajatus, että vain paria vuotta myöhemmin kuvan keskushahmo on poissa.


Ja kun mietin lasten myöhempiä elämänkohtaloita tulee taas mieleeni tämän kuninkaallisen perinnön järjettömyys. Sekä pienin lapsista, Carl Johan, että vasemmalla istuva Sigvard, joutuivat luopumaan prinssititteleistään, sillä molemmat avioituivat säätyynsä sopimattoman naisen kanssa. Varsinkin Sigvardille aseman menetys oli traumaattinen ja vanhoilla päivillään hän jopa haastoi Ruotsin valtion oikeuteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, jotta saisi prinssin tittelinsä virallisesti takaisin. Sigvard ehti kuitenkin kuolla ennen kuin päätöstä asiaan saatiin.

Oikealla istuva Edmund, virallisesti Gustav Adolf, kuoli lento-onnettomuudessa vain 40-vuotiaana. Nykyinen kuningas ei ollut siis ehtinyt täyttää vielä vuottakaan, kun hänestä tuli kruununprinssi. Samoihin aikoihin prinssi Bertil (kuvassa toinen vasemmalta) oli tavannut Lontoossa erään Lilian Graigin ja rakastunut. 

Avioliitto Lilianin kanssa ei tullut kuitenkaan kysymykseenkään, sillä Bertil ei voinut riskeerata kruununperimystä. Hänen tuli olla varamiehenä siltä varalta, että pienelle Kaarle Kustaalle olisi tapahtunut jotain. Ja avioitumalla Lilianin kanssa Bertil olisi menettänyt tittelinsä. Bertil ja Lilian avioituivat vasta 1976, Kaarle Kustaan avioiduttua ensin Silviansa kanssa.

Prinsessa Ingrid (kuvassa toinen oikealla) löysi onnensa Tanskasta, jossa hän avioitui kruununprinssin kanssa. Kuningatar Ingrid sai kolme tytärtä, joista vanhin sai siis nimensä Ingridin äidin mukaan, lempinimeä myöten. Tanskan nykyinen kuningatar Margareta tunnetaan myös perheen kesken Daisynä.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...