Siirry pääsisältöön

Lokakuun kieli: tanska



Lähdin vuoden alussa innoissani Sanoja ja lauseita -blogin heittämään Kuukauden kieli -haasteeseen. Tässä taitaa kuitenkin käydä niin hassusti, että haasteesta tulee suoritettua vain yksi kuukausi... Olen nimittäin fiilis-lukija ja kirjat tulevat luokseni eri reittejä jolloin minun tehtäväkseni jää lähinnä päättää, innostunko vai enkö. Harvoin edes lähden etsimällä etsimään kirjoja ja jos niin teen, on suuri vaara että aika ja paikka eivät kohtaa kyseisen kirjan kohdalla. Tämän vuoksi en ole esimerkiksi kertaakaan onnistunut tekemään Helmet-lukuhaastetta loppuun. Aina sinne jää jokin kohta, johon olisi siis pitänyt hakemalla hakea joku sopiva kirja.

Mutta näiden selitysten jälkeen voin ilokseni ilmoittaa, että lokakuun kieli eli tanska on suoritettu! Mutta tässäkin tapauksessa kirja siis tuotiin luokseni.  Tammikuussa työkaveri iski käteeni kirjan, joka hänen mielestään sopi täydellisesti minulle - kävin nimittäin silloin kirjan päähenkilön tavoin autokoulua ja kuten kirjan Sonjakin, manailin vaihteiden käytön vaikeutta. Minun piti siis tietysti lukea tämä kirja!

Dorthe Nors oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija mutta taustatietoja etsiessäni huomasin pian, että tässä on kirjailija josta saattaa tulla suurikin nimi. Nors on noteerattu jo Yhdysvalloissa, jossa itse Oprah Winfrey on suositellut Norsin teosta seuraajilleen. Eikä siinä kaikki - vuonna 2017 Dorthe Nors valittiin Man Booker Prize International - kilpailun ehdokaslistalle ja juurikin tällä nyt lukemallani kirjalla. Dorthe Nors tunnetaan ennen kaikkea novellistina ja niitä kykyjään hän käyttää myös tässä pienoisromaanissa. Kerronta on tiivistettyä ja tarinan rakenne on myös kuin pitkitetty novelli.

Sonja ei siis osaa käyttää vaihteita. Hän on jo yli 40 ja käy autokoulua. Ensimmäinen opettaja, karski Jytte, ei edes anna Sonjan käyttää vaihteita vaan tekee sen hänen puolestaan. Sonja päättää vaihtaa opettajaa ja pyytää autokoulunomistajaa Folkea ottamaan hänet oppilaakseen. Asia järjestyy mutta suhde Jytteen mutkistuu.

Ja mutkikkaat suhteet ovatkin olennainen osa Sonjan elämää. Hän on omiin oloihinsa mielellään vetäytyvä, mihin hänen ammattinsakin toisaalta kannustaa, Sonja on nimittäin kääntäjä ja kääntää ruotsalaisen tähtidekkaristin Gösta Svenssonin kirjoja. Gösta onkin Sonjan "elämän mies" ja usein hän viittaa kirjailijaan vain nimellä "Gösta".

Sonjan suhde siskoonsa Kateen on lähestulkoon olematon, vanhemmat asuvat maalla ja Kööpenhaminaan muuttaneella Sonjalla on oikeastaan vain yksi ystävä - Molly (oikealta nimeltään Lone), jonka kanssa hän aikoinaan lähti maalta kaupunkiin. Lisäksi Sonjan piiriin kuuluu hieroja-Ellen, joka haluaisi ystävystyä mutta Sonja ei päästä mielellään muita liian lähelle itseään. Sonjan elämää mutkistaa myös kristallitauti, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä aiheuttaa vaikean huimauskohtauksen.

Kirjan loppukohtaus on upeasti rakennettu. Sonja matkustaa Mollyn kanssa metrolla keskustaan tarkoituksenaan mennä konserttiin. Molly on kuitenkin kiinni kännykässään, jonka kautta hän kommunikoi toisen henkilön kanssa. Metrossa on henkilö, joka kiinnittää Sonjan huomion ja jonka kanssa hän alkaa keskustelun. Käy ilmi, että henkilö tarvitsee apua ja yhtäkkiä Sonja päättää poistua metrosta uuden tuttavuutensa kanssa.

Molly ser på Sonja över smartphonen. Det ser ut som om hon tänker säga något, men det hinner hon inte, för nu har Sonja stigit av tåget med Martha. Hon har stigit av tåget och är på väg mot trapporna. Det måste gå fort, för Molly har rest sig upp inne i tågvagnen. Hon står med sitt lilla ansikte vänt mot fönstret, hon är full av frågor och fångad mellan funktioner. Hon viftar med smartphonen och den lediga handen. Men Sonja har inte tid att förhålla sig till det, och nu susar Lone i Mollys skepnad in under Köpenhamn medan Sonja drar iväg med Martha till trappan. De är på väg upp i ljuset.

Tarina saa aivan uuden käänteen mutta Nors jättää meidät pian sen jälkeen kun Sonja ja Martha ovat päässeet ylös maanpinnalle, valoon. Lukija saa itse pohtia mitä sitten mahdollisesti tapahtuu. Maaginen päätös!

PS. Ja kun olin päässyt tanskalaisen kirjallisuuden makuun huomasin hyllyssäni siellä pitkään majailleen kirjan. Hyllynlämmittäjä! Hanne-Vibeke Holst oli myös minulle ennestään tuntematon mutta innostuin niin tästä 'Mitä he toisilleen tekivät' -romaanista että luin melko lailla perään Holstin uusimman 'Som pesten' (nähtävästi ei vielä suomennettu). Jos joku etsii romantiikkaa ja jännitystä niin tässä kaksi kirjaa, joita suosittelen lämpimästi! (Holstin alkupään tuotantoa en sen sijaan suosittele, kirjailija on selvästi kypsynyt parempaan suuntaan tuotantonsa myötä.)

Dorthe Nors: Blicken, pilen, filen
(Spejl, skulder, blink)
Ruotsiksi kääntänyt Ninni Holmqvist
Ordfront 2016

Helmet-lukuhaaste (2019): 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

Kommentit

  1. En minäkään ole saanut Helmet-haastetta loppuun, vaikka vain yhden kerran sitä yritinkin, vuonna 2018. Jotenkin tykkään kun se repsottaa blogissani keskeneräisenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähden aina joka vuosi uuteen Helmet-haasteeseen innolla, että nyt se tulee tehtyä täydellisesti. Mutta taitaa jäädä tänäkin vuonna pari kohtaa tyhjäksi... /Mari

      Poista
  2. Olisipa mahtavaa lukea tuo Dorthe Norsin kirja, koska itsekin kävin autokoulun nelikymppisenä ja se oli suurta tuskaa! Minua lohdutti silloin Arja Tiaisen runokirja Tää Tojota ei lähe liikkeelle :) Huikea kirja!

    Minäkin olen muuten fiilispohjainen lukija, ja siksi joudun aina palauttamaan osan kirjaston kirjoistakin lukematta niitä, koska lukufiilis vain ehti mennä jo ohi ennen kuin ehdin niihin kirjoihin asti... Harmillista, mutta minkäs teet! Mutta ei auta väkisinkään lukea, joten pitää vain ottaa rennosti ja antaa olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Tiaisen runokirja pitikin lukea silloin autokoulun aikoihin mutta unohdin, kiitos muistutuksesta! Hannu Mäkelä ajoi myös ajokortin kypsällä iällä, hän kertoo sitä jossakin niistä muistelmakirjoistaan. Nauratti kun luin kun oli niin tutunkuuloista sähellystä :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...