Siirry pääsisältöön

Lokakuun kieli: tanska



Lähdin vuoden alussa innoissani Sanoja ja lauseita -blogin heittämään Kuukauden kieli -haasteeseen. Tässä taitaa kuitenkin käydä niin hassusti, että haasteesta tulee suoritettua vain yksi kuukausi... Olen nimittäin fiilis-lukija ja kirjat tulevat luokseni eri reittejä jolloin minun tehtäväkseni jää lähinnä päättää, innostunko vai enkö. Harvoin edes lähden etsimällä etsimään kirjoja ja jos niin teen, on suuri vaara että aika ja paikka eivät kohtaa kyseisen kirjan kohdalla. Tämän vuoksi en ole esimerkiksi kertaakaan onnistunut tekemään Helmet-lukuhaastetta loppuun. Aina sinne jää jokin kohta, johon olisi siis pitänyt hakemalla hakea joku sopiva kirja.

Mutta näiden selitysten jälkeen voin ilokseni ilmoittaa, että lokakuun kieli eli tanska on suoritettu! Mutta tässäkin tapauksessa kirja siis tuotiin luokseni.  Tammikuussa työkaveri iski käteeni kirjan, joka hänen mielestään sopi täydellisesti minulle - kävin nimittäin silloin kirjan päähenkilön tavoin autokoulua ja kuten kirjan Sonjakin, manailin vaihteiden käytön vaikeutta. Minun piti siis tietysti lukea tämä kirja!

Dorthe Nors oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija mutta taustatietoja etsiessäni huomasin pian, että tässä on kirjailija josta saattaa tulla suurikin nimi. Nors on noteerattu jo Yhdysvalloissa, jossa itse Oprah Winfrey on suositellut Norsin teosta seuraajilleen. Eikä siinä kaikki - vuonna 2017 Dorthe Nors valittiin Man Booker Prize International - kilpailun ehdokaslistalle ja juurikin tällä nyt lukemallani kirjalla. Dorthe Nors tunnetaan ennen kaikkea novellistina ja niitä kykyjään hän käyttää myös tässä pienoisromaanissa. Kerronta on tiivistettyä ja tarinan rakenne on myös kuin pitkitetty novelli.

Sonja ei siis osaa käyttää vaihteita. Hän on jo yli 40 ja käy autokoulua. Ensimmäinen opettaja, karski Jytte, ei edes anna Sonjan käyttää vaihteita vaan tekee sen hänen puolestaan. Sonja päättää vaihtaa opettajaa ja pyytää autokoulunomistajaa Folkea ottamaan hänet oppilaakseen. Asia järjestyy mutta suhde Jytteen mutkistuu.

Ja mutkikkaat suhteet ovatkin olennainen osa Sonjan elämää. Hän on omiin oloihinsa mielellään vetäytyvä, mihin hänen ammattinsakin toisaalta kannustaa, Sonja on nimittäin kääntäjä ja kääntää ruotsalaisen tähtidekkaristin Gösta Svenssonin kirjoja. Gösta onkin Sonjan "elämän mies" ja usein hän viittaa kirjailijaan vain nimellä "Gösta".

Sonjan suhde siskoonsa Kateen on lähestulkoon olematon, vanhemmat asuvat maalla ja Kööpenhaminaan muuttaneella Sonjalla on oikeastaan vain yksi ystävä - Molly (oikealta nimeltään Lone), jonka kanssa hän aikoinaan lähti maalta kaupunkiin. Lisäksi Sonjan piiriin kuuluu hieroja-Ellen, joka haluaisi ystävystyä mutta Sonja ei päästä mielellään muita liian lähelle itseään. Sonjan elämää mutkistaa myös kristallitauti, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä aiheuttaa vaikean huimauskohtauksen.

Kirjan loppukohtaus on upeasti rakennettu. Sonja matkustaa Mollyn kanssa metrolla keskustaan tarkoituksenaan mennä konserttiin. Molly on kuitenkin kiinni kännykässään, jonka kautta hän kommunikoi toisen henkilön kanssa. Metrossa on henkilö, joka kiinnittää Sonjan huomion ja jonka kanssa hän alkaa keskustelun. Käy ilmi, että henkilö tarvitsee apua ja yhtäkkiä Sonja päättää poistua metrosta uuden tuttavuutensa kanssa.

Molly ser på Sonja över smartphonen. Det ser ut som om hon tänker säga något, men det hinner hon inte, för nu har Sonja stigit av tåget med Martha. Hon har stigit av tåget och är på väg mot trapporna. Det måste gå fort, för Molly har rest sig upp inne i tågvagnen. Hon står med sitt lilla ansikte vänt mot fönstret, hon är full av frågor och fångad mellan funktioner. Hon viftar med smartphonen och den lediga handen. Men Sonja har inte tid att förhålla sig till det, och nu susar Lone i Mollys skepnad in under Köpenhamn medan Sonja drar iväg med Martha till trappan. De är på väg upp i ljuset.

Tarina saa aivan uuden käänteen mutta Nors jättää meidät pian sen jälkeen kun Sonja ja Martha ovat päässeet ylös maanpinnalle, valoon. Lukija saa itse pohtia mitä sitten mahdollisesti tapahtuu. Maaginen päätös!

PS. Ja kun olin päässyt tanskalaisen kirjallisuuden makuun huomasin hyllyssäni siellä pitkään majailleen kirjan. Hyllynlämmittäjä! Hanne-Vibeke Holst oli myös minulle ennestään tuntematon mutta innostuin niin tästä 'Mitä he toisilleen tekivät' -romaanista että luin melko lailla perään Holstin uusimman 'Som pesten' (nähtävästi ei vielä suomennettu). Jos joku etsii romantiikkaa ja jännitystä niin tässä kaksi kirjaa, joita suosittelen lämpimästi! (Holstin alkupään tuotantoa en sen sijaan suosittele, kirjailija on selvästi kypsynyt parempaan suuntaan tuotantonsa myötä.)

Dorthe Nors: Blicken, pilen, filen
(Spejl, skulder, blink)
Ruotsiksi kääntänyt Ninni Holmqvist
Ordfront 2016

Helmet-lukuhaaste (2019): 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

Kommentit

  1. En minäkään ole saanut Helmet-haastetta loppuun, vaikka vain yhden kerran sitä yritinkin, vuonna 2018. Jotenkin tykkään kun se repsottaa blogissani keskeneräisenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähden aina joka vuosi uuteen Helmet-haasteeseen innolla, että nyt se tulee tehtyä täydellisesti. Mutta taitaa jäädä tänäkin vuonna pari kohtaa tyhjäksi... /Mari

      Poista
  2. Olisipa mahtavaa lukea tuo Dorthe Norsin kirja, koska itsekin kävin autokoulun nelikymppisenä ja se oli suurta tuskaa! Minua lohdutti silloin Arja Tiaisen runokirja Tää Tojota ei lähe liikkeelle :) Huikea kirja!

    Minäkin olen muuten fiilispohjainen lukija, ja siksi joudun aina palauttamaan osan kirjaston kirjoistakin lukematta niitä, koska lukufiilis vain ehti mennä jo ohi ennen kuin ehdin niihin kirjoihin asti... Harmillista, mutta minkäs teet! Mutta ei auta väkisinkään lukea, joten pitää vain ottaa rennosti ja antaa olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Tiaisen runokirja pitikin lukea silloin autokoulun aikoihin mutta unohdin, kiitos muistutuksesta! Hannu Mäkelä ajoi myös ajokortin kypsällä iällä, hän kertoo sitä jossakin niistä muistelmakirjoistaan. Nauratti kun luin kun oli niin tutunkuuloista sähellystä :) /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...