Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen nainen astuu esiin


Kekkosmenneisyyteni velvoittamana luen mielenkiinnolla kaikki aiheeseen liittyvän ja olen todella iloinen, että huomio alkaa pikkuhiljaa siirtyä myös Sylviin! Hän ei todellakaan ollut mikään hento ja heiveröinen, kuten julkisuuskuvansa ehkä antaisi olettaa, vaan ihan oikea First Lady, jota Kekkonen piti tukikohtanaan ja kallionaan.

Johanna Venho on hahmotellut kirjassaan yhdenlaisen Sylvin muotokuvan, joka ei sekään kerro kaikkea mutta antaa kuitenkin osviittaa siitä mitä kaikkea julkisivu piti takanaan. Sylvin ja Urhon nuori rakkaus oli kaunis tarina mutta vaikeat raskaudet ja keskenmenot, Urhon poliittinen ura ja naissuhteet sekä lopulta Sylvin kivulias reuma saivat yliotteen. Mutta kirjan rivien välistä nousee Sylvin viesti, kuin Didon valituslaulu: "Remember me but ah! forget my fate!"

Kirjan varsinainen tapahtumapaikka on Kekkosten huvila Katermassa, jonne Sylvi lähtee kuningatar Elisabethilta lahjaksi saadulla minillään elokuussa 1966 viettämään muutaman päivän yksinäistä lomaa. Taloudenhoitaja Ester laittaa evästä mukaan, perillä odottavat sauna, sienimetsä ja Sylvin kaipaama oma rauha. Ja muistot! Sylvin tarkoitus on polttaa omat vuosikymmenten mittaiset päiväkirjansa mutta muistikuvat tunkevat sitkeästi esiin.

Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan. Muutamalle ihmiselle - niin, ja noille päiväkirjoille.

Sylvi ei ole yksin. Seurana on vastikään kuolleen ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion henki joka inttää Sylviltä juuri niitä muistoja, joita ei haluaisi muistella. Olavi Paavolaisestakin, jonka kanssa Sylvillä olisi ainakin Venhon mukaan ollut flirttiasteelle jäänyt ystävyyssuhde. Ja ne Urhon naiset... kuinka pieni Sylvi tunteekaan olevansa komean ja ylvään Anita Hallaman rinnalla. Varsinaista vastarintaa Sylvi ei edes yritä mutta pieniä piikkejä, niitä Sylvi ei voi vastustaa.

Piikikäs Sylvi oli tunnetusti myös miniöitään kohtaan. Kaksospojat Matti ja Taneli olivat Sylville kaikki kaikessa, jo senkin vuoksi että he sotavuosina elivät pitkiä aikoja kolmistaan. Leijonaäidin sydän särkyy kun pojat aloittavat oman elämänsä. Perheyhteys oli Sylvin elämän onnellisinta aikaa ja ne sydäntäriipaisevimmat muistot Venhon romaanissakin ajoittuvat juuri siihen aikaan.

Venho kirjoittaa hyvin runollista kieltä ja luo Katermasta hienon miljöön Sylvin taustaksi. Hiukan vierastan kuitenkin kirjan rakennetta, Marja-Liisa Vartion "henki", jonka kanssa Sylvi käy vuoropuhelua, on omaperäinen kerronnallinen ratkaisu joka pienen totuttelun jälkeen tuntuu kuitenkin ihan luontevalta. Sen sijaan Essi Renvallin osuudet jäävät mielestäni paikoin irrallisiksi.

Urho ja Sylvi Kekkosen pitkä avioliitto on nykyaikamme saagoja, joista riittää ainesta jälkipolvillekin. Raija Orasen kirjassa tätä avioliittodraamaa käsiteltiin viihteellisesti ja pidin siitäkin mutta Venhon Sylvi-kirja kosketti. Nyt olikin hyvä hetki ottaa esille hyllyssäni pitkään odottanut Anne Mattssonin elämäkerta Sylvi Kekkosesta, jota myös Venho on käyttänyt lähteenä kirjaansa kirjoittaessaan.

En usko muuten laisinkaan niitä näkemiäni (mieslukijoiden) kommentteja, että Venhon Sylvi-kirja myisi vain Urho Kekkosen takia. Sylvi seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja hänellä on varmasti vielä paljon kerrottavaa.

Vaikken tajua avioliittoa, olen ollut naimisissa niin pitkään, että on mahdoton erottaa mikä minusta olisi toisissa olosuhteissa tullut. Olin nuorena sillä tavalla altis ja rakastava, että muovauduin toisen myötä ja semmoinen rakkaudesta muovautuminen on pysyvää sorttia. Mutta kyllä minäkin olen Urhoa muuttanut. Ei se mies olisi sama ilman minua.

**
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019

Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Kirjankansibingo 2019: Unenomainen

Kommentit

  1. Varasin heti kirjan kirjastosta, kun näin, että vihdoinkin on tulossa kirja Sylvi Kekkosesta. ja tykkäsin tosi paljon kirjasta ja sen tunnelmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin heti kirjan luettuani vähän epäilevällä kannalla, laitoin goodsreadsiinkiin vain kolme tähteä mutta nyt eilen kun kirjoittelin tätä juttua niin huomasin, että tykkäsin tästä kirjasta enemmän. Saa nyt peräti neljä tähteä! /Mari

      Poista
  2. Olen aina pitänyt Sylvistä. Hän on minulle presidenttien rouvistamme kiinnostavin. Uskon, että on paljon meitä, jotka olemme kiinnostuneita juuri Sylvistä omana itsenään, ei Urkin kautta. Sylvi oli itsenäinen nainen, jolla oli oma elämä viralllisten velvollisuuksien ohessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvillä olisi ollut rahkeita enempäänkin mutta sairausko tai ehkä ujouskin sitten teki, että hän pysytteli mielellään taka-alalla. Mutta nyt kun luen Anne Mattssonin elämäkertaa Sylvistä niin siitä käy hyvin ilmi, että hänellä oli oma elämä, varsinkin sisäinen sellainen. Ja että hän mielellään seurusteli vahvojen ja epäsovinnaistenkin naisten kanssa, olisiko heiltä saanut kaipaamaansa poweria... Mielenkiintoinen ja salaperäinen henkilö edelleen! /Mari

      Poista
  3. Kiehtova, vahva henkilö kaikessa vetäytyvyydessään ja hiljaisuudessaan. Rohkeaa oli myös oman kirjallisen uran rakentaminen pressan ja kaiken sen valokeilan varjossa. Pidin kovasti romaanin kolmen näkökulman yhdistämisestä ja Sylvin syväluotauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvin syväluotaus oli tosiaan koskettava ja hyvin uskottava. Vartion ja varsinkin Renvallin osuuksia vierastin, mutta ymmärrän kirjailijan tarkoituksen tasapainottaa tarinaa ettei kaikki tapahdu vain Sylvin pään sisällä. Luin muuten tämän jälkeen myös Anne Mattssonin elämäkerran Sylvistä ja huomasin, että monet kohtaukset oli saatu juuri sieltä. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...