Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen (2013)

Kekkonen pyyhki silmänsä. Anitasta tämä johtui, kaikki Anitasta.

Kuten ehkä muistatte, minulla on tämä Kekkos-menneisyyteni jonka vuoksi ahmin kaikki eteeni osuvat Kekkosta käsittelevät opukset. Orasen "Kaiken takana Kekkonen" osui tielleni matkalla Suomeen, laivan kioskin pokkarihyllyssä ja vaikka olen karsastanut Orasta (miksiköhän muuten?!) niin en voinut vastustaa kirjan kutsua. Ja hyvä niin, sillä tämä kirja on hyvä!

Oranen tekee saman taikatempun kuin Jaan Kross ja muuttaa koulun historiankirjoista tutut kuivat tapahtumat eläväksi elämäksi. Kuinka paljon tässä on sitten tarua ja kuinka paljon totta, sen tasapainon säilyttäminen jää paljolti lukijan vastuulle. Mutta pidän Orasen tyylistä ja olen täysillä mukana juonen kuvioissa. Olisin ehkä vierastanut Kekkosen naisilleen kohdistamaa lepertelyä jos en olisi lukenut Maarit Tyrkön Kekkos-kirjoja. Niiden jälkeen hempeä Kekkonen onkin ihan realistinen hahmo.

Kaksi asiaa erityisesti ihmetyttää tässä 70-luvun historian eläväksi tekevässä kuvauksessa. Ensinnäkin se viinanjuonti, joka näytti olevan aivan yleistä ja sitä vieläpä peiteltiin tehokkaasti monelta taholta. Kekkosta se kirjan mukaan ärsytti mutta ihmeen pitkälle kaikki nämä karjalaiset ja leskiset ylsivät poliittisilla urillaan ennen kuin tuli umpikuja vastaan. Toinen hiuksia nostattava seikka on se kuinka paljon Neuvostoliitto tosiaan sääteli Suomen sisäisiäkin asioita. Onhan siitä puhuttu mutta kirjassa kuvatut konkreettiset tilanteet pistävät mietityttämään. Kekkonen osasi sen pelin ja häntä arvostettiin Neuvostoliitossa mikä taisi olla Suomen suuri onni sillä hetkellä? Historian palaset loksahtelevat paikoilleen.

Taiteilijoiden seura oli Kekkosen mielestä hauskempaa kuin kenenkään muun, ehkä Hrustsovia lukuun ottamatta. Hän kutsui Tamminiemeen parhaan mahdollisen seurueen, kun tarjottiin päivälliset Ilja Glazunovin kunniaksi. Taiteilija oli juuri aloittanut Kekkosen muotokuvan maalaamisen. Mahtoiko tämä nyt olla se taiteilija, jonka Beljakov oli uhannut toimittaa maalaamaan muotokuvan, jossa kalju ei näy, Kekkonen irvaili. Oli kuka tahansa, mallina oloon oli suostuttava, kun naapuri kerran sitä tahtoi. 

Pidän Orasen tyylistä kirjoittaa, sitä lukee mielellään ja sutjakkaasti. Tosin paikoin teksti on liiankin jaarittelevaa ja yksityiskohtaista, monia kohtia olisi mielestäni voinut jättää poiskin. Toisaalta tämä pitkä ja perusteellinen kuvaus veti mukaansa ja loi illuusion, että olin hetken mukana kirjan tapahtumissa. En useinkaan lue viihdekirjallisuutta enkä olisi tätäkään lukenut jos se olisi keskittynyt pelkästään romantiikkaan mutta poliittiseen viihteeseen yhdistäminen tekee kirjasta hauskaa luettavaa! Orasen kirja on ihan hyvää korviketta jos kaipaa sellaisia tv-sarjoja kuin Vallan linnake ja West Wing.

Kun Kekkonen palasi illalla Tamminiemeen, hän huomasi, että Sylvi oli alkanut laskeutua jouluun: kaikissa huoneissa paloi kynttilöitä, oli lämmintä, viihtyisää, kodin tuntua. Iltateellä tarjottiin voileipien jälkeen vielä luumutorttujakin. Tuntui mukavalta mennä vuoteeseen levollisena ja tuntea että Sylvi oli likellä ja heillä koti.

Tässä kirjassa harmittaa oikeastaan vain se, että Oranen on tyytynyt luomaan hyvin yksipuolisia henkilöhahmoja (Kekkosta lukuunottamatta). Jos sivumäärä on yli 500 niin olisi siihen saanut mahtumaan enemmänkin luonnekuvausta myös muista henkilöistä. Kekkosen naiset varsinkin esitellään hyvin tiukan sabluunan mukaan. Sylvi on tyyni madonna, Anita Hallama vihainen ja puhelimessa kirkuva noita, Maarit puolestaan iloinen ja naurava tyttö. Myös poliittiset hahmot (siis kaikki ne miehet...) ovat hyvin yksitotisia.

Vähemmän jaaritusta ja enemmän henkilökuvausta niin kirjasta olisi tullut täysosuma!

**
Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen
Teos 2013
Omasta kirjahyllystä

Helmet-lukuhaaste: 8. Suomen historiasta kertova kirja