Siirry pääsisältöön

Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen (2013)



Kekkonen pyyhki silmänsä. Anitasta tämä johtui, kaikki Anitasta.

Kuten ehkä muistatte, minulla on tämä Kekkos-menneisyyteni jonka vuoksi ahmin kaikki eteeni osuvat Kekkosta käsittelevät opukset. Orasen "Kaiken takana Kekkonen" osui tielleni matkalla Suomeen, laivan kioskin pokkarihyllyssä ja vaikka olen karsastanut Orasta (miksiköhän muuten?!) niin en voinut vastustaa kirjan kutsua. Ja hyvä niin, sillä tämä kirja on hyvä!

Oranen tekee saman taikatempun kuin Jaan Kross ja muuttaa koulun historiankirjoista tutut kuivat tapahtumat eläväksi elämäksi. Kuinka paljon tässä on sitten tarua ja kuinka paljon totta, sen tasapainon säilyttäminen jää paljolti lukijan vastuulle. Mutta pidän Orasen tyylistä ja olen täysillä mukana juonen kuvioissa. Olisin ehkä vierastanut Kekkosen naisilleen kohdistamaa lepertelyä jos en olisi lukenut Maarit Tyrkön Kekkos-kirjoja. Niiden jälkeen hempeä Kekkonen onkin ihan realistinen hahmo.

Kaksi asiaa erityisesti ihmetyttää tässä 70-luvun historian eläväksi tekevässä kuvauksessa. Ensinnäkin se viinanjuonti, joka näytti olevan aivan yleistä ja sitä vieläpä peiteltiin tehokkaasti monelta taholta. Kekkosta se kirjan mukaan ärsytti mutta ihmeen pitkälle kaikki nämä karjalaiset ja leskiset ylsivät poliittisilla urillaan ennen kuin tuli umpikuja vastaan. Toinen hiuksia nostattava seikka on se kuinka paljon Neuvostoliitto tosiaan sääteli Suomen sisäisiäkin asioita. Onhan siitä puhuttu mutta kirjassa kuvatut konkreettiset tilanteet pistävät mietityttämään. Kekkonen osasi sen pelin ja häntä arvostettiin Neuvostoliitossa mikä taisi olla Suomen suuri onni sillä hetkellä? Historian palaset loksahtelevat paikoilleen.

Taiteilijoiden seura oli Kekkosen mielestä hauskempaa kuin kenenkään muun, ehkä Hrustsovia lukuun ottamatta. Hän kutsui Tamminiemeen parhaan mahdollisen seurueen, kun tarjottiin päivälliset Ilja Glazunovin kunniaksi. Taiteilija oli juuri aloittanut Kekkosen muotokuvan maalaamisen. Mahtoiko tämä nyt olla se taiteilija, jonka Beljakov oli uhannut toimittaa maalaamaan muotokuvan, jossa kalju ei näy, Kekkonen irvaili. Oli kuka tahansa, mallina oloon oli suostuttava, kun naapuri kerran sitä tahtoi. 

Pidän Orasen tyylistä kirjoittaa, sitä lukee mielellään ja sutjakkaasti. Tosin paikoin teksti on liiankin jaarittelevaa ja yksityiskohtaista, monia kohtia olisi mielestäni voinut jättää poiskin. Toisaalta tämä pitkä ja perusteellinen kuvaus veti mukaansa ja loi illuusion, että olin hetken mukana kirjan tapahtumissa. En useinkaan lue viihdekirjallisuutta enkä olisi tätäkään lukenut jos se olisi keskittynyt pelkästään romantiikkaan mutta poliittiseen viihteeseen yhdistäminen tekee kirjasta hauskaa luettavaa! Orasen kirja on ihan hyvää korviketta jos kaipaa sellaisia tv-sarjoja kuin Vallan linnake ja West Wing.

Kun Kekkonen palasi illalla Tamminiemeen, hän huomasi, että Sylvi oli alkanut laskeutua jouluun: kaikissa huoneissa paloi kynttilöitä, oli lämmintä, viihtyisää, kodin tuntua. Iltateellä tarjottiin voileipien jälkeen vielä luumutorttujakin. Tuntui mukavalta mennä vuoteeseen levollisena ja tuntea että Sylvi oli likellä ja heillä koti.

Tässä kirjassa harmittaa oikeastaan vain se, että Oranen on tyytynyt luomaan hyvin yksipuolisia henkilöhahmoja (Kekkosta lukuunottamatta). Jos sivumäärä on yli 500 niin olisi siihen saanut mahtumaan enemmänkin luonnekuvausta myös muista henkilöistä. Kekkosen naiset varsinkin esitellään hyvin tiukan sabluunan mukaan. Sylvi on tyyni madonna, Anita Hallama vihainen ja puhelimessa kirkuva noita, Maarit puolestaan iloinen ja naurava tyttö. Myös poliittiset hahmot (siis kaikki ne miehet...) ovat hyvin yksitotisia.

Vähemmän jaaritusta ja enemmän henkilökuvausta niin kirjasta olisi tullut täysosuma!

**
Raija Oranen: Kaiken takana Kekkonen
Teos 2013
Omasta kirjahyllystä

Helmet-lukuhaaste8. Suomen historiasta kertova kirja

Kommentit

  1. Uskon kun sanot, että kirjasta olisi tullut hyvä noilla syventävillä henkilökuvilla. Sanomisellani ei ole paljon katetta, kun en ole Orasta lukenut, mutta ovat nuo asioita jotka juuri erottavat painavamman romaanin heppoisemmasta.

    Piti vielä tuosta viinanjuonnista entisinä vuosikymmeninä sanoa. Mikä hyvänsä ilmiö levitessään, yleistyessään, tekee siitä yleisesti myös hyväksyttävämmän. Koko ajan se raja liukuu. Näinä päivinä se on esim törkypuhe ja kaiken uutisoinnin sekoittaminen yhdeksi ja samaksi 'valepuheeksi'. 70-luvulla taistolaisten kova puhe jätti jälkiä maltillisempaankin vasemmistoon ja viinanjuontia harjoitettiin politiikassa ja yksityiselläkin sektorilla villisti.

    VastaaPoista
  2. En tosiaan yleensä lue viihderomaaneja kun tuntuu, ettei niistä jää mitään pysyvämpää käteen mutta tätä oli hauska lukea. Lapsuuden haileat poliittiset muistikuvat muuttuivat eläviksi!

    Erittäin hyvä tuo huomio tuo, että eri aikoina eri rajat liukuvat. Vihapuheen vastustaminen tänä päivänä on vähän kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi... /Mari

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…