Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen nainen astuu esiin


Kekkosmenneisyyteni velvoittamana luen mielenkiinnolla kaikki aiheeseen liittyvän ja olen todella iloinen, että huomio alkaa pikkuhiljaa siirtyä myös Sylviin! Hän ei todellakaan ollut mikään hento ja heiveröinen, kuten julkisuuskuvansa ehkä antaisi olettaa, vaan ihan oikea First Lady, jota Kekkonen piti tukikohtanaan ja kallionaan.

Johanna Venho on hahmotellut kirjassaan yhdenlaisen Sylvin muotokuvan, joka ei sekään kerro kaikkea mutta antaa kuitenkin osviittaa siitä mitä kaikkea julkisivu piti takanaan. Sylvin ja Urhon nuori rakkaus oli kaunis tarina mutta vaikeat raskaudet ja keskenmenot, Urhon poliittinen ura ja naissuhteet sekä lopulta Sylvin kivulias reuma saivat yliotteen. Mutta kirjan rivien välistä nousee Sylvin viesti, kuin Didon valituslaulu: "Remember me but ah! forget my fate!"

Kirjan varsinainen tapahtumapaikka on Kekkosten huvila Katermassa, jonne Sylvi lähtee kuningatar Elisabethilta lahjaksi saadulla minillään elokuussa 1966 viettämään muutaman päivän yksinäistä lomaa. Taloudenhoitaja Ester laittaa evästä mukaan, perillä odottavat sauna, sienimetsä ja Sylvin kaipaama oma rauha. Ja muistot! Sylvin tarkoitus on polttaa omat vuosikymmenten mittaiset päiväkirjansa mutta muistikuvat tunkevat sitkeästi esiin.

Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan. Muutamalle ihmiselle - niin, ja noille päiväkirjoille.

Sylvi ei ole yksin. Seurana on vastikään kuolleen ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion henki joka inttää Sylviltä juuri niitä muistoja, joita ei haluaisi muistella. Olavi Paavolaisestakin, jonka kanssa Sylvillä olisi ainakin Venhon mukaan ollut flirttiasteelle jäänyt ystävyyssuhde. Ja ne Urhon naiset... kuinka pieni Sylvi tunteekaan olevansa komean ja ylvään Anita Hallaman rinnalla. Varsinaista vastarintaa Sylvi ei edes yritä mutta pieniä piikkejä, niitä Sylvi ei voi vastustaa.

Piikikäs Sylvi oli tunnetusti myös miniöitään kohtaan. Kaksospojat Matti ja Taneli olivat Sylville kaikki kaikessa, jo senkin vuoksi että he sotavuosina elivät pitkiä aikoja kolmistaan. Leijonaäidin sydän särkyy kun pojat aloittavat oman elämänsä. Perheyhteys oli Sylvin elämän onnellisinta aikaa ja ne sydäntäriipaisevimmat muistot Venhon romaanissakin ajoittuvat juuri siihen aikaan.

Venho kirjoittaa hyvin runollista kieltä ja luo Katermasta hienon miljöön Sylvin taustaksi. Hiukan vierastan kuitenkin kirjan rakennetta, Marja-Liisa Vartion "henki", jonka kanssa Sylvi käy vuoropuhelua, on omaperäinen kerronnallinen ratkaisu joka pienen totuttelun jälkeen tuntuu kuitenkin ihan luontevalta. Sen sijaan Essi Renvallin osuudet jäävät mielestäni paikoin irrallisiksi.

Urho ja Sylvi Kekkosen pitkä avioliitto on nykyaikamme saagoja, joista riittää ainesta jälkipolvillekin. Raija Orasen kirjassa tätä avioliittodraamaa käsiteltiin viihteellisesti ja pidin siitäkin mutta Venhon Sylvi-kirja kosketti. Nyt olikin hyvä hetki ottaa esille hyllyssäni pitkään odottanut Anne Mattssonin elämäkerta Sylvi Kekkosesta, jota myös Venho on käyttänyt lähteenä kirjaansa kirjoittaessaan.

En usko muuten laisinkaan niitä näkemiäni (mieslukijoiden) kommentteja, että Venhon Sylvi-kirja myisi vain Urho Kekkosen takia. Sylvi seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja hänellä on varmasti vielä paljon kerrottavaa.

Vaikken tajua avioliittoa, olen ollut naimisissa niin pitkään, että on mahdoton erottaa mikä minusta olisi toisissa olosuhteissa tullut. Olin nuorena sillä tavalla altis ja rakastava, että muovauduin toisen myötä ja semmoinen rakkaudesta muovautuminen on pysyvää sorttia. Mutta kyllä minäkin olen Urhoa muuttanut. Ei se mies olisi sama ilman minua.

**
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019

Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Kirjankansibingo 2019: Unenomainen

Kommentit

  1. Varasin heti kirjan kirjastosta, kun näin, että vihdoinkin on tulossa kirja Sylvi Kekkosesta. ja tykkäsin tosi paljon kirjasta ja sen tunnelmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin heti kirjan luettuani vähän epäilevällä kannalla, laitoin goodsreadsiinkiin vain kolme tähteä mutta nyt eilen kun kirjoittelin tätä juttua niin huomasin, että tykkäsin tästä kirjasta enemmän. Saa nyt peräti neljä tähteä! /Mari

      Poista
  2. Olen aina pitänyt Sylvistä. Hän on minulle presidenttien rouvistamme kiinnostavin. Uskon, että on paljon meitä, jotka olemme kiinnostuneita juuri Sylvistä omana itsenään, ei Urkin kautta. Sylvi oli itsenäinen nainen, jolla oli oma elämä viralllisten velvollisuuksien ohessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvillä olisi ollut rahkeita enempäänkin mutta sairausko tai ehkä ujouskin sitten teki, että hän pysytteli mielellään taka-alalla. Mutta nyt kun luen Anne Mattssonin elämäkertaa Sylvistä niin siitä käy hyvin ilmi, että hänellä oli oma elämä, varsinkin sisäinen sellainen. Ja että hän mielellään seurusteli vahvojen ja epäsovinnaistenkin naisten kanssa, olisiko heiltä saanut kaipaamaansa poweria... Mielenkiintoinen ja salaperäinen henkilö edelleen! /Mari

      Poista
  3. Kiehtova, vahva henkilö kaikessa vetäytyvyydessään ja hiljaisuudessaan. Rohkeaa oli myös oman kirjallisen uran rakentaminen pressan ja kaiken sen valokeilan varjossa. Pidin kovasti romaanin kolmen näkökulman yhdistämisestä ja Sylvin syväluotauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvin syväluotaus oli tosiaan koskettava ja hyvin uskottava. Vartion ja varsinkin Renvallin osuuksia vierastin, mutta ymmärrän kirjailijan tarkoituksen tasapainottaa tarinaa ettei kaikki tapahdu vain Sylvin pään sisällä. Luin muuten tämän jälkeen myös Anne Mattssonin elämäkerran Sylvistä ja huomasin, että monet kohtaukset oli saatu juuri sieltä. /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...