Antti Tuuri:Aavan meren tuolla puolen

Tätä uusinta Antti Tuurin kirjaa lukiessani kävi aluksi hauska kommellus. Aloin lukea kirjaa kuin Tuurin perinteistä äijä-romaania ja ensihämmennyksen jälkeen ilahduin: Tuurihan on kirjoittanut tähän varsin modernin homoparin! Lisäksi mies tuntuu olevan joustava ihmissuhteissaan, huolehtii edelleen edellisen miehensä aikuisesta lapsesta joka kaiken lisäksi kutsuu tätä leikkisästi "äidiksi"... hetkinen... onko tämä oikeasti Antti Tuuria??

Selvisi sitten, että en ollut huomannut ensimmäisen osan nimeä, joka oli yksiselitteisesti alkuosan kertojaminän nimi - "Kaija". Takaisin siis tuttuun ja turvalliseen Tuuri-kerrontaan, hyvästit jännittävälle ruotsinsuomalaiselle homoparille.

Kirjan juonesta kertoo enemmän esimerkiksi Tuijata, itse otan esille tässä vain sen seikan mikä minua häiritsi kirjassa eniten.

Olen asunut kohta 20 vuotta Ruotsissa mutta tämä Tuurin kuvaama Ruotsi on minulle vieras. Tai Tuurin kuvaama ruotsinsuomalainen Ruotsi. Tuurin henkilöhahmot tuntuvat määrittelevän itsensä ennen kaikkea maahanmuuttajaidentiteetin kautta mutta oma kokemukseni on, että maahanmuuttajuudesta puhutaan yllättävän vähän. Siis meidän maahanmuuttajien kesken.

Monet suomalaiset ovat täällä sujuvasti kahden maan kansalaisia. Mutta kun ollaan Ruotsissa, ollaan sitä täysillä. Sellaista suunsoittoa kuin Tuurin kirjassa harrastetaan en ole kokenut täällä. Lisäksi muista maista muuttaneiden kanssa puhutaan asiasta vieläkin vähemmän. En ole koskaan kysynyt naapureiltani - saati täysin ventovieraalta ihmiseltä - miksi tai miten he ovat tänne saapuneet eivätkä he ole kommentoineet minun suomalaistaustaani millään tavalla. Tuurin henkilöiden päähänpinttymä maahanmuuttajista tuntui minusta todella oudolta.

"Aavan meren tuolla puolen" on selvästikin kirjoittanut Suomessa asuva kirjailija. Tätä on kirjoitettu ehkä enemmän lehtiotsikoiden kuin omien kokemusten pohjalta. Kirjaa voivat perussuomalaiset lukea ja myhäillä: "Näin siinä käy, katsokaa vain Ruotsin varoittavaa esimerkkiä". Jossain vaiheessa mietin, että kannattaisiko tätä sittenkin lukea kuin Paasilinnaa tai kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista, huumorilla? Mutta ei sittenkään, taidan olla 20 vuoden jälkeen liian kiinnittynyt ruotsalaiseen todellisuuteen jotta voisin pitää tätä edes hauskana.

Tuuri on kertonut haastatelleensa ruotsinsuomalaisia ja tutustuneensa ruotsinsuomalaisten historiaan. Sen tiedon hän tuo myös esille tässä kirjassa ja tämä onkin tiivis tietoisku. Tämähän voisi olla suorastaan kuin Ruotsinsuomalaisen keskusliiton tilaustyö! Mutta kirjan suppea näkökulma tuo esiin sen Ruotsille hyvin tyypillisen piirteen, joka usein unohtuu Suomessa käytävissä keskusteluissa. Ei ole yhtä Ruotsia, ei edes kahta. Ja myös ruotsinsuomalaisuutta löytyy useaa sorttia. Tämä Tuurin kuvaama ei ole minun sorttiani.

**
Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Kirjankansibingo 2019: Mies

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista. Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Lue lisää

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan. Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Lue lisää

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt Seitsemäs kevät jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lue lisää

Olipa kerran DDR

Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle. Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi. Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjo...