Antti Tuuri:Aavan meren tuolla puolen

Tätä uusinta Antti Tuurin kirjaa lukiessani kävi aluksi hauska kommellus. Aloin lukea kirjaa kuin Tuurin perinteistä äijä-romaania ja ensihämmennyksen jälkeen ilahduin: Tuurihan on kirjoittanut tähän varsin modernin homoparin! Lisäksi mies tuntuu olevan joustava ihmissuhteissaan, huolehtii edelleen edellisen miehensä aikuisesta lapsesta joka kaiken lisäksi kutsuu tätä leikkisästi "äidiksi"... hetkinen... onko tämä oikeasti Antti Tuuria??

Selvisi sitten, että en ollut huomannut ensimmäisen osan nimeä, joka oli yksiselitteisesti alkuosan kertojaminän nimi - "Kaija". Takaisin siis tuttuun ja turvalliseen Tuuri-kerrontaan, hyvästit jännittävälle ruotsinsuomalaiselle homoparille.

Kirjan juonesta kertoo enemmän esimerkiksi Tuijata, itse otan esille tässä vain sen seikan mikä minua häiritsi kirjassa eniten.

Olen asunut kohta 20 vuotta Ruotsissa mutta tämä Tuurin kuvaama Ruotsi on minulle vieras. Tai Tuurin kuvaama ruotsinsuomalainen Ruotsi. Tuurin henkilöhahmot tuntuvat määrittelevän itsensä ennen kaikkea maahanmuuttajaidentiteetin kautta mutta oma kokemukseni on, että maahanmuuttajuudesta puhutaan yllättävän vähän. Siis meidän maahanmuuttajien kesken.

Monet suomalaiset ovat täällä sujuvasti kahden maan kansalaisia. Mutta kun ollaan Ruotsissa, ollaan sitä täysillä. Sellaista suunsoittoa kuin Tuurin kirjassa harrastetaan en ole kokenut täällä. Lisäksi muista maista muuttaneiden kanssa puhutaan asiasta vieläkin vähemmän. En ole koskaan kysynyt naapureiltani - saati täysin ventovieraalta ihmiseltä - miksi tai miten he ovat tänne saapuneet eivätkä he ole kommentoineet minun suomalaistaustaani millään tavalla. Tuurin henkilöiden päähänpinttymä maahanmuuttajista tuntui minusta todella oudolta.

"Aavan meren tuolla puolen" on selvästikin kirjoittanut Suomessa asuva kirjailija. Tätä on kirjoitettu ehkä enemmän lehtiotsikoiden kuin omien kokemusten pohjalta. Kirjaa voivat perussuomalaiset lukea ja myhäillä: "Näin siinä käy, katsokaa vain Ruotsin varoittavaa esimerkkiä". Jossain vaiheessa mietin, että kannattaisiko tätä sittenkin lukea kuin Paasilinnaa tai kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista, huumorilla? Mutta ei sittenkään, taidan olla 20 vuoden jälkeen liian kiinnittynyt ruotsalaiseen todellisuuteen jotta voisin pitää tätä edes hauskana.

Tuuri on kertonut haastatelleensa ruotsinsuomalaisia ja tutustuneensa ruotsinsuomalaisten historiaan. Sen tiedon hän tuo myös esille tässä kirjassa ja tämä onkin tiivis tietoisku. Tämähän voisi olla suorastaan kuin Ruotsinsuomalaisen keskusliiton tilaustyö! Mutta kirjan suppea näkökulma tuo esiin sen Ruotsille hyvin tyypillisen piirteen, joka usein unohtuu Suomessa käytävissä keskusteluissa. Ei ole yhtä Ruotsia, ei edes kahta. Ja myös ruotsinsuomalaisuutta löytyy useaa sorttia. Tämä Tuurin kuvaama ei ole minun sorttiani.

**
Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Kirjankansibingo 2019: Mies

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass. Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lue lisää

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä". Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi. Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Lue lisää

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...