Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!
Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!
Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...
Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja sopii täydellisesti kirjan teemaan ja zen-buddhalaiseen tunnelmaan. Kirjassa esitelty maailma on kutkuttava ajatusleikki, yhdistelmä tuttua maantiedettä mutta sitten kuitenkin jotain niin vierasta. Kirjailija ei liikaa myöskään lähtenyt selittelemään vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä, siitäkin pidän. (Muistissa on vielä yritelmäni lukea Ferranten Loistavaa ystävää, jossa lukijan mielikuvitukselle ei paljoakaan jätetä tilaa. Ahdistava kokemus...)
Lukiessani mietin erityisesti Norian ja Sanjan ystävyyssuhdetta. Tyttöjen välillä on vahva yhteys, sen ymmärtää jo alkusivuilta, mutta jotain tapahtuu joka muuttaa suhdetta. Norian isä kuolee, jolloin tytär jää veden salaisuuden vartijaksi. Sanjan sairas pikkusisko saa Norian kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä ja jakamaan vettä Sanjan perheelle ja sitten onkin vain ajan kysymys milloin salaisuus paljastuu koko kylälle. Noria ei pysty elämään sen tosiasian kanssa, että hänellä olisi puhdasta vettä samaan aikaan kun kyläläiset ja parhaan ystävän perhe joutuvat kärsimään puutteesta. Pettääkö Sanja lopulta Norian? Perheen etu saa kenties mennä ystävyyden edelle? Noria vaikuttaa uskovan loppuun asti Sanjan uskollisuuteen mutta lukija epäröi.
Toisaalta kirjan maailmassa ihmissuhteetkaan eivät tunnu olevan ihan sitä mihin me olemme tottuneet. Mietin erityisesti Norian ja tämän äidin välistä suhdetta - äiti päättää lähteä kaukaiseen Xingjingin kaupunkiin saatuaan työpaikan sikäläisestä yliopistosta. Noria päättää jäädä jatkamaan isänsä viitoittamaa teemestarin työtä. Kirjan henkilöt tekevät suuria päätöksiä kummallisen kylmäpäisesti.
Itäranta on rakentanut kirjaansa maailman, joka tuntuu pelottavan todelta mutta samalla kuitenkin lohduttavalta. Maailma on olemassa ja siinä voi elää mutta isojen ympyröiden sijaan ihmisen kannattaa keskittyä lähipiiriinsä, pieniin elämän iloihin. Teeseremoniasta on tullut tärkeä rituaali, vedestä himoittu nautintoaine. Lukijan suuta kuivaa jo pelkkä ajatus, että vettä ei saisikaan halutessaan vain hanasta valuttamalla.
Teatterissa tarina on saanut osuvasti nimen "Veden muistista" mikä ei olekaan kovin kaukaa haettu sillä kirjan alkuperäinen nimi oli juuri "Veden muisti". Näytelmäsovitus on yllättävän uskollinen alkuperäiskirjalle mikä oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan luettuani olisin nimittäin halunnut pikemminkin mennä syvemmälle tarinaan kuin vain nähdä se kuvitettuna uudestaan. Jos olisin tämän tiennyt niin olisin säästänyt kirjan vasta teatteriesityksen jälkeen. Nyt lähinnä ärsytti se miten omat kirjasta muodostamani vahvat kuvat eivät täsmänneetkään teatteriesityksen kanssa. (Kirjan sotilaat esimerkiksi oli tehty lähinnä koomisiksi hahmoiksi.) Mutta Talvikki Eerola Norian roolissa on loistava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen roolisuoritus ja jo sen takia kannattaa lähteä katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin esitys jos se vain sattuu osumaan matkan varrelle!
Jälkimiete... Tällä hetkellä tätä "kehutun kirjan syndroomaa" saa kantaa Minna Rytisalon Lempi, jota en ole vieläkään lukenut vaikka sitä ylistetään joka suunnalla. Mutta pidän siitä tunteesta kun saan ottaa kirjan käteeni ilman mitään ennakko-odotuksia ja kun kirja sitten yllättää niin saa ikään kuin "ihan itse" oivaltaa, että tämähän on mahtava kirja. Onko teillä muilla kirjaihmisillä moista ongelmaa?
**
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kirjastokappale
Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja.
Kyllä, tunnistan tuon ongelman. Mietin sitä usein siltä kannalta, että koska kirjaa on kehuttu niin kovasti niin entäs jos minä en pidäkään siitä? Onko minussa lukijana jotain vikaa? Tiedän toki ettei ole mutta en voi silti estää tuota ajatusta. Teemestarin kirjasta kyllä pidin todella paljon, Lempistäkin tietyissä määrin mutta en rakastunut niin kuin monet muut.
VastaaPoistaMinulla oli juuri tuo tunne kun luin Ferranten Loistavaa ystävääni! Mietin kuumeisesti ensimmäiset sata sivua, että mikä nyt mättää kun en haltioidu. Sitten jätin kirjan kesken :) / Mari
VastaaPoistaMinullakin on samainen kehuongelma monen kirjan kanssa. :) Teemestarin luin vasta jokin aika sitten, mutta minulle se jäi vaisuksi kirjaksi. Kieli oli kaunista, mutta juonen osalta en innostunut kirjasta kovinkaan paljon. Mutta Itärannen Kudottujen kujien kaupunki - se on hieno kirja! Voisin lukea uudelleenkin. :) Onneksi sentään otin sen lukuun, vaikka Teemestarin jälkeen olin lähes varma, että Itäranta oli minun osaltani siinä.
VastaaPoistaEhkäpä en tällä kertaa sitten odota neljää vuotta tämän Itärannan toisen kirjan kanssa :D /Mari
PoistaTäälläkin viittaa yksi, juu mulla sama ongelma. Ja se koskee kaikkia uusia kehuttuja kotimaisia! Aika rasittavaa, en tiedä mistä 'rasismini' on peräisin kun jotenkin niin vastentahtoisesti tartun kotimaisiin. Ilmeisesti haluan kirjalta kunnollista pakoa näistä maisemista. Silti kun luin pitkän ajan päästä esim Aki Ollikaisen Nälkävuoden, olin tosi vaikuttunut.
VastaaPoistaMinäkin odotin neljä vuotta ennen kuin "suostuin" lukemaan Ollikaisen Nälkävuoden mutta taas piti todeta, että kyllä se oli tosiaan kehujensa väärti! /Mari
PoistaTeemestarin kirja oli mielestäni vuoden 2012 paras kirja ♥
VastaaPoistaFerrante ei sytyttänyt, mutta luen kyllä jatkokirjatkin.
Lempi sytytti tarinallaan, hieno hieno kirja.
Olemme näköjään sen verran samoilla linjoilla, että sitten uskallan tarttua tuohon Lempiinkin :) /Mari
PoistaItselläkin oli olo, että Sanja on petturi, ja tuntemus lähti jo heidän "ystävyytensä" alkuajoista.
VastaaPoistaTeatteriversio oli armollisempi Sanjaa kohtaan (tai Sanjaa vastaavaa roolia, joka näytelmässä oli mies) joten nyt en taas tiedä mitä ajatella. Tekisi mieli lukea kirja uudestaan siltä varalta, etten ensimmäisellä kerralla ehkä huomannut kaikkia vivahteita. /Mari
PoistaMulla oli myös tätä kohtaan vaikka mitä ihan tuulesta temmattuja ennakkoluuloja, mutta ne kaikki karisivat tiehensä lukiessa. Tosi hieno kirja.
VastaaPoistaPS. Mulla Lempin kanssa sama tilanne
Normiaikatauluni mukaan tulisin lukemaan Lempin vuonna 2020 :D
PoistaMinulla oli Riikka Pulkkisen romaanien kohdalla pulkkisähky, koska häntä esikoiskirjansa aikana tulvi joka tuutista. Luin hänen kirjansa sitten vuosia myöhemmin, kun pöly oli laskeutunut ja ihmeekseni pidin kovasti. Jostain syystä olin ajatellut, etteivät ne ole minua varten. Sama juttu on nyt Itärannan kanssa, mutta se ei johdu "hehkutuksista", vaan oikeastaan kirjan genrestä eli vierastan edelleen dystopioita, vaikka olen muistaakseni lähes kaikista lukemistani pitänyt. Tämä on taas joku minun oma päänsisäinen juttu. :D
VastaaPoistaMinusta kirjan alkuperäinen ja siten myös enkunkielinen nimi on kauniimpi ja houkuttelevampi: Teemestarin kirja kuulostaa minun korviini harvinaisen tylsältä.
Totta, nyt kun mainitsit niin muistan myös hylkineeni kirjaa juuri tuon tylsähkön nimen vuoksi :) /Mari
PoistaTosiaan, Memory of Water kuulostaa kirjan tyyliin sopivalta nimeltä toisin kuin Teemestarin kirja.
PoistaPidin tästä kirjasta hyvin paljon. Lempi on myös hyvä!
Elena Ferranten Napoli-sarja on minulle liian runsasta. Muita valmiiksi hehkutettuja ja minulle pettymyksen tuottaneita on löytynyt ainakin dekkarigenrestä.
Tällä hetkellä koen paljon kehujaan köykäisemmäksi Saara Turusen romaanin Järjettömiä asioita.
Lempikin tuli lopulta luettua ja se on tosiaan hyvä kirja! Ferranten Napoli-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan mutta luin sen englanniksi, siinä teksti tuntui hengittävän kevyemmin. Mutta se sai riittää minulle siitä sarjasta 🙂
Poista