Siirry pääsisältöön

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)



Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä!

Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän!

Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin...

Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, ajatonta ja sopii täydellisesti kirjan teemaan ja zen-buddhalaiseen tunnelmaan. Kirjassa esitelty maailma on kutkuttava ajatusleikki, yhdistelmä tuttua maantiedettä mutta sitten kuitenkin jotain niin vierasta. Kirjailija ei liikaa myöskään lähtenyt selittelemään vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä, siitäkin pidän. (Muistissa on vielä yritelmäni lukea Ferranten Loistavaa ystävää, jossa lukijan mielikuvitukselle ei paljoakaan jätetä tilaa. Ahdistava kokemus...)

Lukiessani mietin erityisesti Norian ja Sanjan ystävyyssuhdetta. Tyttöjen välillä on vahva yhteys, sen ymmärtää jo alkusivuilta, mutta jotain tapahtuu joka muuttaa suhdetta. Norian isä kuolee, jolloin tytär jää veden salaisuuden vartijaksi. Sanjan sairas pikkusisko saa Norian kuitenkin tuntemaan syyllisyyttä ja jakamaan vettä Sanjan perheelle ja sitten onkin vain ajan kysymys milloin salaisuus paljastuu koko kylälle. Noria ei pysty elämään sen tosiasian kanssa, että hänellä olisi puhdasta vettä samaan aikaan kun kyläläiset ja parhaan ystävän perhe joutuvat kärsimään puutteesta. Pettääkö Sanja lopulta Norian? Perheen etu saa kenties mennä ystävyyden edelle? Noria vaikuttaa uskovan loppuun asti Sanjan uskollisuuteen mutta lukija epäröi.

Toisaalta kirjan maailmassa ihmissuhteetkaan eivät tunnu olevan ihan sitä mihin me olemme tottuneet. Mietin erityisesti Norian ja tämän äidin välistä suhdetta - äiti päättää lähteä kaukaiseen Xingjingin kaupunkiin saatuaan työpaikan sikäläisestä yliopistosta. Noria päättää jäädä jatkamaan isänsä viitoittamaa teemestarin työtä. Kirjan henkilöt tekevät suuria päätöksiä kummallisen kylmäpäisesti.

Itäranta on rakentanut kirjaansa maailman, joka tuntuu pelottavan todelta mutta samalla kuitenkin lohduttavalta. Maailma on olemassa ja siinä voi elää mutta isojen ympyröiden sijaan ihmisen kannattaa keskittyä lähipiiriinsä, pieniin elämän iloihin. Teeseremoniasta on tullut tärkeä rituaali, vedestä  himoittu nautintoaine. Lukijan suuta kuivaa jo pelkkä ajatus, että vettä ei saisikaan halutessaan vain hanasta valuttamalla.

Teatterissa tarina on saanut osuvasti nimen "Veden muistista" mikä ei olekaan kovin kaukaa haettu sillä kirjan alkuperäinen nimi oli juuri "Veden muisti". Näytelmäsovitus on yllättävän uskollinen alkuperäiskirjalle mikä oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan luettuani olisin nimittäin halunnut pikemminkin mennä syvemmälle tarinaan kuin vain nähdä se kuvitettuna uudestaan. Jos olisin tämän tiennyt niin olisin säästänyt kirjan vasta teatteriesityksen jälkeen. Nyt lähinnä ärsytti se miten omat kirjasta muodostamani vahvat kuvat eivät täsmänneetkään teatteriesityksen kanssa. (Kirjan sotilaat esimerkiksi oli tehty lähinnä koomisiksi hahmoiksi.) Mutta Talvikki Eerola Norian roolissa on loistava ja ehdottomasti näkemisen arvoinen roolisuoritus ja jo sen takia kannattaa lähteä katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin esitys jos se vain sattuu osumaan matkan varrelle!

Jälkimiete... Tällä hetkellä tätä "kehutun kirjan syndroomaa" saa kantaa Minna Rytisalon Lempi, jota en ole vieläkään lukenut vaikka sitä ylistetään joka suunnalla. Mutta pidän siitä tunteesta kun saan ottaa kirjan käteeni ilman mitään ennakko-odotuksia ja kun kirja sitten yllättää niin saa ikään kuin "ihan itse" oivaltaa, että tämähän on mahtava kirja. Onko teillä muilla kirjaihmisillä moista ongelmaa?


**
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja.

Kommentit

  1. Kyllä, tunnistan tuon ongelman. Mietin sitä usein siltä kannalta, että koska kirjaa on kehuttu niin kovasti niin entäs jos minä en pidäkään siitä? Onko minussa lukijana jotain vikaa? Tiedän toki ettei ole mutta en voi silti estää tuota ajatusta. Teemestarin kirjasta kyllä pidin todella paljon, Lempistäkin tietyissä määrin mutta en rakastunut niin kuin monet muut.

    VastaaPoista
  2. Minulla oli juuri tuo tunne kun luin Ferranten Loistavaa ystävääni! Mietin kuumeisesti ensimmäiset sata sivua, että mikä nyt mättää kun en haltioidu. Sitten jätin kirjan kesken :) / Mari

    VastaaPoista
  3. Minullakin on samainen kehuongelma monen kirjan kanssa. :) Teemestarin luin vasta jokin aika sitten, mutta minulle se jäi vaisuksi kirjaksi. Kieli oli kaunista, mutta juonen osalta en innostunut kirjasta kovinkaan paljon. Mutta Itärannen Kudottujen kujien kaupunki - se on hieno kirja! Voisin lukea uudelleenkin. :) Onneksi sentään otin sen lukuun, vaikka Teemestarin jälkeen olin lähes varma, että Itäranta oli minun osaltani siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä en tällä kertaa sitten odota neljää vuotta tämän Itärannan toisen kirjan kanssa :D /Mari

      Poista
  4. Täälläkin viittaa yksi, juu mulla sama ongelma. Ja se koskee kaikkia uusia kehuttuja kotimaisia! Aika rasittavaa, en tiedä mistä 'rasismini' on peräisin kun jotenkin niin vastentahtoisesti tartun kotimaisiin. Ilmeisesti haluan kirjalta kunnollista pakoa näistä maisemista. Silti kun luin pitkän ajan päästä esim Aki Ollikaisen Nälkävuoden, olin tosi vaikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotin neljä vuotta ennen kuin "suostuin" lukemaan Ollikaisen Nälkävuoden mutta taas piti todeta, että kyllä se oli tosiaan kehujensa väärti! /Mari

      Poista
  5. Teemestarin kirja oli mielestäni vuoden 2012 paras kirja ♥
    Ferrante ei sytyttänyt, mutta luen kyllä jatkokirjatkin.
    Lempi sytytti tarinallaan, hieno hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme näköjään sen verran samoilla linjoilla, että sitten uskallan tarttua tuohon Lempiinkin :) /Mari

      Poista
  6. Itselläkin oli olo, että Sanja on petturi, ja tuntemus lähti jo heidän "ystävyytensä" alkuajoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teatteriversio oli armollisempi Sanjaa kohtaan (tai Sanjaa vastaavaa roolia, joka näytelmässä oli mies) joten nyt en taas tiedä mitä ajatella. Tekisi mieli lukea kirja uudestaan siltä varalta, etten ensimmäisellä kerralla ehkä huomannut kaikkia vivahteita. /Mari

      Poista
  7. Mulla oli myös tätä kohtaan vaikka mitä ihan tuulesta temmattuja ennakkoluuloja, mutta ne kaikki karisivat tiehensä lukiessa. Tosi hieno kirja.

    PS. Mulla Lempin kanssa sama tilanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normiaikatauluni mukaan tulisin lukemaan Lempin vuonna 2020 :D

      Poista
  8. Minulla oli Riikka Pulkkisen romaanien kohdalla pulkkisähky, koska häntä esikoiskirjansa aikana tulvi joka tuutista. Luin hänen kirjansa sitten vuosia myöhemmin, kun pöly oli laskeutunut ja ihmeekseni pidin kovasti. Jostain syystä olin ajatellut, etteivät ne ole minua varten. Sama juttu on nyt Itärannan kanssa, mutta se ei johdu "hehkutuksista", vaan oikeastaan kirjan genrestä eli vierastan edelleen dystopioita, vaikka olen muistaakseni lähes kaikista lukemistani pitänyt. Tämä on taas joku minun oma päänsisäinen juttu. :D

    Minusta kirjan alkuperäinen ja siten myös enkunkielinen nimi on kauniimpi ja houkuttelevampi: Teemestarin kirja kuulostaa minun korviini harvinaisen tylsältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, nyt kun mainitsit niin muistan myös hylkineeni kirjaa juuri tuon tylsähkön nimen vuoksi :) /Mari

      Poista
    2. Tosiaan, Memory of Water kuulostaa kirjan tyyliin sopivalta nimeltä toisin kuin Teemestarin kirja.
      Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Lempi on myös hyvä!
      Elena Ferranten Napoli-sarja on minulle liian runsasta. Muita valmiiksi hehkutettuja ja minulle pettymyksen tuottaneita on löytynyt ainakin dekkarigenrestä.
      Tällä hetkellä koen paljon kehujaan köykäisemmäksi Saara Turusen romaanin Järjettömiä asioita.

      Poista
    3. Lempikin tuli lopulta luettua ja se on tosiaan hyvä kirja! Ferranten Napoli-sarjasta sain luettua ensimmäisen osan mutta luin sen englanniksi, siinä teksti tuntui hengittävän kevyemmin. Mutta se sai riittää minulle siitä sarjasta 🙂

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,