Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää. Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle. Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!
Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi", jossa ihminen elää, omassa kielessään. Eikä omaa kieltä ole tietenkään ilman omaa kirjallisuutta.
Olen lukenut virolaista kirjallisuutta paljonkin, mutta en valitettavasti kovinkaan laajalti. Lempikirjailijoihini kuuluvalta Jaan Krossilta olen lukenut lähestulkoon kaiken, muita kirjailijoita satunnaisesti. Mutta nyt tuli hyvä tilaisuus laajentaa virolaisen kirjallisuuden tuntemustani, sillä lukupiirini päätti Euroopan-turneellaan pistäytyä Viroon. Kirjaksi valikoitui Viivi Luiken "Seitsemäs rauhankevät" vuodelta 1985.
Epäröin ensin voisiko tämän kirjan luokitella klassikoksi. Mutta asia selkiintyi nopeasti kun etsin virolaisia artikkeleita kirjasta, josta on hiljattain otettu uusintapainoskin kirjailijan 75-vuotispäivän kunniaksi. Kirja on Virossa selvästikin edelleen tärkeä kirja, 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Seitsemäs rauha kevät sijoittuu maaseudulle 1950-luvun Viljandiin. Tarinan päähenkilönä häärii viisivuotias tyttö, jonka silmin saamme tarkkailla ympäristöä. Lähipiiriin kuuluvat äiti ja isoäiti sekä Tommi-koira. Isäkin käy välillä, minkä työkomennuksiltaan ehtii.
Kertojan näkökulma asettuu pienen lapsen silmien tasolle. Sieltä käsin lumi tuntuu upottavan syvältä, vieraisille saapuvat aikuiset pelottavilta muukalaisilta. Mutta isä on se kaikista jännittävin! Kun isä tulee käymään kotiin, tunnelma sähköistyy ja kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja hauskalta. Isällä on taskussaan omenapuun siemeniä, joita hän istuttaa aina sopiviin paikkoihin. Ja isä ajaa moottoripyörää!
Eletään Neuvosto-Viron ensimmäisiä vuosia ja aikuisten maailmaa hallitsevat kolhoosit ja radiouutisista kuulutettavat tiedotukset. Huhut kulkevat ja ihmiset tarkkailevat epäluuloisina toisiaan. Tytönkin korviin kantautuu aina välillä asioita, joita hän ei ymmärrä, mutta jotka hän yrittää sovittaa omaan maailmaansa. Kuten nyt esimerkiksi sekin idea, että vanhojen tilojen asuintalot siirrettäisiin kolhooseihin. Kuinka se muka tapahtuisi käytännössä?
Kyläläisiä talojen mahdollinen siirto hermostuttaa, kuten monet muutkin uudistukset ja säädökset. Vaikka lapsen kertojaääni keskittyy pääosin ympäröivän luonnon ja pienten yksityiskohtien kuvaamiseen, me lukijat tunnistamme painostavan ilmapiirin. Köyhyys ja puute hallitsevat arkielämää ja aikuisten kesken syntyy helposti eripuraa.
Eivätkä arkea suinkaan helpota kaikki ne lukuisat päähänpistot, jotka syntyvät Moskovassa. Kylän kirjastonhoitajakin saa kiertää kaikki talot ja luennoida emännille miten turskaa voi valmistaa. Mutta siihen hän ei osaa vastata mistä tätä uutta ihmekalaa saisi hankittua.
Välillä kirjan kertoja kuitenkin huikkaa terveisiä aikuisuudesta, tulevasta maailmasta ja saamme tietää, että kaikki on hyvin. Vaikka sitä ei kertojakaan tainnut vielä aavistaa, että vain muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen Viro olisikin jo taas itsenäinen.
Minun pääni yllä kaartui vakaana ja suojelevana kattona lapsuus, se suojeli minua alkaneelta vuosikymmeneltä, joka ulvoi ja kohisi ympärillä, nostatti ilmaan pölyä ja heitteli irtonaisia lehtiä kaikkiin ilmansuuntiin.
Kirjailijasta tietoja etsiessäni luen, että tämä hänen esikoisromaaninsa on omaelämäkerrallinen ja tarinan vuodet osuvatkin yksi yhteen kirjailijan omien lapsuusvuosien kanssa. Luik on onnistunut säilömään tekstiin hajuja ja makuja, luonnon tapahtumia, ihmisten puheita ja jopa ajan muotia.
Kirjan ilmestyessä Viro oli siis vielä osa Neuvostoliittoa ja Luiken teos kirjallinen tapahtuma. Lapsen näkökulma loihti kirjasta näennäisesti "vaarattoman", mutta 1980-luvun lukijat tunnistivat toki kirjasta välittyvän kuvan yksityiskohtia myöten. Meille myöhemmille lukijoille se olkoon kuin aikakapseli, jonka avattuaan ei ihan kaikkea edes ymmärrä mutta josta kuitenkin voi aavistaa menneisyyden painavan muiston.
**
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad 1985)
Suomentanut Eva Lille (Tammi 1986)
Kirjan ovat lukeneet myös Sivuhenkilö -blogi ja Kirjan pauloissa -blogi.
**
Klassikkohaasteen vetäjä on tällä kertaa Tuulevin lukublogi, kiitos haasteen kokoamisesta! Tämä on jo 20. kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun nyt viidettä kertaa.
Aikaisemmat klassikkoni:
Henrik Ibsen: Nukkekoti (1879)
Antti Jalava: Asfalttikukka (1980)
Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä (1931)
Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958)
Olen lukenut Viivi Luikilta vain Varjoteatterin, omaelämäkerrallisen romaanin, vahva suositus sillekin!
VastaaPoistaAi sekin on omaelämäkerrallinen, täytyykin lukea. Ja se löytyy näköjään meidän kirjastosta myös suomeksi!
PoistaViivi Luikilta en ole lukenut mitään; nimi on toki tuttu. Jaan Kross on tutuin virolaiskirjailija. Pitäisi kyllä tuntea naapurimaan kirjallisuutta paremmin.
VastaaPoistaSama ajatus, pitäisi tuntea paremmin. Viron kirjallisuus, vaikka onkin kielellisesti lähellä, avaa historiansa kautta aivan erilaisen maailman. Jaan Kross on juuri tämän vuoksi suuri suosikkini!
PoistaVirolaista kirjallisuutta tulee luettua ihmeen vähän, vaikka lähes aina, kun luen, olen hyvin vaikuttunut.
VastaaPoistaVirolaista kirjallisuutta myös käännetään harmillisen vähän ja ehkä satsataan vain niihin "varmoihin" nimiin. Sieltä voisi varmasti löytyä vaikka mitä jännittävää jos pystyisi lukemaan viron kielellä!
PoistaMinulle virolainen kirjallisuus on jäänyt tuntemattomaksi... olen ehkä jonkun yksittäisen kirjan lukenut mutta en edes muista, keneltä. Kotona kyllä on eräs Tammsaaren romaani, mutta olen sitä hieman vältellyt sen paksuuden vuoksi :). Tämä lukemasi kyllä vaikuttaa hyvältä. Lapsinäkökulma on hyvin kirjoitettuna minulle mieleen, se tuo aina oman hieman erilaisen vivahteen tapahtumiin.
VastaaPoistaMinä taas en yleensä hirveästi innostu lapsinäkökulmasta ja tämäkin tuntui alkuun vähän rasittavalta lukea 😀 Mutta kirjan puolivälissä innostuin kun tajusin mitä kirjailija ajaa takaa. Kirjassahan on paljon sellaista mistä ei ehkä olisi saanut edes kirjoittaa, mutta lapsenomaisen kertojan avulla sen saa hyvin piilotettua.
PoistaSuosikkikirjailijani Jaan Kross kirjoitti pääosin historiallisia romaaneja, sen turvin sai myös kirjoittaa vapaammin ilman että neuvostosensuuri reagoi. Virolaiset kirjailijat tulivatkin erityisen taitaviksi tässä piilomerkitysten luomisessa.
Piti ihan pysähtyä miettimään virolaisia kirjailijoita ja äkkiseltään mieleeni tuli vain Ilmar Taska, jolta olen lukenut Popedan. Viivi Luikista en ollut ennen siis kuullutkaan. Hävyttömän huono tuntemus minulla “naapurimaan” kirjallisuudesta.
VastaaPoistaSiihen "hävyttömän huonoon" tuntemukseen vaikuttaa varmasti myös se, että virolaista kirjallisuutta ei hirveästi suomenneta 🙃 Mikä on kyllä outoa kun ajattelee kuinka paljon suomalaiset Virossa reissaavat. Tai sitten kustantajia ei vain kiinnosta.
PoistaHienoa, kun otit virolaisen kirjan haasteeseen mukaan ja erityisesti tämän Luikin romaanin. Virossa äidinkielen ja kirjallisuuden asema on yhteiskunnassa keskeinen, koska ne ovat olleet kantavia voimia virolaisten taistelussa vapaudesta. Itseäni on kiinnostanut virolaisten kriittinen itsereflektio omaan kulttuuriinsa, joita esim. Maimu Bergin teos "Rakastin venäläistä" sekä Tammsaaren "Rakastin saksalaista" käsittelevät. Meidän sietäisi enemmänkin katsoa eteläisen naapurimme suuntaan, jossa on varsin monipuolinen ja moniääninen kulttuuri.
VastaaPoistaInnostuin Viron kielestä ja kulttuurista 80-luvun lopulla nuorena opiskelijana kun seurasin Baltian itsenäistymistä. Sitten se jäi kun lähdin tänne Tukholmaan, täällähän Viro näkyy tuskin ollenkaan vaikka toisen maailmansodan Viron pakolaisia ja heidän jäljeläisiään on täällä Ruotsisa aika paljonkin. Mutta luen virolaista kirjallisuutta aina kun kohdalle osuu käännös, suomeksi tai ruotsiksi. Kiitos kirjavinkeistä, menevät oitis listalle!
Poista