Huomenna alkaa sitten taas arki. Vauhdikkaan syksyn jälkeen palautuminen vei vähän enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. En ollut jouluaattonakaan vielä ihan parhaimmillani. Mutta tänään alkoi olla jo sellainen olo, että ehkä tästä taas noustaan.
Olen ehtinyt onneksi lukea melkein niin paljon kuin olin suunnitellutkin. Tosin varsinaiset "lukuromaanit" jäivät nyt lukematta, olen enemmänkin keräillyt irtonaisia ajatuksia ja ideoita, jotka ovat minua syystä tai toisesta puhutelleet.
Kuten jo vuosikoontipostauksessani mainitsin, kirjat löytävät luokseni hyvin sattumanvaraisesti ja yllättäviäkin teitä. Unkarilais-sveitsiläisen Ágota Kristófin omaelämäkerrallisen (vai ovatko kaikki hänen kirjansa itse asiassa omaelämäkerrallisia..?) teoksen L'Analphabète, Lukutaidoton, löysin eräästä artikkelista, jossa käsiteltiin kaksikielisyyttä. Kristóf kertoo yhdentoista luvun mittaisessa pienessä kirjassa paostaan Unkarista ensin Itävaltaan, josta tie vei Sveitsiin.
Sattuma johdattaa Kristófin ja tämän pienen perheen maan ranskankieliseen osaan. Ensimmäinen työpaikka on tehtaassa, jossa hän seurustelee lähinnä maanmiestensä kanssa. Kristófin mukaan tästä alkoi sekä sosiaalinen että kulttuurinen "autiomaa". Vaikka ulkoisesti elämä olikin nyt parempaa, jonkinlainen tyhjyys valtaa mielen. Koti-ikävä ja kaipaus aikaan, joka oli osa "tärkeitä - ja ehkä historiallisia - tapahtumia". Nyt elämä koostui synkistä työpäivistä, hiljaisista illoista, "ilman yllätyksiä, ilman toivoa".
Ja sitten se kieli. Kristóf aloittaa kielikurssin vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin opettaja ihmettelee miksi hän on tullut alkeiskurssille, hänhän puhuu sujuvaa ranskaa! Mutta Kristóf ei ole tehdastyössään oppinut lukemaan tai kirjoittamaan ranskan kieltä. Hänestä oli tullut uudestaan lukutaidoton.
Kun itse muutin Tukholmaan 25 vuotta sitten, tein sen vapaaehtoisesti ja kieltäkin osasin sen verran hyvin, että pystyin aloittamaan saman tien työelämässä. En kokenut itseäni lukutaidottomaksi, mutta aivan kuten Kristófillakin, myös minulla oli sanakirja kovassa käytössä (nettisanakirjat eivät silloin vielä olleet yhtä kehittyneitä kuin nykyään).
En ehkä ikinä unohda sitä hetkeä kun tajusin, että pystyn puhumaan vapaasti ja että ymmärrän myös kulttuuriin pohjautuvia sanontoja ja fraaseja. Olin elänyt silloin viisi vuotta Tukholmassa ja tunne oli kuin olisin oppinut uudestaan uimaan! En enää uponnut, pysyin pinnalla.
En suinkaan osaa kieltä täydellisesti, edelleen olen päivittäin epävarma onko esimerkiksi joku substantiivi en- vai ett-sukuinen. Myös prepositiot aiheuttavat säännöllistä päänsärkyä. En siis ole ehkä koskaan täysin vapaa tässä kielessä ja ymmärrän mitä Kristóf tarkoittaa puhuessaan ranskan kielestä "viholliskielenään". Aivan kuten Kristóf, myös minä kamppailen yrittäessäni oppia hallitsemaan ruotsin kielen ja alistun Kristófin tavoin ajatukseen, että kamppailu on elinikäinen.
Mutta olen kuitenkin oppinut käyttämään kieltä omalla tavallani ja se on riittänyt hyvään elämään. Tällä itselleni vieraalla kielellä olen tehnyt työni, ostanut asuntoja, rakastunut, ajanut ajokortin ja synnyttänyt lapsen. (Mutta lapseni kasvattamiseen valitsin hetkeäkään epäröimättä suomen kielen.)
Tiedän, että en koskaan opi kirjoittamaan ranskaa kuten ranskaa äidinkielenään puhuvat kirjailijat kirjoittavat, mutta kirjoitan ranskaa omalla tavallani, parhaan kykyni mukaan. (Ágota Kristóf)
Huomenna alkaa siis taas arki ja on aika palata ruotsinkieliseen työympäristööni. Kuukauden kuluttua jatkuvat myös yliopisto-opintoni ja saksankielen kurssini. Sillä jos johonkin olen jäänyt koukkuun niin juuri siihen pinnalla pysymisen tunteeseen. Nähtäväksi jää ehdinkö kokea sen tunteen vielä uudelleen.
**
Ágota Kristóf: L'Analphabète (2004)
Ruotsinnos: Analfabeten. Självbiografisk berättelse (Marianne Tufvesson. Wahlström & Widstrand. 2019)
Vaikeaa on sen kielen oppiminen mitä ei kuule ympäristössään eikä tarvitse arjessaan. Minulla oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan italian kieli sellainen. Kävin kurssit, kirjoitin yo-kirjoituksissa, kävin Italiassa parit kurssit, ja loputtomia työväenopiston keskustelutunteja. Aivan liian usein aiheena oli italialaisten taikausko. Pahh, se ei kiinnostanut ollenkaan, edes keskusteluaiheena. Nyttemmin olen luopunut kaikesta aktiivisesta harrastamisesta, mutta alan olla aika perehtynyt Italian mafiaan. Toista kertaa kun luen vessalukemistona Roberto Savianon Gomorraa. - Onnea saksan opinnoillesi! Tässä tulikin mieleen, kuinka yksi tosi hauska italialainen italian opettaja, Suomessa, naureskeli saksalaisten italian lausumiselle. Hyi häntä, mutta eihän kukaan saksalainen ollut kuulemassa.
VastaaPoistaEläminen vieraassa kieliympäristössä vie paljon enmmän voimia enemmän kuin tutussa eläminen. On vaikeaa, kun ei ehdi mukaan leikinlaskuun ja vaikuttaa tyhmemmältä kuin on. Tämä oli nuoruuden kokemukseni USA:ssa. Kaiken lisäksi minulla oli poikaystävä, joka harrasti sarkastista vitsailua, enkä osannut suhtautua siihen varsinkaan silloin kun se kohdistui minun kömpelyyksiini kielessä.
VastaaPoistaJälkeen päin oli kiva kun usalaisia romaaneja lukiessa tiesi tarkkaan mitä milläkin tarkoitetaan ja oli vahvoilla englannin kielen opinnoissa.
Olen monesti tuntenut sympatiaa diplomaattien lapsiin, jotka joutuvat sopeutumaan moniin uusiin kulttuureihin ja moniin kieliin lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Amélie Nothombin romaaneissa on paljon tämän asian käsittelyä omiin kokemuksiin pohjautuen. Pidän niistä kovasti.