Siirry pääsisältöön

Jaan Kross: Halleluja (2001)

Tässä on viime päivinä ollut niin kiirettä toisen intohimoni eli kuorolaulun kanssa joten kirjat ovat jääneet taka-alalle. Tämän kirjan luin jo kuukausi sitten ja kirjakin on palautettu kirjastoon ilman, että ehdin sitä sen kummemmin mielessäni jäsentää mutta Jaan Krossista pystyisin kirjoittamaan vaikka pienen esseenkin joten tässä:

Jotkut kirjailijat tulevat vuosien mittaan niin läheisiksi, että uuden kirjan aloittaessaan tuntuu kuin tapaisi vanhan ystävän. Jaan Krossin löysin elämääni 90-luvun alussa opiskellessani pari vuotta viron kieltä. Luin häneltä kaiken minkä käsiini sain ja kirjahyllyssä oli jo vaikuttava rivi Krossia kunnes muuttaessani Tukholmaan vein suuren osan kirjoistani divareihin. Vinkkinä muuten: älkää koskaan luopuko lempikirjoistanne vaikka olisi minkälainen tilanpuute, niihin iskee takuuvarmasti jossain vaiheessa uudestaan lukuhimo ja sitten harmittaa!

Luulinkin jo lukeneeni Krossini mutta nyt kotikirjastossa käydessäni ja piskuista suomen kirjallisuuden osastoa vilkaistessani löysinkin lukemattoman Krossin! Tämä novellikokoelma on julkaistu sen jälkeen kun muutin Suomesta joten ei ihme etten siitä tiennyt. Nautinto oli täydellinen kun avasin tämän, vanha tuttu Kross! On kuin kuuntelisi vanhan ystävän jutustelua, osin on samojakin juttuja mutta Krossin kieli on niin soinnikasta ja pehmeää, että sitä lukee nautinnolla. Kirjan novellit on kirjoitettu eri vuosina mutta ne on järjestetty novelleissa käsiteltävän ajan mukaiseen järjestykseen. Aikajana ulottuu sotaa edeltävästä ajasta myöhempiin Siperian vankileriaikoihin.

Kross kuvaa tapahtumat tarkasti ja realistisesti mutta jotenkin onnistuu aina tavoittamaan myös arjen kauneuden, ne pienet yksityiskohdat jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Tästä novellikokoelmasta jäi pitkäksi aikaa mieleeni esim. kohtaus jossa kertoja Siperian vankileirillä muistelee morsiantaan ja yrittää saada tyttönsä myös oikeasti näkyviin. Ja onnistuuhan se, krossimaiseen tyyliin.

Krossin tekstissä on paljon Tsehovia, juuri ne tarkat huomiot ympäristöstä ja ihmisen mielenliikkeistä. Ja miten kauniisti hän kirjoittaakaan naisista! Suomentaja Jouko Vahanen täytyy myös mainita tässä yhteydessä ja hänen laatimansa jälkikirjoitus joka on hyvä johdanto Krossin tuotantoon.

Kross on opettanut minulle paljon Viron historiasta ja hänellä on ilmiömäinen kyky muistaa yksityiskohtia aikasemmin elämistään vuosikymmenistä.  Mutta Krossin yhteydessä ei kannata arastella vaikka ei olisikaan niin kiinnostunut Viron historiasta tai historiasta ylipäänsä, mielestäni hänen tuotantonsa kantaa yli näidenkin rajojen. Ja jos Sofi Oksasen välillä inhorealistinenkin Viron historian kuvaus väsyttää niin tässä sopivaa vastapainoa!

Jaan Kross oli monesti myös Nobel-veikkausten listalla mutta kuten täällä Ruotsissa kirjastossa huomaan, hän ei ole Nobel-maassa kovinkaan tunnettu. Harmi!!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...