Siirry pääsisältöön

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

 


Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää. Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle. Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille! 

Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi", jossa ihminen elää, omassa kielessään. Eikä omaa kieltä ole tietenkään ilman omaa kirjallisuutta.

Olen lukenut virolaista kirjallisuutta paljonkin, mutta en valitettavasti kovinkaan laajalti. Lempikirjailijoihini kuuluvalta Jaan Krossilta olen lukenut lähestulkoon kaiken, muita kirjailijoita satunnaisesti. Mutta nyt tuli hyvä tilaisuus laajentaa virolaisen kirjallisuuden tuntemustani, sillä lukupiirini päätti Euroopan-turneellaan pistäytyä Viroon. Kirjaksi valikoitui Viivi Luiken "Seitsemäs rauhankevät" vuodelta 1985.

Epäröin ensin voisiko tämän kirjan luokitella klassikoksi. Mutta asia selkiintyi nopeasti kun etsin virolaisia artikkeleita kirjasta, josta on hiljattain otettu uusintapainoskin kirjailijan 75-vuotispäivän kunniaksi. Kirja on Virossa selvästikin edelleen tärkeä kirja, 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauha kevät sijoittuu maaseudulle 1950-luvun Viljandiin. Tarinan päähenkilönä häärii viisivuotias tyttö, jonka silmin saamme tarkkailla ympäristöä. Lähipiiriin kuuluvat äiti ja isoäiti sekä Tommi-koira. Isäkin käy välillä, minkä työkomennuksiltaan ehtii. 

Kertojan näkökulma asettuu pienen lapsen silmien tasolle. Sieltä käsin lumi tuntuu upottavan syvältä, vieraisille saapuvat aikuiset pelottavilta muukalaisilta. Mutta isä on se kaikista jännittävin! Kun isä tulee käymään kotiin, tunnelma sähköistyy ja kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja hauskalta. Isällä on taskussaan omenapuun siemeniä, joita hän istuttaa aina sopiviin paikkoihin. Ja isä ajaa moottoripyörää!

Eletään Neuvosto-Viron ensimmäisiä vuosia ja aikuisten maailmaa hallitsevat kolhoosit ja radiouutisista kuulutettavat tiedotukset. Huhut kulkevat ja ihmiset tarkkailevat epäluuloisina toisiaan. Tytönkin korviin kantautuu aina välillä asioita, joita hän ei ymmärrä, mutta jotka hän yrittää sovittaa omaan maailmaansa. Kuten nyt esimerkiksi sekin idea, että vanhojen tilojen asuintalot siirrettäisiin kolhooseihin. Kuinka se muka tapahtuisi käytännössä? 

Kyläläisiä talojen mahdollinen siirto hermostuttaa, kuten monet muutkin uudistukset ja säädökset. Vaikka lapsen kertojaääni keskittyy pääosin ympäröivän luonnon ja pienten yksityiskohtien kuvaamiseen, me lukijat tunnistamme painostavan ilmapiirin. Köyhyys ja puute hallitsevat arkielämää ja aikuisten kesken syntyy helposti eripuraa.

Eivätkä arkea suinkaan helpota kaikki ne lukuisat päähänpistot, jotka syntyvät Moskovassa. Kylän kirjastonhoitajakin saa kiertää kaikki talot ja luennoida emännille miten turskaa voi valmistaa. Mutta siihen hän ei osaa vastata mistä tätä uutta ihmekalaa saisi hankittua.

Välillä kirjan kertoja kuitenkin huikkaa terveisiä aikuisuudesta, tulevasta maailmasta ja saamme tietää, että kaikki on hyvin. Vaikka sitä ei kertojakaan tainnut vielä aavistaa, että vain muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen Viro olisikin jo taas itsenäinen.

Minun pääni yllä kaartui vakaana ja suojelevana kattona lapsuus, se suojeli minua alkaneelta    vuosikymmeneltä, joka ulvoi ja kohisi ympärillä, nostatti ilmaan pölyä ja heitteli irtonaisia lehtiä kaikkiin ilmansuuntiin.

Kirjailijasta tietoja etsiessäni luen, että tämä hänen esikoisromaaninsa on omaelämäkerrallinen ja tarinan vuodet osuvatkin yksi yhteen kirjailijan omien lapsuusvuosien kanssa. Luik on onnistunut säilömään tekstiin hajuja ja makuja, luonnon tapahtumia, ihmisten puheita ja jopa ajan muotia. 

Kirjan ilmestyessä Viro oli siis vielä osa Neuvostoliittoa ja Luiken teos kirjallinen tapahtuma. Lapsen näkökulma loihti kirjasta näennäisesti "vaarattoman", mutta 1980-luvun lukijat tunnistivat toki kirjasta välittyvän kuvan yksityiskohtia myöten. Meille myöhemmille lukijoille se olkoon kuin aikakapseli, jonka avattuaan ei ihan kaikkea edes ymmärrä mutta josta kuitenkin voi aavistaa menneisyyden painavan muiston.

** 

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Seitsmes rahukevad 1985)

Suomentanut Eva Lille (Tammi 1986)

Kirjan ovat lukeneet myös Sivuhenkilö -blogi ja Kirjan pauloissa -blogi.

**

Klassikkohaasteen vetäjä on tällä kertaa Tuulevin lukublogi, kiitos haasteen kokoamisesta! Tämä on jo 20. kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun nyt viidettä kertaa. 

Aikaisemmat klassikkoni:

Henrik Ibsen: Nukkekoti (1879)

Antti Jalava: Asfalttikukka (1980)

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä (1931)

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958)





Kommentit

  1. Olen lukenut Viivi Luikilta vain Varjoteatterin, omaelämäkerrallisen romaanin, vahva suositus sillekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sekin on omaelämäkerrallinen, täytyykin lukea. Ja se löytyy näköjään meidän kirjastosta myös suomeksi!

      Poista
  2. Viivi Luikilta en ole lukenut mitään; nimi on toki tuttu. Jaan Kross on tutuin virolaiskirjailija. Pitäisi kyllä tuntea naapurimaan kirjallisuutta paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama ajatus, pitäisi tuntea paremmin. Viron kirjallisuus, vaikka onkin kielellisesti lähellä, avaa historiansa kautta aivan erilaisen maailman. Jaan Kross on juuri tämän vuoksi suuri suosikkini!

      Poista
  3. Virolaista kirjallisuutta tulee luettua ihmeen vähän, vaikka lähes aina, kun luen, olen hyvin vaikuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virolaista kirjallisuutta myös käännetään harmillisen vähän ja ehkä satsataan vain niihin "varmoihin" nimiin. Sieltä voisi varmasti löytyä vaikka mitä jännittävää jos pystyisi lukemaan viron kielellä!

      Poista
  4. Minulle virolainen kirjallisuus on jäänyt tuntemattomaksi... olen ehkä jonkun yksittäisen kirjan lukenut mutta en edes muista, keneltä. Kotona kyllä on eräs Tammsaaren romaani, mutta olen sitä hieman vältellyt sen paksuuden vuoksi :). Tämä lukemasi kyllä vaikuttaa hyvältä. Lapsinäkökulma on hyvin kirjoitettuna minulle mieleen, se tuo aina oman hieman erilaisen vivahteen tapahtumiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en yleensä hirveästi innostu lapsinäkökulmasta ja tämäkin tuntui alkuun vähän rasittavalta lukea 😀 Mutta kirjan puolivälissä innostuin kun tajusin mitä kirjailija ajaa takaa. Kirjassahan on paljon sellaista mistä ei ehkä olisi saanut edes kirjoittaa, mutta lapsenomaisen kertojan avulla sen saa hyvin piilotettua.

      Suosikkikirjailijani Jaan Kross kirjoitti pääosin historiallisia romaaneja, sen turvin sai myös kirjoittaa vapaammin ilman että neuvostosensuuri reagoi. Virolaiset kirjailijat tulivatkin erityisen taitaviksi tässä piilomerkitysten luomisessa.

      Poista
  5. Piti ihan pysähtyä miettimään virolaisia kirjailijoita ja äkkiseltään mieleeni tuli vain Ilmar Taska, jolta olen lukenut Popedan. Viivi Luikista en ollut ennen siis kuullutkaan. Hävyttömän huono tuntemus minulla “naapurimaan” kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen "hävyttömän huonoon" tuntemukseen vaikuttaa varmasti myös se, että virolaista kirjallisuutta ei hirveästi suomenneta 🙃 Mikä on kyllä outoa kun ajattelee kuinka paljon suomalaiset Virossa reissaavat. Tai sitten kustantajia ei vain kiinnosta.

      Poista
  6. Hienoa, kun otit virolaisen kirjan haasteeseen mukaan ja erityisesti tämän Luikin romaanin. Virossa äidinkielen ja kirjallisuuden asema on yhteiskunnassa keskeinen, koska ne ovat olleet kantavia voimia virolaisten taistelussa vapaudesta. Itseäni on kiinnostanut virolaisten kriittinen itsereflektio omaan kulttuuriinsa, joita esim. Maimu Bergin teos "Rakastin venäläistä" sekä Tammsaaren "Rakastin saksalaista" käsittelevät. Meidän sietäisi enemmänkin katsoa eteläisen naapurimme suuntaan, jossa on varsin monipuolinen ja moniääninen kulttuuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Innostuin Viron kielestä ja kulttuurista 80-luvun lopulla nuorena opiskelijana kun seurasin Baltian itsenäistymistä. Sitten se jäi kun lähdin tänne Tukholmaan, täällähän Viro näkyy tuskin ollenkaan vaikka toisen maailmansodan Viron pakolaisia ja heidän jäljeläisiään on täällä Ruotsisa aika paljonkin. Mutta luen virolaista kirjallisuutta aina kun kohdalle osuu käännös, suomeksi tai ruotsiksi. Kiitos kirjavinkeistä, menevät oitis listalle!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...