Siirry pääsisältöön

Kun keski-ikäinen ihminen alkaa miettiä elämäänsä uusiksi

 


Olin todella hämmästynyt kun viime vuoden lukusaldoani laskiessani sain tulokseksi 90 luettua kirjaa. Yleensä luen noin 60-70 kirjaa vuosittain. Mutta sitten äkkäsin, että aloin viime vuonna käydä tiheämmin toimistolla töissä, mikä taas tarkoitti enemmän metrossa istumista. Ja metrossa luen aina kirjaa. Yksi toimistopäivä tarkoittaa 2 x 42 minuuttia lukuaikaa!  

Luenkin sitten työmatkoillani ihan kaikkea, laidasta laitaan. Ainoa kirja, jota en vuoden aikana kelpuuttanut mukaan, oli Heini Junkkaalan Saisio-kirja, mutta sekin seuloutui vain kokonsa vuoksi. 1000 sivua on yksinkertaisesti liikaa.

Joskus kohdalle osuu kirja, joka on kuin räätälöity työmoodiin pääsemiseksi. Sellainen oli tämä Michiko Aoyaman "What you are looking for is in the library". Ja kiitos siitä, että ylipäänsä löysin kirjan menee Elegialle, jolta olen saanut paljon muitakin osuvia vinkkejä aasialaiseen kulttuuriin liittyen. Elegia kirjottaa omassa postauksessaan Aoyaman kirjasta, että se on "toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen". Hän jopa lupaili, että tämä saattaisi palauttaa uskon ihmiskuntaan. Ja kyllä - näin kävi!

Kirja sisältää viiden eri ihmisen elämäntarinan, joilla kaikilla on jonkinlainen pattitilanne elämässä, monilla juuri työuraan liittyen. Kaikkien tiet vievät kuin sattumien kautta paikallisessa toimintakeskuksessa sijaitsevaan kirjastoon, jossa työskentelevät kirjastonhoitaja Sayuri Komachi sekä kirjastoharjoittelija Nozomi Morinaga. Tämä parivaljakko onnistuu palauttamaan kunkin viidestä henkilöstä taas raiteilleen. Tähän tarvitaan kirjastonhoitajan tiukka kysymys "Mitä etsit?" ja etsittyjen kirjojen päälle bonuskirja, joka on jotain aivan muuta kuin henkilö on tullut hakemaan. Mutta juuri tästä kirjasta löytyy aina lopulta vastaus siihen alkuperäiseen kysymykseen. Maagista!

Sain kirjasta niin monta hyvää ja oivaltavaa elämänohjetta, että mietin jo pitäisikö tämä kirja hankkia omaan hyllyyn. Mutta ehkä riittää, jos pistän ne tähän nyt muistiin:

Ensinnäkin, ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi jos haluaa toteuttaa jonkun haaveen. Elämää voi yrittää suunnata pikkuhiljaa siihen suuntaan, että pystyy tekemään myös itselleen tärkeitä asioita. Palkkatyö, jos sellainen on, voi olla todella hyödyllinen tulonlähteenä, jonka turvin voi sitten toteuttaa itseään muilla elämänalueilla.

Ja sitten ehkä se tärkein ohje: kaiva sieltä, missä seisot. Rakenna ympärillesi yhteisö, jossa viihdyt ja jonka kanssa voit yhdessä rakentaa maailmaa sellaiseksi, jossa viihdyt. Aoyaman kirjan kaunein sanoma on juuri yhteisöllisyys ja se miten tärkeitä asioita voi oppia yllättäviltäkin tahoilta. Kun puhuu haaveistaan ääneen, ne saattavat yhtäkkiä lähteä lentoon.

On myös turha stressata tulevasta, tärkeintä on elää tässä ja nyt. Kannattaa tehdä asioita, esimerkiksi opiskella, vaikka ei välttämättä ole vielä selvillä mihin suuntaan on menossa. Pahin virhe on, jos jää vain odottelemaan jotain "jumalaista" sattumaa tai tienviittaa. Koska sitten kun se "sattuma" tulee, on paikalleen jämähtänyt kivi sammaloitunut jo aikoja sitten.

**

Sattumoisin luin samoihin aikoihin työpaikan lounaskeittiössä artikkelin Svenska Dagbladetissa (valitettavasti maksumuurin takana), jossa ruotsalainen historioitsija David Larsson Heidenblad miettii keski-iän mukanaan tuomia muutoksia ja miten niihin pitäisi suhtautua. Hän siteeraa Herminia Ibarran kirjaa "Working identity; Unconventional strategies for reinventing your career" vuodelta 2003, jossa Ibarra painottaa meillä kaikilla olevan monia "mahdollisia itsejä" (possible selves). Näitä ei voi kuitenkaan löytää vain kirjoja lukemalla tai itsekseen ajattelemalla vaan nimenomaan tutkimalla, mitä erilaiset vaihtoehdot käytännössä tarkoittaisivat. 

Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi jonkun sivutoimen ottamista tai muunlaisten kokeilujen harjoittamista. Ibarran tutkimustyö osoittaa, että jos haluaa muuttaa elämäänsä on käännyttävä pikemminkin ulos- kuin sisäänpäin. Keski-iässä oleva ihminen kehittää uusia identiteettejä ja olosuhteita nimenomaan tekojen kautta.

Olen itse juuri sellaisessa solmukohdassa, jossa mietin työuralleni uutta polkua ja ehkä juuri sen takia tämä Aoyaman kirja sai pääni surisemaan. Ehkäpä palaan vielä tuohon Ibarrankin kirjaan täällä blogissani, tulin nimittäin siihen tulokseen että se kirja on saatava pikimmiten omaan hyllyyn. 

Kokeiluja olen jo tehnytkin, työurani ohessa. Saksankielen opiskeluni on todella arvoituksellinen ovi - löytyisikö sieltä jotakin uutta? Nämä blogikirjoituksenikin näen myös hyödyllisenä "kokeiluna" - olisiko minusta kirjoittamaan pidempiäkin tekstejä?

Juuri nyt, Aoyaman kirjan luettuani, tunnen oloni rauhalliseksi. Ei kannata stressata, pääasia että teen itselleni mieleisiä asioita ja tapaan ihmisiä. Aika näyttää sitten, mitä kaikkea tästä ihmisestä tulikaan.

**

Michiko Aoyama: What you are looking for is in the library (Doubleday 2023)

Englanniksi kääntänyt Alison Watts


Kommentit

  1. Kiinnostava kirja. Toivottavasti se käännetään suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomennos olisi tosiaan paikallaan tälle kirjalle!

      Poista
  2. Ihan mahtavaa kuulla, että luit tämän ja vieläpä pidit! Joskus kun kehuu paljon kirjaa, niin syntyy huoli, että entäs jos se sitten muiden mielestä onkin ihan paska :D Vaikka makuasioitahan nämä ovat, mutta selkeästi olet saanut tästä irti sellaista iloa ja rauhaa, jota itsekin koin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tämä kirja "resonoi" täydellisesti tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa 😀 Silläkin kun on merkitystä, milloin sen kirjan lukee - monta kertaa joku aikaisemmin kesken jäänyt kirja onkin sitten myöhemmin ollut yllättäen todella kiinnostava. Kiitos vielä vinkistä!! (Tunnistan tuon huolen kun jotakin kirjaa kehuu maasta taivaisiin ja sitten toinen sanookin vain, että se oli ihan ookoo 🤨)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...