Siirry pääsisältöön

Kun keski-ikäinen ihminen alkaa miettiä elämäänsä uusiksi

 


Olin todella hämmästynyt kun viime vuoden lukusaldoani laskiessani sain tulokseksi 90 luettua kirjaa. Yleensä luen noin 60-70 kirjaa vuosittain. Mutta sitten äkkäsin, että aloin viime vuonna käydä tiheämmin toimistolla töissä, mikä taas tarkoitti enemmän metrossa istumista. Ja metrossa luen aina kirjaa. Yksi toimistopäivä tarkoittaa 2 x 42 minuuttia lukuaikaa!  

Luenkin sitten työmatkoillani ihan kaikkea, laidasta laitaan. Ainoa kirja, jota en vuoden aikana kelpuuttanut mukaan, oli Heini Junkkaalan Saisio-kirja, mutta sekin seuloutui vain kokonsa vuoksi. 1000 sivua on yksinkertaisesti liikaa.

Joskus kohdalle osuu kirja, joka on kuin räätälöity työmoodiin pääsemiseksi. Sellainen oli tämä Michiko Aoyaman "What you are looking for is in the library". Ja kiitos siitä, että ylipäänsä löysin kirjan menee Elegialle, jolta olen saanut paljon muitakin osuvia vinkkejä aasialaiseen kulttuuriin liittyen. Elegia kirjottaa omassa postauksessaan Aoyaman kirjasta, että se on "toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen". Hän jopa lupaili, että tämä saattaisi palauttaa uskon ihmiskuntaan. Ja kyllä - näin kävi!

Kirja sisältää viiden eri ihmisen elämäntarinan, joilla kaikilla on jonkinlainen pattitilanne elämässä, monilla juuri työuraan liittyen. Kaikkien tiet vievät kuin sattumien kautta paikallisessa toimintakeskuksessa sijaitsevaan kirjastoon, jossa työskentelevät kirjastonhoitaja Sayuri Komachi sekä kirjastoharjoittelija Nozomi Morinaga. Tämä parivaljakko onnistuu palauttamaan kunkin viidestä henkilöstä taas raiteilleen. Tähän tarvitaan kirjastonhoitajan tiukka kysymys "Mitä etsit?" ja etsittyjen kirjojen päälle bonuskirja, joka on jotain aivan muuta kuin henkilö on tullut hakemaan. Mutta juuri tästä kirjasta löytyy aina lopulta vastaus siihen alkuperäiseen kysymykseen. Maagista!

Sain kirjasta niin monta hyvää ja oivaltavaa elämänohjetta, että mietin jo pitäisikö tämä kirja hankkia omaan hyllyyn. Mutta ehkä riittää, jos pistän ne tähän nyt muistiin:

Ensinnäkin, ei tarvitse pistää koko elämää uusiksi jos haluaa toteuttaa jonkun haaveen. Elämää voi yrittää suunnata pikkuhiljaa siihen suuntaan, että pystyy tekemään myös itselleen tärkeitä asioita. Palkkatyö, jos sellainen on, voi olla todella hyödyllinen tulonlähteenä, jonka turvin voi sitten toteuttaa itseään muilla elämänalueilla.

Ja sitten ehkä se tärkein ohje: kaiva sieltä, missä seisot. Rakenna ympärillesi yhteisö, jossa viihdyt ja jonka kanssa voit yhdessä rakentaa maailmaa sellaiseksi, jossa viihdyt. Aoyaman kirjan kaunein sanoma on juuri yhteisöllisyys ja se miten tärkeitä asioita voi oppia yllättäviltäkin tahoilta. Kun puhuu haaveistaan ääneen, ne saattavat yhtäkkiä lähteä lentoon.

On myös turha stressata tulevasta, tärkeintä on elää tässä ja nyt. Kannattaa tehdä asioita, esimerkiksi opiskella, vaikka ei välttämättä ole vielä selvillä mihin suuntaan on menossa. Pahin virhe on, jos jää vain odottelemaan jotain "jumalaista" sattumaa tai tienviittaa. Koska sitten kun se "sattuma" tulee, on paikalleen jämähtänyt kivi sammaloitunut jo aikoja sitten.

**

Sattumoisin luin samoihin aikoihin työpaikan lounaskeittiössä artikkelin Svenska Dagbladetissa (valitettavasti maksumuurin takana), jossa ruotsalainen historioitsija David Larsson Heidenblad miettii keski-iän mukanaan tuomia muutoksia ja miten niihin pitäisi suhtautua. Hän siteeraa Herminia Ibarran kirjaa "Working identity; Unconventional strategies for reinventing your career" vuodelta 2003, jossa Ibarra painottaa meillä kaikilla olevan monia "mahdollisia itsejä" (possible selves). Näitä ei voi kuitenkaan löytää vain kirjoja lukemalla tai itsekseen ajattelemalla vaan nimenomaan tutkimalla, mitä erilaiset vaihtoehdot käytännössä tarkoittaisivat. 

Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi jonkun sivutoimen ottamista tai muunlaisten kokeilujen harjoittamista. Ibarran tutkimustyö osoittaa, että jos haluaa muuttaa elämäänsä on käännyttävä pikemminkin ulos- kuin sisäänpäin. Keski-iässä oleva ihminen kehittää uusia identiteettejä ja olosuhteita nimenomaan tekojen kautta.

Olen itse juuri sellaisessa solmukohdassa, jossa mietin työuralleni uutta polkua ja ehkä juuri sen takia tämä Aoyaman kirja sai pääni surisemaan. Ehkäpä palaan vielä tuohon Ibarrankin kirjaan täällä blogissani, tulin nimittäin siihen tulokseen että se kirja on saatava pikimmiten omaan hyllyyn. 

Kokeiluja olen jo tehnytkin, työurani ohessa. Saksankielen opiskeluni on todella arvoituksellinen ovi - löytyisikö sieltä jotakin uutta? Nämä blogikirjoituksenikin näen myös hyödyllisenä "kokeiluna" - olisiko minusta kirjoittamaan pidempiäkin tekstejä?

Juuri nyt, Aoyaman kirjan luettuani, tunnen oloni rauhalliseksi. Ei kannata stressata, pääasia että teen itselleni mieleisiä asioita ja tapaan ihmisiä. Aika näyttää sitten, mitä kaikkea tästä ihmisestä tulikaan.

**

Michiko Aoyama: What you are looking for is in the library (Doubleday 2023)

Englanniksi kääntänyt Alison Watts


Kommentit

  1. Kiinnostava kirja. Toivottavasti se käännetään suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomennos olisi tosiaan paikallaan tälle kirjalle!

      Poista
  2. Ihan mahtavaa kuulla, että luit tämän ja vieläpä pidit! Joskus kun kehuu paljon kirjaa, niin syntyy huoli, että entäs jos se sitten muiden mielestä onkin ihan paska :D Vaikka makuasioitahan nämä ovat, mutta selkeästi olet saanut tästä irti sellaista iloa ja rauhaa, jota itsekin koin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tämä kirja "resonoi" täydellisesti tämän hetkisen elämäntilanteeni kanssa 😀 Silläkin kun on merkitystä, milloin sen kirjan lukee - monta kertaa joku aikaisemmin kesken jäänyt kirja onkin sitten myöhemmin ollut yllättäen todella kiinnostava. Kiitos vielä vinkistä!! (Tunnistan tuon huolen kun jotakin kirjaa kehuu maasta taivaisiin ja sitten toinen sanookin vain, että se oli ihan ookoo 🤨)

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...