Mrs Karlsson lukee...

  Kirjavuosi 2022 oli minulle suosiollinen, vaikka en ihan huippumääriin yltänytkään. Kirjoja tuli luettua yhteensä 67 ja sivumäärätavoitteestani (20 000 sivua) jäi uupumaan vain 23 sivua. Ehkä lukaisen ne puuttuvat sivut vielä tässä vuoden viimeisen illan aikana... Olen myös ollut lukemaani tyytyväinen, vain yksi kirja on saanut arvosanan 2, ja melkein puolet kirjoista on yltänyt neloseen ja vitoseen. Suurin osa lukemastani oli kaunokirjallisuutta, vain neljäsosa menee tietokirjojen luokkaan. Olen lukenut lähinnä romaaneja, mutta elämäkertoja oli peräti 11 kappaletta. Maaottelussa Suomi johtaa Ruotsia (27-22), lisäksi olen lukenut kirjoja kymmenestä muusta maasta. Lukemani kirjailijat ovat pääosin naisia (80%), kirjat perinteisiä paperikirjoja (97%) ja useimmiten kirjastosta lainattu (78%). Mutta mitkä näistä kaikista 67 kirjasta jäivät sitten mieleeni? Vuoden Wow-elämys oli Laura Lindstedtin Oneiron. Luin sen tapani mukaan jälkijunassa, epäröin että tykkäänköhän siitä edes. Mutta onh

  Tuossa ylläolevassa kuvassa on yhdeksän eniten sydämiä vuonna 2022 kerännyttä kuvaani instagramissa. Kukat, runot ja kirjastot näemmä viehättävät! Ja on siellä joukossa hyviä kirjojakin, Kati Outisen muistelmateoksesta pidin todella paljon ja Laura Lindstedtin Oneironista menin aivan pois tolaltani. Ai näinkin voi kirjoittaa?! Luin vuoden aikana noin 60 kirjaa ja joukossa oli muutamakin sykähdyttävä lukukokemus, niistä enemmän ensi kerralla. Mutta nyt fiilistelen teatterimaailmassa, aivan kuten vuoden alussa Kati Outisen kirjan löytäessäni. En ole mikään erityisen ahkera teatterissa kävijä, mutta näyttelijäelämäkerrat kiinnostavat aina. Jostakin syystä juuri näyttelijöillä on aina ne parhaat jutut... En ole tainnut vieläkään oikein toipua Mikael Persbrandtin  rehellisestä tilityksestä, jossa alkoholia, kokaiinia ja seksiä kulutettiin enemmän kuin kohtuullisesti. Demi Moore kertoi omasta rikkinäisestä lapsuudestaan ja Hollywoodin varjopuolista, Stina Ekbladin kirja oli puolestaan

  Kävimme Annie Ernaux'n kanssa kirjastossa. Tosin eri aikaan ja ihan eri kirjastoissakin, mutta molemmille näytti vierailu olevan ikimuistoinen kokemus. Annielle tosin enemmän myönteisellä tavalla. Kuten kerroin joulukalenteriluukussani , Nobel-palkitut kirjailijat ovat jo vuosikymmenten ajan saaneet kutsun Rinkebyn ja Tenstan kirjastoon, jossa he saavat tavata koululaisia. Nämä ovat odottaneet vierailua koko syksyn ja valmistaneet kirjailijalle kansion, jossa on piirustuksia ja tekstejä tämän tuotannosta. Myös Annie Ernaux otti kutsun vastaan ja mediatietojen mukaan hän viihtyi siellä pitkään. Kirjailija kertoi, että koululaisten tapaaminen oli kaikin tavoin Nobel-viikon huippukohta. Ja kuvistakin näkee, että Ernaux on harvinaisen hyväntuulisen tuntuinen.  ** Sitten siihen minun kirjastokäyntiini... Hyllyyn oli kasaantunut pino myöhästyneitä kirjoja, jotka piti palauttaa. Olin niitä uusinut, kunnes uusintakertoja ei ollut enää jäljellä. Mutta pitkittyneen covidin ja kaikkien kiir

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav Flovi

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

  Hectorin Syyskuu-laulun sanat ovat pyörineet mielessä. Minne minut oikein vei syyskuu...? Korona tuli ja yllätti, hauskojen loppukesän hääjuhlien jälkimaininkina. Alkuosa sairaudesta meni nopeasti ja melko kivuttomasti, mutta sitten tuli yskä. Ja sitä potiessa vierähtikin sitten puoli syyskuuta. Ikkunasta katsoin, että sää oli upea, ihanan aurinkoinen, mutta jalat eivät kantaneet ulos asti. Samaan syssyyn alkoivat myös kauan odottamani saksan kurssit yliopistolla ja pelästyin jo, että nyt torppaantuivat opiskelut jo alkumetreillä. Mutta kun ottaa yhteyttä opettajiin ja mainitsee taikasanan "covid", niin asiat järjestyvät. Nyt olen jo onneksi taas ajantasalla ja tohdin osallistua zoom-luentoihin jopa kameran kanssa. Lukeminen ei ole hirveästi maistunut, koska silmiä on särkenyt kovasti. Mutta sain pari kirjaa luettua ja niistä esittelen nyt toisen. Hassu juttu muuten, että tämän ruotsalaisen esikoiskirjailijan Sara Olmanin teoksen huomasin vasta kun siitä kirjoitti  Donna mo

Anteeksi tuo vähän ankea otsake, tokihan kesä vielä jatkuu mutta kun olen jo toista viikkoa töissä ja illalla on pikkuisen syksyn säröyttä ilmassa havaittavaissa niin mielikin menee haikeaksi. Tämä kesä meni hirvittävän nopeasti! Mutta ei se mitään, onneksi olen myös syksyihminen! Ja nyt suunnittelen täällä jo innolla saksan opintojani, jotka jatkuvat yliopistossa (työn ohessa, tietenkin). Elokuun loppuun on yllättäin tullut yksi hääkutsukin - todella piristävä poikkeus kaikkien viime vuosien hautajaisten jälkeen. Loman alussa luin kirjoja ihan ahmimalla, mutta nyt ei oikein enää lukeminen maistu. Ja niinhän se usein menee, ainakin minulla, että kirjojen kulutuksen käyrät menevät iloisesti ylös ja alas. Katsotaan, milloin tänne blogiin ilmestyy seuraava kirjajuttu. Siihen saattaa mennä aikaa... Mutta yksi mukava kirja-aiheinen vinkki tulee tässä teille kaikille netflixin tilaajille. Aivan sattumoisin aloin teinin kanssa katsoa romanttista New Yorkiin ja jouluaikaan ajoittuvaa komediasa

Aivan ensimmäiseksi lämpimät onnittelut tänään 80 vuotta täyttävälle Kaari Utriolle, Suomen kirjallisuuden todelliselle Grand Ladylle! Tämä postaukseni on osa kirjabloggaajien syntymäpäiväsankarille omistettua lukuhaastetta, jota emännöi Kirjasähkökäyrä- blogin Mai. ** Oma suhteeni Kaari Utrioon alkoi jo 70-luvulla, äitini nimittäin luki ahkerasti Utrion romaaneja. Ja viimeinen kirja, jonka näin äitini käsissä oli sekin Utriota. Oma lukijasuhteeni Utrioon muodostui vasta viime vuonna, kun kuuntelin Anna-Liisa Haavikon loistavan elämäkerran Utriosta. Kirja - tai siis Kaari Utrion elämä - oli niin vaikuttava lukuelämys, että juutuin Somerniemelle koko loppukesäksi. Mietin, mitä mahtaa Kaari nyt tehdä, käykö hän enää kalassa kun Kaita ei ole, käveleekö metsälenkkejä...  Minua myös toisaalta nolotti kun en ollut lukenut yhden yhtä Utrion kirjaa. Elämäkerran luettuani ymmärsin vihdoin, että voin minäkin unohtaa viihdekirjailija-tittelin Utriosta puhuessani. Onhan hän toki sitäkin, mutta e

Olen aina kesäisin tavannut osallistua kirjabloggaajien lukumaratonille, mutta nyt tämä koko alkuloma on ollut yhtä kirjamaratonia sateisen sään ansiosta, joten jätin "virallisen" maratonin väliin. Sen sijaan mässäilen täällä kirjojeni keskellä kuin mikäkin keskiajan ruhtinatar. Kun ei tarvitse tehdä mitään maallista työtä vaan voi vain loikoilla buduaarissaan ja lukea, lukea, lukea... Kesäloma, tuo ihana aika ihmisen elämässä kun voi heittäytyä ruhtinaalliseen toimettomuuteen! Mutta en nyt ihan toimetonna ole kuitenkaan ollut, viime viikolla nimittäin kutsui jo mustikkametsä. Mutta kuka kaveriksi? Mieleen tuli heti Martti Suosalo ja hänen juuri ilmestynyt omaelämäkertansa, (yhdessä Johanna Venhon kanssa kirjoitettu). Äänikirjoja en ole kuunnellut oikeastaan koko vuonna, mutta tämän kirjan haluan ehdottomasti kuunnella sillä... no, Suosalo lukee tietysti itse kirjansa! Kaikki odotukseni palkitaan, Suosalo lukee tutun syvällä äänellään ilmeikkäästi, murreosuudet niin kuin k

  Loma jatkuu ja lomakirjapinosta häviää kirjoja tasaiseen tahtiin! Sateinen sääkin on tosin avittanut lukuharrastusta. Luin pari viikkoa sitten ruotsalaisen Moa Herngrenin avioerodraaman ja halusin heti lisää häneltä, mutta tämä aikaisempi teos hankalasta anopista (Svärmodern) ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Ihmissuhdehässäkkää tässäkin, mutta kirjan alkupuolella korkealle viritetyt jännitteet eivät sitten oikein toteudukaan.  Luin myös lisää uutta ruotsalaista sarjakuvaa, Joanna Ruben Drangerin hienosta dokumentäärisestä sarjakuvaromaanista innostuneena. Lisa Wool-Rim Sjöblom ottaa kirjassaan esille ulkomaiset adoptiot ja erityisesti Chilestä 70- ja 80-luvuilla adoptoidut lapset. Monien näiden lasten kohdalla nimittäin epäillään, että lapset olikin varastettu äideiltään ja myyty ulkomaille adoptiolapsiksi. Erityisen järkyttäväksi asian tekee sen, että Ruotsin viranomaiset eivät kiinnittäneet asiaan huomiota vaan jatkoivat adoptioiden välittämistä, vaikka esimerkiksi la

  Tämän tekstini otsikko voisi kuvailla minua tällä hetkellä. Olen nimittäin lomalla, jo kolmatta päivää, ja olo on kuin henkiin herätetyllä! Runon ja suven päivänä, joka sattui ensimmäiselle lomapäivälleni, löysin kirjahyllyni uumenista Aaro Hellaakosken runon Heinäkuu, joka saakin olla tämän heinäkuisen lomani motto. Sulkekoon luonto minut sylihinsä ja huumatkoon metsä pääni! Mutta varsinainen tarkoitukseni oli esitellä kaksi kirjaa, jotka molemmat osaltaan herättävät henkiin jo unohdettuja ihmiskohtaloita. Wivi Lönn ei tosin liene niinkään unohdettu, ovathan hänen piirtämänsä rakennukset kiinteä osa suomalaista arkkitehtuurin historiaa. Mutta ihmisenä Lönn on tuotu suomalaisten tietoisuuteen vasta aivan viime aikoina. Naisten kohtalona taitaa olla tasavuosien odottelu ennen kuin valokeila heilahtaa heihin päin. Wivi Lönnkin viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itse ainakin tykkään kun on näitä esimerkiksi Canthin ja Joenpellon kaltaisia

  Onpa ollutkin haipakkaa, en ole edes tänne blogiin ehtinyt kirjoittelemaan mitään moneen viikkoon. Mutta nyt tuolta jo ihan nurkan takaa kurkistelee se kauan odotettu loma! Mutta vaikka täällä blogissa on ollut hiljaista niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut. Päinvastoin! Nyt kun olen aloittanut taas konttorielämän niin päivääni kuuluu 2x40 minuutin tunnelbanamatka. Ja sen ajan pyhitän vakaasti kirjallisuudelle. Hassua vain, että koko tämän kevään ja alkukesän olen lähes jokaisen lukemani kirjan jälkeen todennut: "Täydellinen lomakirja!". Ja nyt jo hiukan huolestun, että löytyykö niitä täydellisiä lomakirjoja enää itse lomalle. Jokaisella on tietysti oma määritelmänsä täydelliselle lomakirjalle, mutta minulle se tarkoittaa kirjaa, joka on suhteellisen helppolukuinen mutta joka antaa uusia ajatuskulmia. Ihan hömppä-hömppää en siis mielelläni lue lomalla. Pidän kyllä romantiikasta ja jännityksestä, mutta niissä pitää olla kuitenkin joku muukin ulottuvuus kuin pelkkä

  Onpa ollut hieno toukokuu! Olen onnistunut saavuttamaan jopa hieman sellaisen zenimäisen olotilan. Kaikki alkoi kävelyprojektistani, jonka tuloksena kävelin huhtikuussa 156 km. Sitten aloitin paikallisessa kirkkokuorossa kakkosalttona ja pitkäaikainen unelmani toteutui. Lukumanianikin rauhoittui, sillä löysin hienon japanilaisen romaanin, jonka luokittelisin mielelläni slow-kirjallisuudeksi, jos sellaista genreä nyt ylipäänsä on. Kirjan löytymisestä voin jälleen kerran kiittää suomalaisia kirjablogeja, joista tämän kirjan bongasin. Sekä  Kirja vieköön -blogi  että  Kartanon kruunaamaton lukija  kirjoittivat tästä Kikuko Tsumuran englanniksi käännetystä kirjasta niin kiinnostavasti, että varasin sen paikallisesta kirjastosta (onneksi löytyi!). Ja liityn todellakin kaikkiin kehuviin arvioihin, tämä kirja oli kerrassaan mainio ja ennen kaikkea ennalta arvaamaton.  Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, on jättänyt pitkäaikaisen työpaikkansa burnoutin takia ja menee työnvälitysto