Siirry pääsisältöön

Lomamoodia ja sadepäiviä

 


Loma jatkuu ja lomakirjapinosta häviää kirjoja tasaiseen tahtiin! Sateinen sääkin on tosin avittanut lukuharrastusta. Luin pari viikkoa sitten ruotsalaisen Moa Herngrenin avioerodraaman ja halusin heti lisää häneltä, mutta tämä aikaisempi teos hankalasta anopista (Svärmodern) ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Ihmissuhdehässäkkää tässäkin, mutta kirjan alkupuolella korkealle viritetyt jännitteet eivät sitten oikein toteudukaan. 

Luin myös lisää uutta ruotsalaista sarjakuvaa, Joanna Ruben Drangerin hienosta dokumentäärisestä sarjakuvaromaanista innostuneena. Lisa Wool-Rim Sjöblom ottaa kirjassaan esille ulkomaiset adoptiot ja erityisesti Chilestä 70- ja 80-luvuilla adoptoidut lapset. Monien näiden lasten kohdalla nimittäin epäillään, että lapset olikin varastettu äideiltään ja myyty ulkomaille adoptiolapsiksi. Erityisen järkyttäväksi asian tekee sen, että Ruotsin viranomaiset eivät kiinnittäneet asiaan huomiota vaan jatkoivat adoptioiden välittämistä, vaikka esimerkiksi lasten asiakirjat sisälsivät helposti havaittavia ristiriitaisuuksia. Wool-Rim Sjöblomin kirja on todella hyvä esittely tähän koko käynnissä olevaan selvitysprosessiin, mutta se ottaa esille myös asian inhimillisen puolen: mitä tämä kaikki on merkinnyt toisaalta äideille, joilta lapset on viety mutta ennen kaikkea itse lapsille, joilla monilla on mielenterveysongelmia.



Viikon helmi on kuitenkin ollut itselleni aivan uuden kirjailijan, Helmi Kekkosen teos "Tämän naisen elämä". Otin kirjan mukaan kirjastosta lähinnä koska pidin kirjan kannesta ja nimestä ja lähdin lukemaan sitä ilman mitään ennakko-odotuksia. Mutta heti ensisivuilta tajusin, että nyt en lue mitään tusinaromaania. Upean vivahteikasta kieltä, ilman sen kummempia krumeluureja. Hienoja tunnelmakuvauksia. Uskottava tarina. Liikuttava isä-tytär-suhteen kuvaus. Olen myyty!


Kirjapinossa on onneksi vielä paksulti kirjoja, muun muassa seuraavaksi lukupiirikirjaksemme valikoitunut Heikki Kännön "Sömnö". Eve Hietamiehen uusinta, Pasasten mieskaksikon saagan jatko-osaa "Numeroruuhka" olen myös jo selaillut ja todennut, että se tulee sopimaan täydellisesti tähänhetkiseen lomamoodiini. Ja onhan näitä sadepäiviäkin taas sopivasti tulossa lisää...

**

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä (Siltala 2021)

Lisa Wool-Rim Sjöblom: Den uppgrävda jorden (Galago 2022)

Moa Herngren: Svärmodern (Norstedts 2020)





Kommentit

  1. Minulla on pinossa Tämän naisen elämä. Odotan saavani hyvän lukukokemuksen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, toivottavasti pidät siitä! Se kieli on niin vaivattoman kaunista, että teki mieli ryhtyä oitis itsekin kirjoittamaan jotain. Todella inspiroivaa luettavaa. Ja vahva tarina.

      Poista
  2. Sadepäivistä on tosiaan se ilo, että lukeminen sujuu! Täälläkin on tänään sateista, joten kirjojen puoleen on mukava kääntyä. Minuakin kiinnostaa tuo Helmi Kekkosen kirja. Olen lukenut hänen romaaninsa Vieraat, ja sekin oli tosi hyvä, joten pitäisi kyllä jatkaa Kekkosen kirjojen parissa. Onpa todella rankka tuo Chilen adoptiolapsien tapaus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kekkosen nimi ja kirjat on vilahtanut monesti ohi esim. instagramissa, mutta enpä arvannut että hän on näin taitava kirjoittaja 😊

      Poista
  3. En ole lukenut tuota Kekkosen kirjaa, mutta taidanpa laittaa sen lukulistalle. Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kekkosen kirjoja on kehuttu yleisemminkin, aion tutustua ehdottomasti myös muuhun tuotantoon.

      Poista
  4. Olen lukenut tuon Kekkosen kirjan, mutta en kirjoittanut siitä blogiin (jotain kiirettä muka silloinkin), joten en muista siitä paljon. Hienoa syyllisyyden pohdiskelua ainakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syyllisyys on tosiaan yksi teemoista, lapsi pohtii olisiko hän voinut estää äitinsä itsemurhan. Kekkonen kirjoittaa myös todentuntuisen kuvauksen vanhemman mielenterveysongelmista lapsen näkökulmasta katsottuna. Kirjassa on monia eri tasoja, jotka koskettivat!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syyskuu, syyskuu...minne hänet vei?

  Hectorin Syyskuu-laulun sanat ovat pyörineet mielessä. Minne minut oikein vei syyskuu...? Korona tuli ja yllätti, hauskojen loppukesän hääjuhlien jälkimaininkina. Alkuosa sairaudesta meni nopeasti ja melko kivuttomasti, mutta sitten tuli yskä. Ja sitä potiessa vierähtikin sitten puoli syyskuuta. Ikkunasta katsoin, että sää oli upea, ihanan aurinkoinen, mutta jalat eivät kantaneet ulos asti. Samaan syssyyn alkoivat myös kauan odottamani saksan kurssit yliopistolla ja pelästyin jo, että nyt torppaantuivat opiskelut jo alkumetreillä. Mutta kun ottaa yhteyttä opettajiin ja mainitsee taikasanan "covid", niin asiat järjestyvät. Nyt olen jo onneksi taas ajantasalla ja tohdin osallistua zoom-luentoihin jopa kameran kanssa. Lukeminen ei ole hirveästi maistunut, koska silmiä on särkenyt kovasti. Mutta sain pari kirjaa luettua ja niistä esittelen nyt toisen. Hassu juttu muuten, että tämän ruotsalaisen esikoiskirjailijan Sara Olmanin teoksen huomasin vasta kun siitä kirjoitti  Donna mo

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York

Mikä tekee kirjasta täydellisen lomakirjan?

  Onpa ollutkin haipakkaa, en ole edes tänne blogiin ehtinyt kirjoittelemaan mitään moneen viikkoon. Mutta nyt tuolta jo ihan nurkan takaa kurkistelee se kauan odotettu loma! Mutta vaikka täällä blogissa on ollut hiljaista niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut. Päinvastoin! Nyt kun olen aloittanut taas konttorielämän niin päivääni kuuluu 2x40 minuutin tunnelbanamatka. Ja sen ajan pyhitän vakaasti kirjallisuudelle. Hassua vain, että koko tämän kevään ja alkukesän olen lähes jokaisen lukemani kirjan jälkeen todennut: "Täydellinen lomakirja!". Ja nyt jo hiukan huolestun, että löytyykö niitä täydellisiä lomakirjoja enää itse lomalle. Jokaisella on tietysti oma määritelmänsä täydelliselle lomakirjalle, mutta minulle se tarkoittaa kirjaa, joka on suhteellisen helppolukuinen mutta joka antaa uusia ajatuskulmia. Ihan hömppä-hömppää en siis mielelläni lue lomalla. Pidän kyllä romantiikasta ja jännityksestä, mutta niissä pitää olla kuitenkin joku muukin ulottuvuus kuin pelkkä