Siirry pääsisältöön

Henkiin herätetyt

 


Tämän tekstini otsikko voisi kuvailla minua tällä hetkellä. Olen nimittäin lomalla, jo kolmatta päivää, ja olo on kuin henkiin herätetyllä! Runon ja suven päivänä, joka sattui ensimmäiselle lomapäivälleni, löysin kirjahyllyni uumenista Aaro Hellaakosken runon Heinäkuu, joka saakin olla tämän heinäkuisen lomani motto. Sulkekoon luonto minut sylihinsä ja huumatkoon metsä pääni!

Mutta varsinainen tarkoitukseni oli esitellä kaksi kirjaa, jotka molemmat osaltaan herättävät henkiin jo unohdettuja ihmiskohtaloita.

Wivi Lönn ei tosin liene niinkään unohdettu, ovathan hänen piirtämänsä rakennukset kiinteä osa suomalaista arkkitehtuurin historiaa. Mutta ihmisenä Lönn on tuotu suomalaisten tietoisuuteen vasta aivan viime aikoina. Naisten kohtalona taitaa olla tasavuosien odottelu ennen kuin valokeila heilahtaa heihin päin. Wivi Lönnkin viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itse ainakin tykkään kun on näitä esimerkiksi Canthin ja Joenpellon kaltaisia juhlahumuja. Wivi Lönnkin on saanut osaltaan asettautua päähenkilöksi kahteenkin eri kirjaan. Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kirjassa 'Wivi ja Hanna' kerrotaan Lönnin ja kauppaneuvos Hanna Parviaisen yhteisestä elämäntaipaleesta. Tätä kirjaa odottelen vielä kirjastosta. Mutta alkupalana luin Pirkko Soinisen Wivin elämään keskittyvän fiktiivisen elämäkerran 'Valosta rakentuvat huoneet', jossa käydään läpi Lönnin elämää perusteellisesti ja kronologisesti.

Kirja onkin todella hyvä johdatus Lönnin tuotantoon, tekisi mieli välittömästi lähteä kiertelemään Suomen ja Viron kaupunkeja ja bongailemaan Wivin piirtämiä taloja. Yhden taloista tunnenkin muuten aika perinkotaisin, työskentelin nimittäin opiskeluaikoina usean vuoden ajan Helsingissä sijaitsevassa Hotelli Helkassa.

Soinisen kirja on siis hyvä perusopas Lönnin elämään ja tuotantoon, mutta kirjan fiktiivinen osuus oli vaikeammin pureskeltava pala. Soinisen kirjoittama dialogi on vähän köykäistä eikä sinällään vienyt tarinaa eteenpäin. Muutenkin kerronta liikkui tapahtumatasollaan aika pinnallisella tasolla. Jäin kaipaamaan syvemmälle heittäytymistä, 'kaikki peliin" -asennetta. Kuten esimerkiksi Rakel Liehu teki Helene Schjerfbeckinsä kanssa.

Mutta kirjaa on ehdottomasti mielenkiintoista lukea ja se antaa taas uuden näkövinkkelin suomalaisen kulttuurin historiaan. Ai niin, entäs se Wivi ja Hanna sitten? Odottelen edelleen jännityksellä Markkasen ja Virtasen kirjaa Wivistä ja Hannasta, siinä kun luvataan muun muassa naisten pistävän "elämän risaiseksi automatkoillaan läpi Euroopan". Soinisen kirjassa suhde tiivistyi enemmän lämpimiin katseisiin ja kylkeen painautumisiin, siihen arkisen rakkauden kuvaamiseen.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021)


Joanna Rubin Drangerin kirjassa "Ihågkom oss till liv" (Muistakaa meidät eläviksi) herätetään lähes kirjaimellisesti kuolleita takaisin elävien kirjoihin. Rubin Dranger kuuluu ruotsinjuutalaiseen sukuun, jonka menneisyydessä kummittelee kaikkien muiden euroopanjuutalaisten perheiden tavoin holokaustin synkkä varjo. Rubin Drangerin perheessä tosin puhuttiin sukulaisista, jotka olivat "kadonneet". Kunnes Rubin Dranger alkoi haastatella tätejään ja näiden serkkuja ja löysi hämmästyksekseen kokonaisia perheitä, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.

Joanna Rubin Drangerin ilmaisumuoto on sarjakuva ja niinpä hän alkoi piirtää kuviksi sukunsa tarinaa. Kirjassa kulkee rinnalla hänen oma arkielämänsä 2020-luvun Tukholmassa, perhe ja erityisesti lapset, joihin hän peilaa itselleen nousevia tunteita. Pystyisikö hän esimerkiksi pelastamaan omat lapsensa, jos joutuisi vastaavaan tilanteeseen kuin sukulaiset 1930-luvun Puolassa? Hän tuntee myös epävarmuutta siitä, kiinnostaisiko ketään ulkopuolista hänen sukunsa tarina. Lukisiko tätä kirjaa edes kukaan?

Tämä pelko on todellakin turha, harvoin olen nimittäin lukenut yhtä vangitsevaa tarinaa! Joanna Rubin Dranger ei kerro pelkästään sukunsa ja perheensä tarinaa, hän kokoaa samalla kokonaisen aikakauden näiden kansien väliin. Tärkeä ulottuvuus kirjassa on Ruotsin toimet toisen maailmansodan aikana ja erityisesti Ruotsin pakolaispolitiikka. Käsitys Ruotsin "neutraalista" politiikasta saa tämän kirjan myötä uuden vivahteen.

Vinkkinä muuten Tukholmassa kävijöille, että Gamla Stanissa sijaitsevassa 'Forum för levande historia' -museossa on vuoden 2022 loppuun asti esillä Joanna Rubin Drangerin kirjaan perustuva näyttely Perhe, joka hävisi

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv (Albert Bonnier 2022)



Kommentit

  1. On kyllä hienoa, että viime vuosina on kirjoitettu enemmän kuuluisista naisista! :)

    VastaaPoista
  2. Hotelli Helka on suosikkini Helsingin hotelleista. Tyylikäs ja rauhallinen, vaikka sijaitsee ihan keskustassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt remontin jälkeen se näyttääkin todella tyylikkäältä paikalta, mitä se ei valitettavasti ollut silloin 80-luvun lopussa 😬

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,