Siirry pääsisältöön

Henkiin herätetyt

 


Tämän tekstini otsikko voisi kuvailla minua tällä hetkellä. Olen nimittäin lomalla, jo kolmatta päivää, ja olo on kuin henkiin herätetyllä! Runon ja suven päivänä, joka sattui ensimmäiselle lomapäivälleni, löysin kirjahyllyni uumenista Aaro Hellaakosken runon Heinäkuu, joka saakin olla tämän heinäkuisen lomani motto. Sulkekoon luonto minut sylihinsä ja huumatkoon metsä pääni!

Mutta varsinainen tarkoitukseni oli esitellä kaksi kirjaa, jotka molemmat osaltaan herättävät henkiin jo unohdettuja ihmiskohtaloita.

Wivi Lönn ei tosin liene niinkään unohdettu, ovathan hänen piirtämänsä rakennukset kiinteä osa suomalaista arkkitehtuurin historiaa. Mutta ihmisenä Lönn on tuotu suomalaisten tietoisuuteen vasta aivan viime aikoina. Naisten kohtalona taitaa olla tasavuosien odottelu ennen kuin valokeila heilahtaa heihin päin. Wivi Lönnkin viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itse ainakin tykkään kun on näitä esimerkiksi Canthin ja Joenpellon kaltaisia juhlahumuja. Wivi Lönnkin on saanut osaltaan asettautua päähenkilöksi kahteenkin eri kirjaan. Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kirjassa 'Wivi ja Hanna' kerrotaan Lönnin ja kauppaneuvos Hanna Parviaisen yhteisestä elämäntaipaleesta. Tätä kirjaa odottelen vielä kirjastosta. Mutta alkupalana luin Pirkko Soinisen Wivin elämään keskittyvän fiktiivisen elämäkerran 'Valosta rakentuvat huoneet', jossa käydään läpi Lönnin elämää perusteellisesti ja kronologisesti.

Kirja onkin todella hyvä johdatus Lönnin tuotantoon, tekisi mieli välittömästi lähteä kiertelemään Suomen ja Viron kaupunkeja ja bongailemaan Wivin piirtämiä taloja. Yhden taloista tunnenkin muuten aika perinkotaisin, työskentelin nimittäin opiskeluaikoina usean vuoden ajan Helsingissä sijaitsevassa Hotelli Helkassa.

Soinisen kirja on siis hyvä perusopas Lönnin elämään ja tuotantoon, mutta kirjan fiktiivinen osuus oli vaikeammin pureskeltava pala. Soinisen kirjoittama dialogi on vähän köykäistä eikä sinällään vienyt tarinaa eteenpäin. Muutenkin kerronta liikkui tapahtumatasollaan aika pinnallisella tasolla. Jäin kaipaamaan syvemmälle heittäytymistä, 'kaikki peliin" -asennetta. Kuten esimerkiksi Rakel Liehu teki Helene Schjerfbeckinsä kanssa.

Mutta kirjaa on ehdottomasti mielenkiintoista lukea ja se antaa taas uuden näkövinkkelin suomalaisen kulttuurin historiaan. Ai niin, entäs se Wivi ja Hanna sitten? Odottelen edelleen jännityksellä Markkasen ja Virtasen kirjaa Wivistä ja Hannasta, siinä kun luvataan muun muassa naisten pistävän "elämän risaiseksi automatkoillaan läpi Euroopan". Soinisen kirjassa suhde tiivistyi enemmän lämpimiin katseisiin ja kylkeen painautumisiin, siihen arkisen rakkauden kuvaamiseen.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021)


Joanna Rubin Drangerin kirjassa "Ihågkom oss till liv" (Muistakaa meidät eläviksi) herätetään lähes kirjaimellisesti kuolleita takaisin elävien kirjoihin. Rubin Dranger kuuluu ruotsinjuutalaiseen sukuun, jonka menneisyydessä kummittelee kaikkien muiden euroopanjuutalaisten perheiden tavoin holokaustin synkkä varjo. Rubin Drangerin perheessä tosin puhuttiin sukulaisista, jotka olivat "kadonneet". Kunnes Rubin Dranger alkoi haastatella tätejään ja näiden serkkuja ja löysi hämmästyksekseen kokonaisia perheitä, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.

Joanna Rubin Drangerin ilmaisumuoto on sarjakuva ja niinpä hän alkoi piirtää kuviksi sukunsa tarinaa. Kirjassa kulkee rinnalla hänen oma arkielämänsä 2020-luvun Tukholmassa, perhe ja erityisesti lapset, joihin hän peilaa itselleen nousevia tunteita. Pystyisikö hän esimerkiksi pelastamaan omat lapsensa, jos joutuisi vastaavaan tilanteeseen kuin sukulaiset 1930-luvun Puolassa? Hän tuntee myös epävarmuutta siitä, kiinnostaisiko ketään ulkopuolista hänen sukunsa tarina. Lukisiko tätä kirjaa edes kukaan?

Tämä pelko on todellakin turha, harvoin olen nimittäin lukenut yhtä vangitsevaa tarinaa! Joanna Rubin Dranger ei kerro pelkästään sukunsa ja perheensä tarinaa, hän kokoaa samalla kokonaisen aikakauden näiden kansien väliin. Tärkeä ulottuvuus kirjassa on Ruotsin toimet toisen maailmansodan aikana ja erityisesti Ruotsin pakolaispolitiikka. Käsitys Ruotsin "neutraalista" politiikasta saa tämän kirjan myötä uuden vivahteen.

Vinkkinä muuten Tukholmassa kävijöille, että Gamla Stanissa sijaitsevassa 'Forum för levande historia' -museossa on vuoden 2022 loppuun asti esillä Joanna Rubin Drangerin kirjaan perustuva näyttely Perhe, joka hävisi

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv (Albert Bonnier 2022)



Kommentit

  1. On kyllä hienoa, että viime vuosina on kirjoitettu enemmän kuuluisista naisista! :)

    VastaaPoista
  2. Hotelli Helka on suosikkini Helsingin hotelleista. Tyylikäs ja rauhallinen, vaikka sijaitsee ihan keskustassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt remontin jälkeen se näyttääkin todella tyylikkäältä paikalta, mitä se ei valitettavasti ollut silloin 80-luvun lopussa 😬

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...