Siirry pääsisältöön

Nyt mässäillään kirjoilla!


Olen aina kesäisin tavannut osallistua kirjabloggaajien lukumaratonille, mutta nyt tämä koko alkuloma on ollut yhtä kirjamaratonia sateisen sään ansiosta, joten jätin "virallisen" maratonin väliin. Sen sijaan mässäilen täällä kirjojeni keskellä kuin mikäkin keskiajan ruhtinatar. Kun ei tarvitse tehdä mitään maallista työtä vaan voi vain loikoilla buduaarissaan ja lukea, lukea, lukea... Kesäloma, tuo ihana aika ihmisen elämässä kun voi heittäytyä ruhtinaalliseen toimettomuuteen!

Mutta en nyt ihan toimetonna ole kuitenkaan ollut, viime viikolla nimittäin kutsui jo mustikkametsä. Mutta kuka kaveriksi? Mieleen tuli heti Martti Suosalo ja hänen juuri ilmestynyt omaelämäkertansa, (yhdessä Johanna Venhon kanssa kirjoitettu). Äänikirjoja en ole kuunnellut oikeastaan koko vuonna, mutta tämän kirjan haluan ehdottomasti kuunnella sillä... no, Suosalo lukee tietysti itse kirjansa!

Kaikki odotukseni palkitaan, Suosalo lukee tutun syvällä äänellään ilmeikkäästi, murreosuudet niin kuin kuuluukin ja väliin imitoi Jouko Turkkaa niin elävästi, että näen Turkan välittömästi sieluni silmin. Olisin voinut olla siellä metsässä vaikka kuinka monta tuntia! Onneksi tässä on vielä kuuntelutunteja jäljellä

Luin myös Eve Hietamiehen uusimman Numeroruuhka-romaanin, joka jatkaa Pasasten mieskaksikon saagaa. Kirja on lähemmäs 500 sivua pitkä ja jos en olisi nyt lomalla niin saattaisin napista liiallisesta jaarittelusta ja vitsien pitkittämisestä. Mutta koska nyt sitä aikaa kerrankin on niin menin täysillä mukaan Hietamiehen slapstick-henkiseen komiikkaan. Nauroin jopa muutaman kerran ääneen!

Näytän muuten ollaan piirun verran kriittisempi kun luin HIetamiehen edellistä, Hammaskeiju-romaania. Sekin tuntui pitkältä ja mielestäni kirja väljehtyi liiallisen huulenheiton sekaan. Mutta tässä uusimmassa Hietamies pitää koko sopan paremmin kasassa. Lisäksi tarinan henkilöt olivat jo tuttuja, joten en enää hirveästi nikotellut selvästikin Putous-ohjelmasta vaikutteita saaneille karaktääreille.

Toinen kesäinen tapani on lukea sarjakuvaromaaneja, jotka ovat usein mielenkiintoisen elämäkerrallisia, vaikkakin ikävä kyllä myös aika synkkiä. Niin myös nämä kaksi nyt lukemaani, molemmat ruotsalaisia. Moa Romanova kertoo kirjassaan "På glid" tositarinan, kun hän lähti hyvän ystävänsä "seuraneidiksi" ystävän bändin Amerikan turneelle. Kirjan sisällön voisi tiivistää käsitteellä "Sex & Drugs & Rock'n'Roll" ja on paikoin aika inhorealistista luettavaa ja katseltavaa. Mutta kirjalla on myös sanoma, kirjailija itse löytää lopussa toivon kipinän ja elämä tuntuu ehkä sittenkin jatkuvan.

Marie Tillmanin "En trasig historia" puolestaan kertoo tarinan tytöstä ja tämän yksinhuoltajaäidistä, joka kärsii sekä mielenterveys- että alkoholiongelmista. Tarina kerrotaan lapsen näkökulmasta ja Tillman tekee sen todella taitavasti. Ainainen huoli ja yksinäisyys tekevät lapsesta aran ja pelokkaan, mutta lopulta - jo itsenäisen elämän aloittaneena -  hän toimittaa äitinsä pakkohoitoon. Vaikea päätös, mutta kuitenkin se ainoa oikea. 

Näiden sarjakuvaromaanien jälkeen oli mukava lukea jotain huomattavasti kevyempää: Kaari Utrion komediallinen tarina 1830-luvun Helsingistä oli hauska lukukokemus! Mutta siitä lisää ensi viikolla, jolloin vietetään kirjabloggaajien voimin Kaari Utrion 80-vuotissyntymäpäiviä

Nyt takaisin mustikkametsään Martti Suosalon kanssa...


**

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022)

Eve Hietamies: Numeroruuhka (Otava 2022)

Moa Romanova: På glid (Kaunitz-Olsson 2022)

Marie Tillman: En trasig historia (Syster Förlag 2020)

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa (Tammi 2004)

Kommentit

  1. Martti Suosalon tähänastinen elämä pitää kyllä lukea! Saippuaprinsessan olen lukenut. Se on taattua Utriota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli itse asiassa eka Utrion kirja, jonka olen lukenut! Kuuntelin viime kesänä hänestä kirjoitetun elämäkerran, joka oli hurjan mielenkiintoinen, se herätti kiinnostukseni myös hänen tuotantoonsa.

      Poista
  2. Nyyh, se on niin paljon puhuva tuo kuva tuosta En trasig historiasta. Ihana mustikkametsä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa kirjassa on tosiaan koskettavasti kuvattu se lapsen hätä ja ainainen huoli siitä missä äiti mahtaa olla.

      Poista
  3. Lomalla on todellakin ihanaa lukea! Minä olen lukenut vaikka mitä tässä kuussa. Utriotakin on työn alla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut kyllä ainakin kirjaharrastuksen osalta erittäin onnistunut loma 😀

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,