Siirry pääsisältöön

Kuorolaulua ja japanilaista slow-kirjallisuutta

 

Onpa ollut hieno toukokuu! Olen onnistunut saavuttamaan jopa hieman sellaisen zenimäisen olotilan. Kaikki alkoi kävelyprojektistani, jonka tuloksena kävelin huhtikuussa 156 km. Sitten aloitin paikallisessa kirkkokuorossa kakkosalttona ja pitkäaikainen unelmani toteutui. Lukumanianikin rauhoittui, sillä löysin hienon japanilaisen romaanin, jonka luokittelisin mielelläni slow-kirjallisuudeksi, jos sellaista genreä nyt ylipäänsä on.

Kirjan löytymisestä voin jälleen kerran kiittää suomalaisia kirjablogeja, joista tämän kirjan bongasin. Sekä Kirja vieköön -blogi että Kartanon kruunaamaton lukija kirjoittivat tästä Kikuko Tsumuran englanniksi käännetystä kirjasta niin kiinnostavasti, että varasin sen paikallisesta kirjastosta (onneksi löytyi!). Ja liityn todellakin kaikkiin kehuviin arvioihin, tämä kirja oli kerrassaan mainio ja ennen kaikkea ennalta arvaamaton. 

Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, on jättänyt pitkäaikaisen työpaikkansa burnoutin takia ja menee työnvälitystoimistoon kysymään työpaikkaa, joka olisi lähellä kotia, ei vaatisi pahemmin ajatustyötä ja jota tehtäisiin mieluiten istuen. Ja työpaikkojahan löytyy! Tosin nainen joutuu jokaisessa työssä vähintäänkin omituisiin tilanteisiin, mutta se ei ole välttämättä se kirjan juju. 

"There's no such thing as an easy job" on pikemminkin tarina sisäisestä muutoksesta kuin ulkoisista olosuhteista. Ja kirjan lopussa nainen toteaakin, että oikeastaan ihan sama mitä sitä tekee, aina tapahtuu jotain odottamatonta ja se täytyy vain hyväksyä. Zen!! 

Tätä kirjaa oli todella rauhoittavaa lukea! Ja vaikka kirjan tapahtumat ovat välillä jopa hiukan surrealistisia niin tunnelma ei missään vaiheessa muutu ahdistavaksi. Lisäksi kirjassa on hauska Suomi- ja Skandinaviayhteys, josta lisäpisteitä!

Toukokuu jatkuu vielä onneksi, tämä vihreys on huumaavaa kaiken talven harmauden jälkeen. Tuolta sivupalkista löytyy muuten myös uusi soittolistani, jossa on monia itselleni ajankohtaisia lauluja. Harjoittelemme nimittäin kuumeisesti kuoromme kesäkonserttiin ja siellä kuullaan ainakin Monica Zetterlundia ja Kentiä. 

Kaunista kevään jatkoa!!







Kommentit

  1. Minä olen aika huono lukemaan hitaasti, sitäkin voisi opetella. Kaikkia kirjoja ei kannata hotkaista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ehkä tuo slow-luokitteluni oli hiukan harhaanjohtava, tämä kirja tulee nimittäin luettua nopeasti koska on pakko tietää mitä seuraavaksi tapahtuu 😀 Mutta kirjan tunnelma on jännittävän hidassoutuinen, jotenkin zenimäinen!

      Poista
  2. Kiva että pidit Tsumuran kirjasta. Nainen oli mainio pähkäilyissään. Kevät on ihanaa aikaa. Kiitos kauniista kuvista.

    VastaaPoista
  3. Tässä oli myös hienosti kuvattu yhteisöllisyyden voima, mietin lopussa itsekin että samahan se on mitä tekee, kunhan on hyvien ihmisten ympäröimä 🤔

    VastaaPoista
  4. Monica Zetterlund on ihana! Sakta vi gå genom stan tuo elävästi mieleen kesäyön Tukholmassa. Ostin Monica Z (nimi olisi ehkä tänä keväänä muotoiltu toisin, Z yksin on saanut kolkon leiman) -elokuvan innoittamana cdllisen hänen musiikkiaan muutama vuosi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monica Zetterlund on kyllä ikiklassikko! Meillä on ohjelmistossa juuri tuo Sakta vi gå, saan vetää alttona ihanaa duubiduu-stemmaa :)

      Poista
  5. Tsumuran kirja oli kyllä ihanan lempeän yllättävä. <3 Itse jäin nyt ihastelemaan noita kevät kuvia - taivaansinisenä hohtavaa järveä ja metsäpolkua järven rannalla. Minulla on kauhea ikävä järviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan kevään kirjapinon iloisin yllätys! Kiitos (taas!!) vinkistä :)

      Poista
  6. Ihania keväisiä kuvia! Kiva kun sinulla on ollut monella tavalla niin hieno toukokuu ja löysit tuollaisen hyvän slow-romaaninkin. Itse olen tänä keväänä sairastellut milloin milläkin tavalla, eikä lukeminenkaan ole läheskään aina sujunut, vaikka lukuhaluja olisi kyllä ollut. Kirjastosta on noin 30 kirjaa lainassa (enemmän kuin koskaan, luulen), toivottavasti saan edes osan luettua... Aurinkoista kevään jatkoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sairastelu on tosi kurjaa, itselläni oli sellainen kausi syksyllä ja nyt helmikuussa. Siinä jäi kävelyt ja muut treenaamiset ja masennuin täysin.

      Kunnioitettava määrä kirjastolainoja!! Minulla taas kauhea stressi kun hain juuri kolme mielenkiintoista uutuuskirjaa, jotka olin varannut, ja kaikissa kahden viikon laina-aika! Nyt pistelen täällä hiki päässä menemään Saision Passiota...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,