Siirry pääsisältöön

Syyskuu, syyskuu...minne hänet vei?

 


Hectorin Syyskuu-laulun sanat ovat pyörineet mielessä. Minne minut oikein vei syyskuu...? Korona tuli ja yllätti, hauskojen loppukesän hääjuhlien jälkimaininkina. Alkuosa sairaudesta meni nopeasti ja melko kivuttomasti, mutta sitten tuli yskä. Ja sitä potiessa vierähtikin sitten puoli syyskuuta. Ikkunasta katsoin, että sää oli upea, ihanan aurinkoinen, mutta jalat eivät kantaneet ulos asti.

Samaan syssyyn alkoivat myös kauan odottamani saksan kurssit yliopistolla ja pelästyin jo, että nyt torppaantuivat opiskelut jo alkumetreillä. Mutta kun ottaa yhteyttä opettajiin ja mainitsee taikasanan "covid", niin asiat järjestyvät. Nyt olen jo onneksi taas ajantasalla ja tohdin osallistua zoom-luentoihin jopa kameran kanssa.

Lukeminen ei ole hirveästi maistunut, koska silmiä on särkenyt kovasti. Mutta sain pari kirjaa luettua ja niistä esittelen nyt toisen. Hassu juttu muuten, että tämän ruotsalaisen esikoiskirjailijan Sara Olmanin teoksen huomasin vasta kun siitä kirjoitti Donna mobilen kirjat -blogi, joka oli lukenut kirjan suomennoksen. Kiinnostuin kirjasta välittömästi ja pistin varauksen kirjastoon, jossa kirja olikin luokiteltu nuorten kirjaksi. Senkö takia en ole kirjaa noteerannut ruotsalaisista kirjajutuista?

Kirja on todellakin niin mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kuin Leena blogissaan kirjoittaa. Tarina on kiinni tässä ajassa ja esittelee kolme nuorta naista, jotka kukin elävät suurkaupunkielämää Tukholmassa. Naiset ovat myös ystäviä keskenään, tai ainakin esittävät olevansa ystäviä. Sillä niinkuin joku heistä itsekin toteaa, eiväthän he edes oikein pidä toisistaan. Ystävyyteen sisältyy myös katkeruuden tunteita siitä, miten itse antaa enemmän kuin lopulta saa toiselta takaisin.

Kirjan henkilöt lyhyesti: Sofia on somaliperheestä kotoisin oleva juristi, joka tekee uraa menestyneessä asianajotoimistossa. Caroline on Sofian opiskelukaveri, joka keskeytti lakiopintonsa ja ryhtyi influensseriksi. Amanda taas on Sofian lapsuudenystävä maaseutukaupungista ja kauppatieteiden opintojen ohella hän viettää rankkaa yöelämää ja suree veljensä itsemurhaa.

Olman ei säästele henkilöhahmojaan! Hän kirjoittaa säälimättömän terävästi näistä itsetietoisista nuorista naisista, jotka pitävät kulissit pystyssä viimeistä hiussuortuvaa myöten. Carolinen instagram-päivitykset eivät sinänsä taida olla edes parodiaa vaan ihan oikeita esimerkkejä elävästä elämästä. Sofian kova ulkokuori suojelee häntä ulkopuolisten katseita vastaan, hän ei anna kenenkään kohdella itseään "rodullistettuna". Amanda ei ehkä pysty peittämään rikkinäistä ulkokuortaan ystäviltään, mutta kotijoukoille hän pitää "kaikki kunnossa"-fasaadin ojennuksessa.

Osman rakentaa tarinasta hienon palapelin, jossa yhtenä suurena osana on juuri naisten lapsuudenperheet ja erityisesti äidit. Näin tarinaan tulee myös aika syvälle luotaava psykologinen ulottuvuus, joka selittää paljolti kunkin naisen rikkinäisyyttä. Kirjan läpi kulkee myös aikataso, joka vihjaa jotain ratkaisevaa tapahtuvan. Ja kuin Titanic matkalla kohti jäävuortaan, myös tämä tarina kulkee kohti päätepistettä nimeltä "Midsommar". Juhannus, josta oli tarkoitus tulla eeppinen instagram-orgia, mutta jonka lukija ymmärtää päättyvän katastrofiin.

Ainoa, johon petyin, oli kirjan loppuratkaisu. Se oli mielestäni liian hätäisesti tehty eikä välttämättä edes kovin uskottava. No, kirjailijalla on tietysti vapaus tehdä sellainen päätös kirjalleen kuin haluaa mutta odotin jonkinlaista psykologista twistiä vielä lopussa sen sijaan, että kirja päättyi perinteisen dekkarimaisesti. 

Mutta joka tapauksessa suosittelen kirjaa, jos on kiinnostunut ruotsalaisesta nykyelämänmenosta. Tai hetkinen, kirjahan kertoo lähinnä Tukholman keskustassa asuvien nuorten aikuisten elämänpiiristä eikä tätä pidä missään nimessä yleistää ruotsalaiseksi sinänsä. 

Ja tämä muuten taitaa olla yksi ruotsalaisuuden nykykirjallisuuden tyypillisistä piirteistä - nuorten aikuisten elämästä kirjoittavat suurkaupungeissa asuvat nuoret. Jäin nyt oikein miettimään, että onko maaseutukaupunkien tai - luoja paratkoon! - maaseudulla asuvien nuorten aikuisten elämästä kirjoitettu yhtään mitään? Lienee syytä alkaa seurata kirjauutisia tästäkin vinkkelistä...

Sara Osman: Allt vi inte sa (Albert Bonniers Förlag 2021)

Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Kommentit

  1. Aika jännä että on siellä luokiteltu nuortenkirjaksi! En ole meinannut tätä lukea, onkin paljon paljon muuta mitä haluaa ottaa työn alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kirjoja niitä riittää ja minusta onkin kiva lukea blogijuttuja sellaisistakin kirjoista, joita ei edes aio itse lukea. Pysyy hyvin perillä mitä kirjoja on ilmestynyt.

      Poista
  2. Nonnii, olipa hyvä että löysit tämän vetävästi kirjoitetun kirjan. En kyllä olisi ajatellut sitä nuorten kirjana, vaikka nuorista naisista kertookin. Olen samaa mieltä kanssasi, että loppu oli jotenkin hieman eriparinen alkuosan kanssa.

    VastaaPoista
  3. Voihan korona :( Itsekin luulin, ettei tarvitsisi sitä kokea, mutta niin vain muuto tuoksinassa sen “sain” ja aika kauan sai sitä kokea. Minulla pahimpia oireita oli hengitysvaikeudet, jotka huomasi erityisesti liikkuessa. Jopa normaali käveleminen hengästytti vielä viikkoja parantumisen jälkeen. Onneksi sinullakin jo koettelemus ohi! <3

    Osmanin kirjasta en ollut kuullut, mutta nyt kiinnostuin. Minäkin helposti skippaisin kirjan jos se on luokiteltu nuorten kirjaksi. En tiedä onko tuota enkuksi saatavilla, mutta olen menossa pian Suomeen, joten sen voipi laitella listalle!

    Muuten, luen nyt sitä Lea Ypin kirjaa, josta kirjoitit aiemmin. Kirjoituksesi ansiosta se kiilasi lukupinoni kärkeen ja luetun noin sadan sivun perusteella olen pitänyt todella paljon! Kiinnostavaa ja sujuvaa luettavaa ja todellakin paikkaa aukkoja sivistyksessä ainakin minun kohdallani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korona meni onneksi suht kivuttomasti ohi, mutta puoli syyskuuta hävisi elämästä :(

      Ypin kirjaa olen kyllä suositellut kaikille! Pidän nyös siitä miten hän on rakentanut tarinan oman lapsuudenaikaisen minänsä ympärille, ei mitään jälkimoralisointia vaan ihan rehellinen kuvaus millaista se elämä lapsen näkökulmasta oli.

      Poista
  4. Moni koronan sairastanut tuttu on saanut sen jälkeen pitkäkestoisen yskän. Se on häiritsevää, koska yskivää katsotaan paheksuen. Marraskuun alussa on taas mahdollisuus saada sekä flunssa- että koronarokotus. Kunpa nyt selviäisin sinne asti. En ole vielä sairastanut koronaa ja epäilen, että se voisi olla kaltaisellani raakilla :) keskimääräistä rankempi kokemus.

    Kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Kiitos esittelystä, Mari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä yskä on todella sitkeä! Onneksi voin tehdä etätyötä niin ei tarvitse köhiä tuolla ihmisten ilmoilla.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York

Mikä tekee kirjasta täydellisen lomakirjan?

  Onpa ollutkin haipakkaa, en ole edes tänne blogiin ehtinyt kirjoittelemaan mitään moneen viikkoon. Mutta nyt tuolta jo ihan nurkan takaa kurkistelee se kauan odotettu loma! Mutta vaikka täällä blogissa on ollut hiljaista niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi lukenut. Päinvastoin! Nyt kun olen aloittanut taas konttorielämän niin päivääni kuuluu 2x40 minuutin tunnelbanamatka. Ja sen ajan pyhitän vakaasti kirjallisuudelle. Hassua vain, että koko tämän kevään ja alkukesän olen lähes jokaisen lukemani kirjan jälkeen todennut: "Täydellinen lomakirja!". Ja nyt jo hiukan huolestun, että löytyykö niitä täydellisiä lomakirjoja enää itse lomalle. Jokaisella on tietysti oma määritelmänsä täydelliselle lomakirjalle, mutta minulle se tarkoittaa kirjaa, joka on suhteellisen helppolukuinen mutta joka antaa uusia ajatuskulmia. Ihan hömppä-hömppää en siis mielelläni lue lomalla. Pidän kyllä romantiikasta ja jännityksestä, mutta niissä pitää olla kuitenkin joku muukin ulottuvuus kuin pelkkä