Siirry pääsisältöön

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

 


Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin Free, joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos!

Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään. 

Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kaikkiin tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin tuntuu liittyvän jokin lentävä lause, eikä asian muistelemiseen tarvita kuin tuon lausahduksen sanominen, jolloin kaikki tietävät mistä puhutaan. Ginzburgin kirjan alkuperäinen nimi onkin 'Lessico famigliare', eli perheen sanakirja. Omaperäinen ja mielenkiintoinen lähtökohta kirjailijan omasta elämästä kertovalle tarinalle, vaikkakin se hiukan vesittyy kertojaminän aikuistuttua samalla kun tarinan henkilöhahmojen määrä alkaa kasvaa hallitsemattomaksi. Kirjan loppuosassa kirjailija ei enää tavoita sitä intiimiä ja lämmintä kerrontaa, joka hallitsee tarinan alkuosaa ja jolloin liikutaan vain lähimmän perheen vaikutuspiirissä.

Mutta nyt niihin tuttuihin paikkoihin eli Italiaan: minulla oli 2000-luvun alussa vaihe, jolloin matkustin paljon Italiassa ja kävin melkeinpä kaikissa Rooman pohjoispuolella sijaisevissa vähääkään suuremmissa kaupungeissa. Kävin sekä kielikursseillä että vapaaehtoistyöprojekteissa ja mietin kovasti olisiko Italia sellainen maa, jossa haluaisin asua pidempään. Lopulta se ei sitä ollut, mutta italialaisilla on aina oleva lämmin paikka sydämessäni. Juuri sitä vallatonta ja  hullua ja kekseliästä mielenlaatua aistin myös tässä Ginzburgin kirjassa. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että juuri sitä puolta ihmisyydestä kaipaan myös täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa, "landet lagomissa".

Ginzburgin kirjassa liikutaan laajalti myös maantieteellisesti, eri puolilla Italiaa. Suurin osa näistä paikoista on myös minulle tuttuja, joten kirjaa oli todella nostalgista lukea. Varsinkin Torino on minulle tuttu paikka, pylväskäytävineen ja vuoristoineen. 

Mutta seuraava kirja vei minut sitten tuttuakin tutumpaan paikkaan. Olen lukenut Heidi Köngäksen kirjat heti kun niitä eteen sattuu ja nyt näin kirjastossa toissa vuonna ilmestyneen romaanin "Mirjami". Ajallisesti tässä liikutaan Ginzburgin kirjan tavoin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan mutta haa, tapahtumapaikkana on Mänttä eli äitini kotiseutu, jossa olen viettänyt monen monituista lapsuudenkesääni. Tekstissä vilahteli tuttuja paikannimiä: tuolla asuu yksi enoista, tuolla taas yksi tädeistä. 

Ja kun siirrytään syyskuuhun 1945 niin mieleeni tulee heti ajatus, että nyt tuolla jossain on myös minun äitini, vastasyntyneenä vauvana. On todella jännittävä lukea Köngäksen tarkkaa kuvailua sota-ajan naisten elämästä ja kamppailusta erilaisia sairauksia vastaan. Äitini perheessä kaksi lapsista sairastui tuberkuloosiin, mutta lavantautiin ei kukaan onneksi mennyt.

Tämä on muuten toinen kerta kun saan lukea äitini lapsuudenmaisemista kirjallisessa muodossa, se ensimmäinen on ruotsalaisen Anna Takasen kirja sotalapsi-isästään kirjassa Sinä olet suruni. Takasen isä syntyi ja kasvoi ensimmäiset vuotensa äitini naapurikylässä.

Pidän todella paljon Köngäksen tavasta kirjoittaa ja kuvata naisten elämää arkisten askareiden kautta. Tässäkin kirjassa leipä todella tuoksui ja saunan lämpö hohkasi kirjan sivuilta. Mutta juuri tässä kirjassa tuntui, että naisten sisäinen elämä jäi hieman pinnalliseksi. Olisin myös mielelläni halunnut yhdeksi kertojaääneksi perheen miniän Raijan, jonka agressiivinen ja kiukkuinen olemus heijasti ehkä jotain muuta kuin pelkkää "hankalaa" luonnetta. Myös Mirjamin sulhanen Tor jäi arvoitukseksi ja vähän epäuskottavaksikin hahmoksi.

Mutta Heidi Kängästä kannattaa aina lukea, hänen kirjansa ovat mielenkiintoisia kuvauksia naisten elämästä ja usein juuri historiallista taustaa vasten aseteltuna. 

**

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021)

Lessico famigliare (1963), suomentanut Elina Melander

Heidi Köngäs: Mirjami (Otava 2019)

**


Kommentit

  1. Olen samaa mieltä tuosta Ginzburgin kirjasta, alkuosa on todella viehättävä, mutta lopussa lässähtää. Perheen omat sanonnat on kiinnostava aihe, omassakin perheessä niitä on.

    Heidi Köngästä olen aikonut lukea lisää. Kiitos kun muistutit. Käyn katsomassa, saanko kirjastosta Mirjamin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin myös miettiä näitä perheen sisäisiä sanontoja, olen harmi kyllä jo melkein unohtanut oman lapsuudenperheeni lentävät lauseet, isäni karjalaissuvussa niitä tosin oli enemmän kuin äitini hämäläisperheessä. Mutta nykyisessä perheessä meillä on jo aika kokoelma ja aika monia hauskoja syntyy jo siitä kun perheessä on kaksi kieltä käytössä.

      Poista
  2. Olisipa kiva lukea joku kirja, joka tapahtuu Lieksassa! :D Sieltä olen siis kotoisin. Käsittääkseni Joonatan Tolan Punainen planeetta sivuaa asiaa, mutta sen pääpaino ei ole kyllä varmaankaan miljöökuvauksessa. Ja oli niin karu se huumori heti alussa että jäi kesken...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, nyt täytyy pitää silmät auki, jos löytyisi jokin Lieksaan sijoittuva romaani! Tosin nopeasti googlaamalla löytyy vain tuo Joonatan Tolan kirja :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 3. luukku - Talvirakkautta ja lahjakirjavinkki!

  Tervetuloa avaamaan kirjabloggaajien joulukalenterin kolmas luukku! Eilinen luukku avautui  Amman kirjablogissa  ja huomisen eli neljännen luukun avaa  Hemulin kirjahylly . Tänä vuonna joulukalenterin kokoamisesta ja visuaalisesta ilmeestä vastaa  Yöpöydän kirjat -blogi . Nyt kun muistelen näitä aikaisempia joulukalentereita niin olen aika monena vuotena tuonut teidät tänne Tukholmaan. Ja se ei ole mikään ihme, sillä tämä nykyinen kotikaupunkini on minulle joulukaupunkien ykkönen. Muistan tarkasti sen hetken kun rakastuin Tukholmaan. Se tapahtui vasta kun olin asunut täällä jo parisen vuotta. Olin itse asiassa aika skeptinen koko kaupunkia kohtaan, olinhan täällä vain muutaman kuukauden töissä ja sitten oli tarkoitus muuttaa takaisin "kotiin", eli Helsinkiin. Mutta elämä tunnetusti yllättää ja muutaman kuukauden mittainen pestini vakinaistui, nyt jo 23 vuoden ajaksi. Olin aluksi erittäin hämmentynyt - eihän minun tänne pitänyt jäädä! Kunnes eräs viisas ja vanhempi ruotsinsu