Siirry pääsisältöön

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

 


Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin Free, joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos!

Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään. 

Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kaikkiin tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin tuntuu liittyvän jokin lentävä lause, eikä asian muistelemiseen tarvita kuin tuon lausahduksen sanominen, jolloin kaikki tietävät mistä puhutaan. Ginzburgin kirjan alkuperäinen nimi onkin 'Lessico famigliare', eli perheen sanakirja. Omaperäinen ja mielenkiintoinen lähtökohta kirjailijan omasta elämästä kertovalle tarinalle, vaikkakin se hiukan vesittyy kertojaminän aikuistuttua samalla kun tarinan henkilöhahmojen määrä alkaa kasvaa hallitsemattomaksi. Kirjan loppuosassa kirjailija ei enää tavoita sitä intiimiä ja lämmintä kerrontaa, joka hallitsee tarinan alkuosaa ja jolloin liikutaan vain lähimmän perheen vaikutuspiirissä.

Mutta nyt niihin tuttuihin paikkoihin eli Italiaan: minulla oli 2000-luvun alussa vaihe, jolloin matkustin paljon Italiassa ja kävin melkeinpä kaikissa Rooman pohjoispuolella sijaisevissa vähääkään suuremmissa kaupungeissa. Kävin sekä kielikursseillä että vapaaehtoistyöprojekteissa ja mietin kovasti olisiko Italia sellainen maa, jossa haluaisin asua pidempään. Lopulta se ei sitä ollut, mutta italialaisilla on aina oleva lämmin paikka sydämessäni. Juuri sitä vallatonta ja  hullua ja kekseliästä mielenlaatua aistin myös tässä Ginzburgin kirjassa. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että juuri sitä puolta ihmisyydestä kaipaan myös täällä nykyisessä asuinmaassani Ruotsissa, "landet lagomissa".

Ginzburgin kirjassa liikutaan laajalti myös maantieteellisesti, eri puolilla Italiaa. Suurin osa näistä paikoista on myös minulle tuttuja, joten kirjaa oli todella nostalgista lukea. Varsinkin Torino on minulle tuttu paikka, pylväskäytävineen ja vuoristoineen. 

Mutta seuraava kirja vei minut sitten tuttuakin tutumpaan paikkaan. Olen lukenut Heidi Köngäksen kirjat heti kun niitä eteen sattuu ja nyt näin kirjastossa toissa vuonna ilmestyneen romaanin "Mirjami". Ajallisesti tässä liikutaan Ginzburgin kirjan tavoin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan mutta haa, tapahtumapaikkana on Mänttä eli äitini kotiseutu, jossa olen viettänyt monen monituista lapsuudenkesääni. Tekstissä vilahteli tuttuja paikannimiä: tuolla asuu yksi enoista, tuolla taas yksi tädeistä. 

Ja kun siirrytään syyskuuhun 1945 niin mieleeni tulee heti ajatus, että nyt tuolla jossain on myös minun äitini, vastasyntyneenä vauvana. On todella jännittävä lukea Köngäksen tarkkaa kuvailua sota-ajan naisten elämästä ja kamppailusta erilaisia sairauksia vastaan. Äitini perheessä kaksi lapsista sairastui tuberkuloosiin, mutta lavantautiin ei kukaan onneksi mennyt.

Tämä on muuten toinen kerta kun saan lukea äitini lapsuudenmaisemista kirjallisessa muodossa, se ensimmäinen on ruotsalaisen Anna Takasen kirja sotalapsi-isästään kirjassa Sinä olet suruni. Takasen isä syntyi ja kasvoi ensimmäiset vuotensa äitini naapurikylässä.

Pidän todella paljon Köngäksen tavasta kirjoittaa ja kuvata naisten elämää arkisten askareiden kautta. Tässäkin kirjassa leipä todella tuoksui ja saunan lämpö hohkasi kirjan sivuilta. Mutta juuri tässä kirjassa tuntui, että naisten sisäinen elämä jäi hieman pinnalliseksi. Olisin myös mielelläni halunnut yhdeksi kertojaääneksi perheen miniän Raijan, jonka agressiivinen ja kiukkuinen olemus heijasti ehkä jotain muuta kuin pelkkää "hankalaa" luonnetta. Myös Mirjamin sulhanen Tor jäi arvoitukseksi ja vähän epäuskottavaksikin hahmoksi.

Mutta Heidi Kängästä kannattaa aina lukea, hänen kirjansa ovat mielenkiintoisia kuvauksia naisten elämästä ja usein juuri historiallista taustaa vasten aseteltuna. 

**

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021)

Lessico famigliare (1963), suomentanut Elina Melander

Heidi Köngäs: Mirjami (Otava 2019)

**


Kommentit

  1. Olen samaa mieltä tuosta Ginzburgin kirjasta, alkuosa on todella viehättävä, mutta lopussa lässähtää. Perheen omat sanonnat on kiinnostava aihe, omassakin perheessä niitä on.

    Heidi Köngästä olen aikonut lukea lisää. Kiitos kun muistutit. Käyn katsomassa, saanko kirjastosta Mirjamin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin myös miettiä näitä perheen sisäisiä sanontoja, olen harmi kyllä jo melkein unohtanut oman lapsuudenperheeni lentävät lauseet, isäni karjalaissuvussa niitä tosin oli enemmän kuin äitini hämäläisperheessä. Mutta nykyisessä perheessä meillä on jo aika kokoelma ja aika monia hauskoja syntyy jo siitä kun perheessä on kaksi kieltä käytössä.

      Poista
  2. Olisipa kiva lukea joku kirja, joka tapahtuu Lieksassa! :D Sieltä olen siis kotoisin. Käsittääkseni Joonatan Tolan Punainen planeetta sivuaa asiaa, mutta sen pääpaino ei ole kyllä varmaankaan miljöökuvauksessa. Ja oli niin karu se huumori heti alussa että jäi kesken...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, nyt täytyy pitää silmät auki, jos löytyisi jokin Lieksaan sijoittuva romaani! Tosin nopeasti googlaamalla löytyy vain tuo Joonatan Tolan kirja :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ärsyttävien kirjojen lumous

 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista.  Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni. Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,