Siirry pääsisältöön

Ärsyttävien kirjojen lumous


 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista. 

Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni.

Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin piikkiin.

Mutta hiukan se pisti mietityttämään, että mitä lopulta kannattaa lukea. En haluaisi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka - vaikkakin olisivat mukavaa luettavaa - eivät sitten kuitenkaan jätä mitään sen kummempaa muistijälkeä. Kun luen kirjan haluan, että se herättäisi minussa jonkun tunteen. Se voi olla myös jokin negatiivinen tunne. 

Jotkut kirjat ovat todella ärsyttäviä, varsinkin joku henkilöhahmo saattaa mennä ihon alle. Joskus kirjat loppuvat aivan toisin kuin olisin itse halunnut. Mutta ilahdun aina kun kirja saa minut reagoimaan jollakin tavalla. Ne voivat olla hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Miksi reagoin näin, mitä se kertoo minusta ihmisenä? 

Luin esimerkiksi juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan. Luin häneltä aika paljon vuosituhannen vaihteessa ja minulla oli käsitys, että pidän hänen kirjoistaan. Mutta nyt luettuani jokin aika sitten Mr Vertigon (1994) ja nyt viimeksi tämän vuonna 2002 ilmestyneen kirjan niin joudun pettymyksekseni toteamaan, että Paul Auster onkin aika ärsyttävä kirjailija. 

Erityisesti pisti nyt silmään hänen naiskuvansa. Toki muistin, että Auster on vähän sellainen "äijä-kirjailija", vaikkakin itseäni enemmän miellyttävällä akateemisella tyylillä. Mutta nyt tuo akateemisuus ei enää iskee minuun näin vanhempana Auster-lukijana. Katseeni kohdistuu enemmänkin näihin Austerin naisraasuihin, joilla kirjailija mielellään koristaa tarinansa, mutta jotka eivät koskaan pääse oikeasti valokeilaan. Harmi, sillä Austerin sivuosanaisista saisi todella hienoja päähenkilöitä!

Mutta sanonko nyt Austerille lopullisesti "thanks, but no thanks"? Ehkä en kuitenkaan, sillä vaikka kirja ärsytti niin huomasin käyväni kirjailijan kanssa keskustelua koko lukemisen ajan. Ihmettelin, miksi Auster valitsi tämän henkilön, miksi hän päätti antaa toisen kuolla, mitä ihmettä tämä korni seksikohtaus tekee tässä ja miten hän voi lopettaa kirjan näin käsittämättömän mitäänsanomattomasti?

Austeriin voin aina luottaa, hän saa minut hereille, ärtymään, reagoimaan, pohtimaan... mutta se suomalainen naiskirjailija, mistä ihmeestä hän oikein kirjoittikaan...

Kommentit

  1. Tosi kiinnostava avaus!
    Itselläni Riikka Pulkkisen kirjat joskus tekevät ärsytystä, joskaan eivät aina. Olen marissut moneen otteeseen liian älyllisistä henkilöistä, kunnes luin Maggie Nelsonin Argonautit. Kävi ilmi, että Nelson puolisoineen todella on niitä ihmisiä, jotka keskustelussa voivat vatkata edestakaisin vapauden ja vallan kaltaisia käsitteitä - ja ehkä vieläkin monimutkaisempia aiheita. Joskus siis ärsyyntyminen voi tulla "turhaan" - lukijan maailma on liian ahdas tunnistamaan tiettyjen tyyppien todella olevan olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti, Anki! Jännä huomioida mitkä asiat itseä ärsyttävät 😅

      Riikka Pulkkisen kirjat ovat ärsyttäneet myös minua, mielestäni jotkut henkilöhahmoista on teennäisiä ja liian itsetietoisia. Ja teksti jotenkin niin ärsyttävän täydellistä... Pulkkisen tyylissä on muuten jotain samaa kuin Austerissa, molemmat kirjoittavat akateemisen taitavaa proosaa mutta kaipaan enemmän tunnetta.

      Poista
  2. Olipa se uskomattoman täydellinen unohdus :) Varsinkin kun pidit kirjasta. Mutta ilmeisesti se ei sitten aivan mullistava lukuelämys ollut kuitenkaan. Minä unohdan parhaidenkin kirjojen tarkemmat yksityiskohdat aika nopeasti, joten on parasta blogata joko heti tai ei ollenkaan. Mutta toki sitä yleensä jotain pääpiirteitä muistaa sisällöstä, kuten myös kirjan ja kirjailijan nimen. Toivottavasti keksit joskus, mikä kirja se oli, ettei jää vaivaamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä miettinyt pääni puhki mutta saan päähäni vain kannen kuvan. Aika pelottava kokemus tällainen blackout 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn kirjapinot ja saksalaisia klassikkoja

  Syksy on saatu vauhdikkaasti käyntiin mikä tarkoittaa sitä, että lukuharrastus jää nyt enemmän sattumanvaraiseksi toiminnaksi. Ja samalla ehkä tämä blogikirjoittaminenkin, mutta raporttia tulee heti kun olen saanut näistä kirjapinoni lukuisista levällään olevista kirjoista jonkin luettua. Yksi isompi pino on varattu yliopiston saksan kirjallisuuden kurssille, jolla tällä kertaa käsitellään ajanjaksoa 1871-1945. Ja jo parin seminaarin jälkeen uskallan todeta, että tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi parhaita kursseja joita olen ylipäänsä opiskelijaurani aikana opiskellut. Eikä vähiten opettajamme, saksalaisen Frau Merkelin ansiosta. En ole vielä tohtinut kysyä olisiko hän sukua eräälle toiselle Frau Merkelille... Mutta tämä meidän Frau Merkelimme on joka tapauksessa todella hurmaava tapaus, jonka johdolla saksalaiset klassikot taittuvat kuin leikiten. Tällä hetkellä kahlaan kurssikirjoista läpi Theodor Fontanen klassikkoa 'Effi Briest', joka on todella koskettava tarina er

Tämän kesän Anna-Leenat

Kun ollaan astuttu syyskuun puolelle niin on turha enää hymistellä - se oli sitten siinä se kesä. Omani oli minulle armollinen, ehdin tehdä suunnilleen sen minkä halusinkin. Vain muutaman lempeän kesäillan olisin halunnut lisää. Kesälukemisiani hallitsi tänä kesänä ensinnäkin kirjahyllynraivausurakkani ja toisaalta Suomi-lomani kirppismaraton. Molemmista näistä kesäkaveriksi tupsahti vanha tuttu Anna-Leena Härkönen. "Vanha tuttu" on Anna-Leena Härkösen tapauksessa kunniamaininta. Olen lukenut lähestulkoon kaikki hänen kirjansa ja monet niistä ovat päässeet myös uusintalukuun. Ja sitä kunniaa ei moni kirjailija minun osaltani saa!  Härkösen kirjat ovat minulle kuin kirjallista lohturuokaa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että hänen kirjoissaan käsitellään lähestulkoon jokaisessa melkoisen rankkoja teemoja. Mutta Härkösen soljuva dialogi ja erityisesti terävät huomiot arkipäivän elämästä tekevät kirjoista niin herkullisen elämänmakuisia, että luen niitä aina kun omassa elämässän

Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

  Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta. Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään " Alvar Aalto 125 " -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...? Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus

Kielikylpyä ja ruisleipää

Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta. Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä.  Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsek

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens Nyh