Siirry pääsisältöön

Ärsyttävien kirjojen lumous


 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista. 

Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni.

Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin piikkiin.

Mutta hiukan se pisti mietityttämään, että mitä lopulta kannattaa lukea. En haluaisi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka - vaikkakin olisivat mukavaa luettavaa - eivät sitten kuitenkaan jätä mitään sen kummempaa muistijälkeä. Kun luen kirjan haluan, että se herättäisi minussa jonkun tunteen. Se voi olla myös jokin negatiivinen tunne. 

Jotkut kirjat ovat todella ärsyttäviä, varsinkin joku henkilöhahmo saattaa mennä ihon alle. Joskus kirjat loppuvat aivan toisin kuin olisin itse halunnut. Mutta ilahdun aina kun kirja saa minut reagoimaan jollakin tavalla. Ne voivat olla hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Miksi reagoin näin, mitä se kertoo minusta ihmisenä? 

Luin esimerkiksi juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan. Luin häneltä aika paljon vuosituhannen vaihteessa ja minulla oli käsitys, että pidän hänen kirjoistaan. Mutta nyt luettuani jokin aika sitten Mr Vertigon (1994) ja nyt viimeksi tämän vuonna 2002 ilmestyneen kirjan niin joudun pettymyksekseni toteamaan, että Paul Auster onkin aika ärsyttävä kirjailija. 

Erityisesti pisti nyt silmään hänen naiskuvansa. Toki muistin, että Auster on vähän sellainen "äijä-kirjailija", vaikkakin itseäni enemmän miellyttävällä akateemisella tyylillä. Mutta nyt tuo akateemisuus ei enää iskee minuun näin vanhempana Auster-lukijana. Katseeni kohdistuu enemmänkin näihin Austerin naisraasuihin, joilla kirjailija mielellään koristaa tarinansa, mutta jotka eivät koskaan pääse oikeasti valokeilaan. Harmi, sillä Austerin sivuosanaisista saisi todella hienoja päähenkilöitä!

Mutta sanonko nyt Austerille lopullisesti "thanks, but no thanks"? Ehkä en kuitenkaan, sillä vaikka kirja ärsytti niin huomasin käyväni kirjailijan kanssa keskustelua koko lukemisen ajan. Ihmettelin, miksi Auster valitsi tämän henkilön, miksi hän päätti antaa toisen kuolla, mitä ihmettä tämä korni seksikohtaus tekee tässä ja miten hän voi lopettaa kirjan näin käsittämättömän mitäänsanomattomasti?

Austeriin voin aina luottaa, hän saa minut hereille, ärtymään, reagoimaan, pohtimaan... mutta se suomalainen naiskirjailija, mistä ihmeestä hän oikein kirjoittikaan...

Kommentit

  1. Tosi kiinnostava avaus!
    Itselläni Riikka Pulkkisen kirjat joskus tekevät ärsytystä, joskaan eivät aina. Olen marissut moneen otteeseen liian älyllisistä henkilöistä, kunnes luin Maggie Nelsonin Argonautit. Kävi ilmi, että Nelson puolisoineen todella on niitä ihmisiä, jotka keskustelussa voivat vatkata edestakaisin vapauden ja vallan kaltaisia käsitteitä - ja ehkä vieläkin monimutkaisempia aiheita. Joskus siis ärsyyntyminen voi tulla "turhaan" - lukijan maailma on liian ahdas tunnistamaan tiettyjen tyyppien todella olevan olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti, Anki! Jännä huomioida mitkä asiat itseä ärsyttävät 😅

      Riikka Pulkkisen kirjat ovat ärsyttäneet myös minua, mielestäni jotkut henkilöhahmoista on teennäisiä ja liian itsetietoisia. Ja teksti jotenkin niin ärsyttävän täydellistä... Pulkkisen tyylissä on muuten jotain samaa kuin Austerissa, molemmat kirjoittavat akateemisen taitavaa proosaa mutta kaipaan enemmän tunnetta.

      Poista
  2. Olipa se uskomattoman täydellinen unohdus :) Varsinkin kun pidit kirjasta. Mutta ilmeisesti se ei sitten aivan mullistava lukuelämys ollut kuitenkaan. Minä unohdan parhaidenkin kirjojen tarkemmat yksityiskohdat aika nopeasti, joten on parasta blogata joko heti tai ei ollenkaan. Mutta toki sitä yleensä jotain pääpiirteitä muistaa sisällöstä, kuten myös kirjan ja kirjailijan nimen. Toivottavasti keksit joskus, mikä kirja se oli, ettei jää vaivaamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä miettinyt pääni puhki mutta saan päähäni vain kannen kuvan. Aika pelottava kokemus tällainen blackout 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...