Siirry pääsisältöön

Ärsyttävien kirjojen lumous


 Sattuipa kumma juttu tässä alkusyksystä. Kävin kotikuntani kirjastossa ja sieltä pienestä suomenkielisestä hyllystä huomasin uutuuskirjan, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Luin se nopeaan ja pidin siitä, sekä tarinasta että henkilöhahmoista. 

Sitten iski covid enkä ehtinyt kirjata lukemaani mihinkään. Yleensä laitan kaikki kirjat ainakin Goodreadsiin, mutta sekin jäi. Kun sitten virkistyin ja aloin päivittää kirjatilastojani tajusin, etten muista kirjasta yhtään mitään. En muista kirjailijan nimeä (vain sen, että kyseessä oli naiskirjailija). En muista kirjan nimeä enkä edes sitä, mistä kirja kertoi! Mielessäni on hämärä kuva kirjan kannesta, sen värimaailmasta, joten saattaisin tunnistaa kirjan jos se vielä joskus sattuisi eteeni.

Häkellyin aika lailla tästä kokemuksesta. Miten voin unohtaa täydellisesti kirjan, josta kuitenkin muistamani mukaan pidin? En usko, että kyseessä on mikään alkava muistisairaus, ehkä tämä menee nyt sitten heti kirjan lukemisen jälkeen sairastamani covidin piikkiin.

Mutta hiukan se pisti mietityttämään, että mitä lopulta kannattaa lukea. En haluaisi tuhlata aikaani kirjoihin, jotka - vaikkakin olisivat mukavaa luettavaa - eivät sitten kuitenkaan jätä mitään sen kummempaa muistijälkeä. Kun luen kirjan haluan, että se herättäisi minussa jonkun tunteen. Se voi olla myös jokin negatiivinen tunne. 

Jotkut kirjat ovat todella ärsyttäviä, varsinkin joku henkilöhahmo saattaa mennä ihon alle. Joskus kirjat loppuvat aivan toisin kuin olisin itse halunnut. Mutta ilahdun aina kun kirja saa minut reagoimaan jollakin tavalla. Ne voivat olla hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Miksi reagoin näin, mitä se kertoo minusta ihmisenä? 

Luin esimerkiksi juuri Paul Austerin Illuusioiden kirjan. Luin häneltä aika paljon vuosituhannen vaihteessa ja minulla oli käsitys, että pidän hänen kirjoistaan. Mutta nyt luettuani jokin aika sitten Mr Vertigon (1994) ja nyt viimeksi tämän vuonna 2002 ilmestyneen kirjan niin joudun pettymyksekseni toteamaan, että Paul Auster onkin aika ärsyttävä kirjailija. 

Erityisesti pisti nyt silmään hänen naiskuvansa. Toki muistin, että Auster on vähän sellainen "äijä-kirjailija", vaikkakin itseäni enemmän miellyttävällä akateemisella tyylillä. Mutta nyt tuo akateemisuus ei enää iskee minuun näin vanhempana Auster-lukijana. Katseeni kohdistuu enemmänkin näihin Austerin naisraasuihin, joilla kirjailija mielellään koristaa tarinansa, mutta jotka eivät koskaan pääse oikeasti valokeilaan. Harmi, sillä Austerin sivuosanaisista saisi todella hienoja päähenkilöitä!

Mutta sanonko nyt Austerille lopullisesti "thanks, but no thanks"? Ehkä en kuitenkaan, sillä vaikka kirja ärsytti niin huomasin käyväni kirjailijan kanssa keskustelua koko lukemisen ajan. Ihmettelin, miksi Auster valitsi tämän henkilön, miksi hän päätti antaa toisen kuolla, mitä ihmettä tämä korni seksikohtaus tekee tässä ja miten hän voi lopettaa kirjan näin käsittämättömän mitäänsanomattomasti?

Austeriin voin aina luottaa, hän saa minut hereille, ärtymään, reagoimaan, pohtimaan... mutta se suomalainen naiskirjailija, mistä ihmeestä hän oikein kirjoittikaan...

Kommentit

  1. Tosi kiinnostava avaus!
    Itselläni Riikka Pulkkisen kirjat joskus tekevät ärsytystä, joskaan eivät aina. Olen marissut moneen otteeseen liian älyllisistä henkilöistä, kunnes luin Maggie Nelsonin Argonautit. Kävi ilmi, että Nelson puolisoineen todella on niitä ihmisiä, jotka keskustelussa voivat vatkata edestakaisin vapauden ja vallan kaltaisia käsitteitä - ja ehkä vieläkin monimutkaisempia aiheita. Joskus siis ärsyyntyminen voi tulla "turhaan" - lukijan maailma on liian ahdas tunnistamaan tiettyjen tyyppien todella olevan olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti, Anki! Jännä huomioida mitkä asiat itseä ärsyttävät 😅

      Riikka Pulkkisen kirjat ovat ärsyttäneet myös minua, mielestäni jotkut henkilöhahmoista on teennäisiä ja liian itsetietoisia. Ja teksti jotenkin niin ärsyttävän täydellistä... Pulkkisen tyylissä on muuten jotain samaa kuin Austerissa, molemmat kirjoittavat akateemisen taitavaa proosaa mutta kaipaan enemmän tunnetta.

      Poista
  2. Olipa se uskomattoman täydellinen unohdus :) Varsinkin kun pidit kirjasta. Mutta ilmeisesti se ei sitten aivan mullistava lukuelämys ollut kuitenkaan. Minä unohdan parhaidenkin kirjojen tarkemmat yksityiskohdat aika nopeasti, joten on parasta blogata joko heti tai ei ollenkaan. Mutta toki sitä yleensä jotain pääpiirteitä muistaa sisällöstä, kuten myös kirjan ja kirjailijan nimen. Toivottavasti keksit joskus, mikä kirja se oli, ettei jää vaivaamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä miettinyt pääni puhki mutta saan päähäni vain kannen kuvan. Aika pelottava kokemus tällainen blackout 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa

"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili." Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel. Tekstin sävy on käsi

Kun kirjat vievät tuttuihin maisemiin

  Minulle kaunokirjallisuuden yksi suurimmista viehätyksistä on, että pääsen tutustumaan paikkoihin, joihin ei muuten olisi helppoa tai edes mahdollista päästä. Ja jopa paikkoihin ja aikausiin, joita ei enää ole edes olemassa. Yksi tämän vuoden huippulukukokemuksiani on juuri siksi ollut Lea Ypin  Free , joka vie 80- ja 90-lukujen Albaniaan. Todella silmiä avaava muistelmateos! Mutta joskus kirjat vievät paikkoihin, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Natalia Ginzburgin 'Kieli jota puhuimme' vie toki ajallisesti paikkaan, jossa en ole voinut käydä. Ginzburg kertoo kirjassaan omasta perheestään ja kasvuympäristöstään toisen maailmansodan aikaisessa Italiassa. Hän kuvaa erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan lukemattomissa kohtauksissa, joista monet toistuvat vuosien mittaan - äidin tapa päivitellä aviopuolisonsa kuluneita vaatteita ja isän pakkomielle viedä perheen lapset vuoristoon hiihtämään.  Lisäksi perheessä viljellään sananparsia, jotka osoittavat missä kulloinkin mennään. Kai

Ilkka Remes: Ruttokellot (2000)

Havahduin tässä jokin aika sitten, etten ole lukenut yhtäkään Remestä! Heitin someen kysymyksen mitä kannattaisi lukea ja some vastasi. Ruttokellot on nyt muutamaa sivua vaille luettuna ja täällä on yksi uusi Remes-fani! Ruttokellot ilmestyi vuonna 2000 eli viimeisenä Suomen-vuotenani. Kirjassa käytetään tutusti vielä markkoja ja presidenttinä on nainen. Nimiä mainitsematta mutta sain kyllä kirjasta vihjeitä kenestä saattaisi olla kyse... Pääministeri Juvonenkin on sangen tutun oloinen hahmo. Juvonen ei halunnut viihdeohjelmiin esiintymään, ja hän tiesi ettei olisi ollut sellaisissa edes edukseen. Hän tiesi ongelmansa poliitikkona: hänestä puuttui lämpö. Hän oli analyyttinen ja jyräsi keskustelukumppaninsa asiatiedoillaan, mutta hänen ympärillään oli aina tyhjä, viileä tila. Hänen olisi pitänyt olla rahvaanomaisempi menestyäkseen, mutta vaistomaisesti hän oli tehnyt koko uransa ajan päinvastoin - vahvistanut imagoaan ylivertaisena asiantuntijana. Olen suoraan sanoen ällistynyt,