Siirry pääsisältöön

Bibliofiilin tunnontuskia: kirjahyllyn päivitys 2000-luvulle

Mennyt viikko ei ollutkaan enää sellainen leppoisa joulunjälkeinen "mitäs sitä sitten tekisi" -työviikko vaan ihan oikeasti sai painaa hommia. Lisänä vielä huonot uutiset oman talon ulkopuolelta, mitkä eivät niinkään kosketa omaa työtäni mutta huoli tuttujen kollegoiden jaksamisesta on suuri. Ajatukset ja tunteet olivatkin yhtä vuoristorataa. Ja siihen vielä tämä himskatin etätyö! Nyt jos koskaan olisin tarvinnut lähityökavereita eikä mitään teams-naamoja.

Ja kaikki tämä nyt sitten selityksenä sille, että kirjallisuuden harrastamisesta ei tullut muuta kuin räpiköintiä. Sivu sieltä, toinen tuolta. Lisäksi vähän kirjahyllyn siivoamista, josta pitäisi saada poistettua ainakin parikymmentä opusta, jotta uusille tulisi tilaa.

Ja sitten se suuri kysymys: kuka saa jäädä? Tämähän on kuin lapsiaan pitäisi järjestää sen mukaan kuka on rakkain tai kenestä ei ole enää niin kiinnostunut! Kuten nyt esimerkiksi Yrsa Stenius: hänen kirjansa "Makten och kvinnligheten" (Valta ja naiseus) oli vuonna 1994 todella puhuttu, se oli jotain uutta ja jo kirjan nimi oli hyvin provosoiva. Tottakai ostin kirjan silloin omaksi ja muistan sen kulkeneen laukussani pitkään. Mikä näkyy myös kirjan kauhtuneesta ulkoasusta.

Mutta nyt kun luen kirjaa, sen sivuilta paljastuu ennen kaikkea pettynyt ja siipeensä saanut Stenius, joka oli muutamaa vuotta aikaisemmin joutunut jättämään paikkansa Aftonbladetin päätoimittajana.

I tjugo år hade telefonen larmat om jag var så mycket som en halv timme sen till jobbet. Nu var den tyst även om jag inte masade mig till tidningen på hela dagen. Tystnaden sänkte sig över mitt köksbord, vid vilket jag antogs läsa och skriva djupa tankar. Ingenting fick jag gjort.

Tokihan Stenius sai vielä aikaiseksi vaikka mitä, hän kirjoitti muun muassa paljon huomiota saaneen kirjan Jussi Björlingistä (Tills vingen brister 2002). Vuonna 2007 hänet valittiin Ruotsin lehdistöasiamieheksi, missä hän tosin joutui myös ajoittain myrskyn silmään. Stenius kuoli vuonna 2018.

Valta ja naiseus -kirjaa on jännittävä lukea näin #metoo:n jälkeisenä aikana ja varsinkin kun ollaan juuri selvitty pyörremyrskystä nimeltä Trump. Stenius sivuaa kirjan alussa esimerkiksi narsismia valtaa pönkittävänä ominaisuutena ja kaikki täsmää - voi Yrsa, kun olisit silloin osannut pistää kirjaan vielä muutaman vaihteen lisää!

Steniuksen kirja oli itselleni hyvin tärkeä silloin 90-luvun alussa, mutta aika on ajanut siitä ohi. Olisiko siis aika luopua tästä ja pistää vaikkapa paikalliseen kirjapörssiin myyntiin? Tosin siellä tätä samaista kirjaa on myynnissä melkein parikymmentä kappaletta, muutama muukin siis on päättänyt päivittää kirjahyllynsä 2000-luvulle. Mutta onko minulla oikeasti sydäntä pistää Yrsa pihalle, kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen...

24/01/2021 Tullingesjön

Kommentit

  1. Älä pistä Yrsaa pihalle! :)

    Sama ongelma täällä itselläkin. Nyt on hyllyissä kasoja siistin rivin sijaan ja työpöydän (tai tason, minulla on seinästä seinään ulottuva työtaso ikkunan ääressä) molempiin päihin on muodostunut isot kasat. En osaa mitenkään irtautua vanhoista kirjoista, mieluummin luovun uusista, jotka eivät ihan hirveän paljon sytyttäneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sovittu, Yrsa saa jäädä!

      Nämä vanhat kirjat ovat kyllä oikea riesa! Niihin liittyy niin paljon muistoja kuten tähän Steniuksen kirjaankin. Olin juuri silloin töissä erään helsinkiläisteatterin kahvilassa ja luin tätä aina luppoaikoina. Tulee niin nostalginen olo pelkästään siitä kun pidän kirjaa käsissäni!

      Poista
  2. Minäkin luin tuon Makten och kvinnligheten aikanaan ja seurasin Yrsa Steniuksen lehtinaisen ja kirjailijan uraa. Meitä yhdisti sama koiramaku, mäyräkoira ja luin myös sen kirjan jota koristi hänen viimeinen mäyriksensä. Muuten hänen elämänsä loppuvaihe vaikutti traagiselta ja naimisissa olevaan mieheen rakastuminen niin vaikealta, että se herätti suurta myötätuntoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Steniuksen elämä oli melkoista draamaa, ehkä hänen elämänkohtalonsa päätyy vielä jossain vaiheessa näyttämölle tai elokuvakankaalle?

      Poista
  3. Mar

    minulle meinas käydä von Heidenstamin kanssa vähän kuin Sinulle Yrsa: poisko joutas?
    ks. http://hikkaj.blogspot.com/2020/08/von-heidenstam.html

    Onko muuten Heidella enää mitään muuta sijaa nyk. Ruotsin kirjapiireissä kuin nimenä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luettelossa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä onnellinen, kun voit aittaan viedä! Minulta jos saa kirja lähtötuomion niin se on sitten lopullinen lähtö :(

      Heidenstam täällä vilahtaa aina joskus, mutta lähinnä historiallisissa yhteyksissä. Ei taida nykylukijalle sanoa hänen nimensä enää mitään.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)

Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!". Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta. Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja