Siirry pääsisältöön

Jos elämästäni tuleekin joskus kirja?


Korona-arki alkaa mennä jo omalla painollaan ja työnantajan viimeviikkoinen ilmoitus, että etätyö jatkuu ainakin toukokuun loppuun asti, ei herättänyt mitään suurempia mielenkuohuja. Työ sujuu jouhevasti ja hommat tulee näköjään tehtyä näin keittiönpöydän äärestäkin.

Ja onneksi en ole yksin vaan on tämä pieni perhe ympärillä. Siitä olen kiitollinen! Ja kiitollinen tavallaan myös siitä, että omat vanhempani ovat jo rajan toisella puolella eikä tarvitse murehtia heidän karanteenistaan ja mahdollisista sairastumisistaan. Vaikka on tässä muutaman kerran tullut mieleen, että kyllä isällä ja äidillä olisi ollut ihmettelemistä, jos tämän olisivat päässeet kokemaan.

Omat perhesuhteeni ovat olleet melko mutkattomia ja vaikka välillä onkin ollut ristiriitoja niin niistä ollaan päästy aina jossain välissä yli. Niinpä tämä Vigdis Hjorthin perhedraama "Perintötekijät" oli välillä melko rankkaa luettavaa, sillä tarinassa jahkattiin ja jauhettiin yhden ja saman asian ympärillä. Näennäisesti draaman ydin kiertyy perinnön jaon ympärille mutta suurempi tarina käsittelee kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kaipuuta.

Bergljot on yksi neljästä sisaruksesta, joka yhdessä veljensä Bårdin kanssa kapinoi kun vanhemmat yllättäin kertovatkin jättävänsä perheen kaksi mökkiä nuoremmille sisaruksille Åsalle ja Astridille. Alkuperäinen ajatus on ollut, että sisarukset voisivat jakaa mökit ja käyttää niitä vuorotellen. Ovathan kaikki neljä ja sittemmin heidän lapsensakin viettäneet mökillä lapsuuden kesiä. Vuosien aikana vanhempien sisarusten Bergljotin ja Bårdin välit vanhempiin ovat kuitenkin tulehtuneet ja vanhemmat ovat muodostaneet uuden ydinperheen kahden nuoremman tyttären kanssa.

Kirjan alkuosa keskittyy tarinan kertojan Bergljotin sisäiseen tunne-elämään. Tämä kokee ennen kaikkea tulleensa kohdelluksi kaltoin. Sillä vaikka Bergljot ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa hän haluaa, että vanhemmat vahvistaisivat hänen kokemuksensa perheestä. Myös Bård on jäädyttänyt välinsä vanhempiin ja perinnön tullessa ajankohtaiseksi Bergljot lähentyy veljensä kanssa.

Pappa var så glad över att bo på Bråteveien. Pappa var så glad över att flytta från Skaus vei till Bråteveien, mamma också. Mamma sa en gång att hon aldrig hade ångrat att de flyttade från Skaus vei till Bråteveien, att hon inte hade saknat Skaus vei en sekund. Det var inte konstigt. Vem vill bo på en brottsplats.

Menee kauan ennen kuin lukija saa tietää mitä oikeastaan on tapahtunut. Kirjan puolivälissä Bergljot vihjaa, että hän on joutunut rikoksen uhriksi ja tunnelma sähköistyy, Lukijana toki arvaan mistä saattaisi olla kysymys ja epäilykseni vahvistuu myös oikeaksi. Kirjan loppuosassa Bergljot kertoo jo yksityiskohtaisemmin rikoksesta - hän on joutunut isänsä hyväksikäytön uhriksi.

Tiesin jo etukäteen, että kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen ja Hjorth on avannut tätä myös haastatteluissa.  Norjassa kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota ja viimeisin kiemura tarinassa nähtiin kun Hjorthin sisar julkaisi oman kirjansa, jossa kertoo isän olevan syytön. Hjorth itse ottaa syytökset perheen suunnalta rauhallisesti: ehkä pikemminkin kannattaisi elää niin, että pystyy lukemaan elämästään jos se jossain vaiheessa päätyy romaanin aiheeksi?

Olin aluksi hieman epäileväinen Hjorthin kirjaa lukiessani mutta kun kirjan puolivälissä ymmärsin kirjan dramaturgisen kaaren, ryhdyin lukemaan uudella mielenkiinnolla. Hjorth kuvaa hienosti perheen sisäiset jännitteet ja sen, miten lapsen kokema vääryys voi siirtyä myös seuraaville sukupolville.

Satuin muuten juuri Hjorthin kirjan luettuani näkemään Ruotsin SVT:n ohjelmistossa olevan tanskalaisen dokumentin "Varjot, jotka perimme", joka liikkuu samassa aihepiirissä kuin Hjorthin kirja. Dokumenttifilmin tekijä Susanne Kovács kertoo oman perheensä tarinan ja elokuvan vavahduttavin kohta kuvaa kuinka Kovács yrittää saada vastauksia isoäidiltään. Miksi tämä ei halua kertoa tarinaansa - tarinaa, joka on ilmiselvästi vaikuttanut siihen, miten isoäiti on suhtautunut omaan poikaansa ja myöhemmin pojantyttäreensä.

Perhe on se elämämme ydin, josta ammennamme - sekä hyvää että pahaa. Mitä mahdan antaa perinnöksi omalle lapselleni - kaikki ne sukuni evakkomatkat, sotavuodet eturintamassa, lamavuosien taloudelliset ongelmat, sairaudet... Vai iloisen laulun, huumorin ja seikkailumielen? Minkälaisen kirjan tyttäreni kirjoittaisi äidistään?

Osaanko elää ihmisiksi niin, että minusta saisi kelpo henkilöhahmon?

De skygger vi arver Farmor Some klip from Copenhagen Film Company on Vimeo.

**
Vigdis Hjoth: Arv och miljö
(Arv og miljø, 2016)
Ruotsinkielinen käännös Ninni Holmqvist
Natur & Kultur 2018

Ilmestynyt suomeksi nimellä Perintötekijät
Kustantamo S&S 2020
Suomennos Katriina Huttunen


Kommentit

  1. Tämän aihepiirin kirjat kiinnostavat. Kiitos esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhe on kyllä aiheena ehtymätön aarrearkku! /Mari

      Poista
  2. Kiinnostavasti esittelit kirjan. Tällä hetkellä tämä hyväksikäyttö-teema ei jaksa kiinnostaa, ei ole kauaa kun luin Tikkasen Toinen silmä kiinni.
    Tämän kirjan on suomentanut Katriina Huttunen, jonka käännöksiä arvostan suuresti.
    Hyvää kevättä sinulle etätyön merkeissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Anneli!

      Tämä on siitä "armollinen" kirja, että itse hyväksikäytön kuvaaminen jää sivuseikaksi. Hjorth kuvaa enemmänkin sitä ihmisen sisäistä tunnemyrskyä, jonka tällainen perhesuhteiden sotku saa aikaan. Joten uskallan suositella kirjaa :)

      Luin tämän ruotsiksi joten en päässyt vielä tutustumaan Katriina Huttusen käännöstyöhön. Pistänpä nimen korvan taakse!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...