Jos elämästäni tuleekin joskus kirja?

Korona-arki alkaa mennä jo omalla painollaan ja työnantajan viimeviikkoinen ilmoitus, että etätyö jatkuu ainakin toukokuun loppuun asti, ei herättänyt mitään suurempia mielenkuohuja. Työ sujuu jouhevasti ja hommat tulee näköjään tehtyä näin keittiönpöydän äärestäkin.

Ja onneksi en ole yksin vaan on tämä pieni perhe ympärillä. Siitä olen kiitollinen! Ja kiitollinen tavallaan myös siitä, että omat vanhempani ovat jo rajan toisella puolella eikä tarvitse murehtia heidän karanteenistaan ja mahdollisista sairastumisistaan. Vaikka on tässä muutaman kerran tullut mieleen, että kyllä isällä ja äidillä olisi ollut ihmettelemistä, jos tämän olisivat päässeet kokemaan.

Omat perhesuhteeni ovat olleet melko mutkattomia ja vaikka välillä onkin ollut ristiriitoja niin niistä ollaan päästy aina jossain välissä yli. Niinpä tämä Vigdis Hjorthin perhedraama "Perintötekijät" oli välillä melko rankkaa luettavaa, sillä tarinassa jahkattiin ja jauhettiin yhden ja saman asian ympärillä. Näennäisesti draaman ydin kiertyy perinnön jaon ympärille mutta suurempi tarina käsittelee kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kaipuuta.

Bergljot on yksi neljästä sisaruksesta, joka yhdessä veljensä Bårdin kanssa kapinoi kun vanhemmat yllättäin kertovatkin jättävänsä perheen kaksi mökkiä nuoremmille sisaruksille Åsalle ja Astridille. Alkuperäinen ajatus on ollut, että sisarukset voisivat jakaa mökit ja käyttää niitä vuorotellen. Ovathan kaikki neljä ja sittemmin heidän lapsensakin viettäneet mökillä lapsuuden kesiä. Vuosien aikana vanhempien sisarusten Bergljotin ja Bårdin välit vanhempiin ovat kuitenkin tulehtuneet ja vanhemmat ovat muodostaneet uuden ydinperheen kahden nuoremman tyttären kanssa.

Kirjan alkuosa keskittyy tarinan kertojan Bergljotin sisäiseen tunne-elämään. Tämä kokee ennen kaikkea tulleensa kohdelluksi kaltoin. Sillä vaikka Bergljot ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa hän haluaa, että vanhemmat vahvistaisivat hänen kokemuksensa perheestä. Myös Bård on jäädyttänyt välinsä vanhempiin ja perinnön tullessa ajankohtaiseksi Bergljot lähentyy veljensä kanssa.

Pappa var så glad över att bo på Bråteveien. Pappa var så glad över att flytta från Skaus vei till Bråteveien, mamma också. Mamma sa en gång att hon aldrig hade ångrat att de flyttade från Skaus vei till Bråteveien, att hon inte hade saknat Skaus vei en sekund. Det var inte konstigt. Vem vill bo på en brottsplats.

Menee kauan ennen kuin lukija saa tietää mitä oikeastaan on tapahtunut. Kirjan puolivälissä Bergljot vihjaa, että hän on joutunut rikoksen uhriksi ja tunnelma sähköistyy, Lukijana toki arvaan mistä saattaisi olla kysymys ja epäilykseni vahvistuu myös oikeaksi. Kirjan loppuosassa Bergljot kertoo jo yksityiskohtaisemmin rikoksesta - hän on joutunut isänsä hyväksikäytön uhriksi.

Tiesin jo etukäteen, että kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen ja Hjorth on avannut tätä myös haastatteluissa.  Norjassa kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota ja viimeisin kiemura tarinassa nähtiin kun Hjorthin sisar julkaisi oman kirjansa, jossa kertoo isän olevan syytön. Hjorth itse ottaa syytökset perheen suunnalta rauhallisesti: ehkä pikemminkin kannattaisi elää niin, että pystyy lukemaan elämästään jos se jossain vaiheessa päätyy romaanin aiheeksi?

Olin aluksi hieman epäileväinen Hjorthin kirjaa lukiessani mutta kun kirjan puolivälissä ymmärsin kirjan dramaturgisen kaaren, ryhdyin lukemaan uudella mielenkiinnolla. Hjorth kuvaa hienosti perheen sisäiset jännitteet ja sen, miten lapsen kokema vääryys voi siirtyä myös seuraaville sukupolville.

Satuin muuten juuri Hjorthin kirjan luettuani näkemään Ruotsin SVT:n ohjelmistossa olevan tanskalaisen dokumentin "Varjot, jotka perimme", joka liikkuu samassa aihepiirissä kuin Hjorthin kirja. Dokumenttifilmin tekijä Susanne Kovács kertoo oman perheensä tarinan ja elokuvan vavahduttavin kohta kuvaa kuinka Kovács yrittää saada vastauksia isoäidiltään. Miksi tämä ei halua kertoa tarinaansa - tarinaa, joka on ilmiselvästi vaikuttanut siihen, miten isoäiti on suhtautunut omaan poikaansa ja myöhemmin pojantyttäreensä.

Perhe on se elämämme ydin, josta ammennamme - sekä hyvää että pahaa. Mitä mahdan antaa perinnöksi omalle lapselleni - kaikki ne sukuni evakkomatkat, sotavuodet eturintamassa, lamavuosien taloudelliset ongelmat, sairaudet... Vai iloisen laulun, huumorin ja seikkailumielen? Minkälaisen kirjan tyttäreni kirjoittaisi äidistään?

Osaanko elää ihmisiksi niin, että minusta saisi kelpo henkilöhahmon?

De skygger vi arver Farmor Some klip from Copenhagen Film Company on Vimeo.

**
Vigdis Hjoth: Arv och miljö
(Arv og miljø, 2016)
Ruotsinkielinen käännös Ninni Holmqvist
Natur & Kultur 2018

Ilmestynyt suomeksi nimellä Perintötekijät
Kustantamo S&S 2020
Suomennos Katriina Huttunen