Siirry pääsisältöön

Kun rakkaus kerran voittaa



Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona?

Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon.

Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääminen ja nyt kun se on poissa - mi' rauha sielussain! Jo nyt mietinkin, miten saisin pidettyä yllä tämän rauhan tyyssijan kun tästä koronahässäkästä selvitään. Ja myös puoliso, joka siis käy edelleen normaalisti töissä, on ihmetellyt missä ovat viikoittaiset hepulikohtaukseni. Ei ole näkynyt, ei...

Mutta on tässä kirjojakin ehditty lukea! Sain kirjastosta kovasti odottamani Philip Teirin uusimman romaanin "Jungfrustigen" (Neitsytpolku) ja luin se yhdessä hujauksessa. Pidän Teirin tyylistä, joka on leppoista luettavaa. Osasin jo aiempien Teirin teosten, esimerkiksi Tällä tavalla maailma loppuu, odottaa suhteellisen vähäeleistä ja hillittyä draamaa. Ei siis mitään perisuomalaista rähinämeininkiä, mistä tosin Teir on tainnut saada vähän moitteitakin. Tähän viitannee kohta, jossa kirjan kertoja, kirjailija Richard, arvioi aiempien romaaniensa saamaa vastaanottoa:

Recensionerna hade varit blandade: å ena sidan berömde man honom för hans blick på samtiden, å andra sidan verkade en del finska kritiker kräva att familjeskildringar innehöll mera av allt - mera dramatik, mera blod, mera svordomar, mera spyor.

Kirjan päähenkilö on siis nelikymppinen Richard, kovasti Teirin itsensä oloinen henkilö (ja olen ymmärtänyt, että itse stoori perustuu Teirin omaan elämään mutta siitä ei nyt sen enempää). Richard on naimisissa Sonjan kanssa ja he ovat olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi kaksi lasta, asunnon ja kesämökin sekä ulkoisesti katsoen ihan harmonisen parisuhteen. Richard kuitenkin menee ja ihastuu toiseen naiseen, 12 vuotta itseään vanhempaan Paulaan. What to do?!

Richard hakeutuu Paulan seuraan ja lohduttaa huonoa omaatuntoaan selittämällä, että kyseessä on vain viaton ystävyyssuhde. Suhde pysyykin pitkään platonisena mutta saa lopulta jo koomisia piirteitä kun Richard ja Paula alkavat tapailla aamupäivisin Paulan luona. Paula edelleen sängyssä yöpuvussa, Richard vieressä täysissä pukeissa. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat sanomalehteä. Suhde ei ole kuitenkaan vielä edennyt fyysiseksi.

Mutta lopulta sekä Richard että Paula tajuavat tehdä ratkaisunsa - Richard kertoo Sonjalle, joka ei jää asiaa sen kummemmin ihmettelemään vaan ryhtyy rakentamaan uutta elämää omalla tahollaan. (Jos muuten tästä kirjasta joku pitää nostaa sankariksi niin se on Sonja!). Tiukka paikka Richardille tulee myös silloin kun hän viimein esittelee Paulan äidilleen Suville. Äiti ei ole päästänyt otettaan pojastaan ja kertoo arkailematta mitä mieltä on niin avioerosta kuin uudesta suhteestakin.

Kaikki käy kovin nopeasti ja jotenkin mutkattomasti. Teir ei tässä tarjoile todellakaan mitään sen suurempaa dramatiikka, ärräpäistä puhumattakaan.Mutta draaman kaarta löytyy sitäkin enemmän. Herranen aika, mieshän pistää koko elämänsä ihan uusiksi!

Teirin romaani on tarkka ja uskottava kuvaus rakastumisesta. Monessa kohtaa muistelen omia menneitä rakastumisen hetkiäni ja sydämessä heilahtaa - juuri tuolta se tuntui! Lisäksi Teir tekee mielenkiintoisia ja niin tutun tuntuisia rinnastuksia tarinansa sisällä - hän tuo muun muassa esille sekä ikäeron että kielierojen aiheuttamia ristiriitoja. Eikä lapsettoman astuminen perheelliseen elämään käy sekään mutkattomasti.

Tämä on siis kertomus rakastumisesta, avioliiton hajottamisesta, uusperheen rakentamisesta. Ja talvimaisemaan pukeutuneesta Helsingistä! (Ulkosuomalainen helsinkiläinen kiittää tästä nostalgiatripistä.) Teir siteeraakin aivan tarinansa alussa ruotsalaisnobelisti Tomas Tranströmeriä ja sitaattiin kiteytyy koko tarina:

"talvi oli tullut / sillä välin kun he makasivat yhdessä". 

PS. Jos kaipaat lisää rakkaudesta kertovia tarinoita niin löydät niitä vaikkapa tältä soittolistaltani:




**
Philip Teir: Jungfrustigen
Wahlström & Widstrand 2020
Suomennettu: Neitsytpolku, Jaana Nikula Otava 2020

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...