Siirry pääsisältöön

Kun rakkaus kerran voittaa



Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona?

Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon.

Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääminen ja nyt kun se on poissa - mi' rauha sielussain! Jo nyt mietinkin, miten saisin pidettyä yllä tämän rauhan tyyssijan kun tästä koronahässäkästä selvitään. Ja myös puoliso, joka siis käy edelleen normaalisti töissä, on ihmetellyt missä ovat viikoittaiset hepulikohtaukseni. Ei ole näkynyt, ei...

Mutta on tässä kirjojakin ehditty lukea! Sain kirjastosta kovasti odottamani Philip Teirin uusimman romaanin "Jungfrustigen" (Neitsytpolku) ja luin se yhdessä hujauksessa. Pidän Teirin tyylistä, joka on leppoista luettavaa. Osasin jo aiempien Teirin teosten, esimerkiksi Tällä tavalla maailma loppuu, odottaa suhteellisen vähäeleistä ja hillittyä draamaa. Ei siis mitään perisuomalaista rähinämeininkiä, mistä tosin Teir on tainnut saada vähän moitteitakin. Tähän viitannee kohta, jossa kirjan kertoja, kirjailija Richard, arvioi aiempien romaaniensa saamaa vastaanottoa:

Recensionerna hade varit blandade: å ena sidan berömde man honom för hans blick på samtiden, å andra sidan verkade en del finska kritiker kräva att familjeskildringar innehöll mera av allt - mera dramatik, mera blod, mera svordomar, mera spyor.

Kirjan päähenkilö on siis nelikymppinen Richard, kovasti Teirin itsensä oloinen henkilö (ja olen ymmärtänyt, että itse stoori perustuu Teirin omaan elämään mutta siitä ei nyt sen enempää). Richard on naimisissa Sonjan kanssa ja he ovat olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi kaksi lasta, asunnon ja kesämökin sekä ulkoisesti katsoen ihan harmonisen parisuhteen. Richard kuitenkin menee ja ihastuu toiseen naiseen, 12 vuotta itseään vanhempaan Paulaan. What to do?!

Richard hakeutuu Paulan seuraan ja lohduttaa huonoa omaatuntoaan selittämällä, että kyseessä on vain viaton ystävyyssuhde. Suhde pysyykin pitkään platonisena mutta saa lopulta jo koomisia piirteitä kun Richard ja Paula alkavat tapailla aamupäivisin Paulan luona. Paula edelleen sängyssä yöpuvussa, Richard vieressä täysissä pukeissa. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat sanomalehteä. Suhde ei ole kuitenkaan vielä edennyt fyysiseksi.

Mutta lopulta sekä Richard että Paula tajuavat tehdä ratkaisunsa - Richard kertoo Sonjalle, joka ei jää asiaa sen kummemmin ihmettelemään vaan ryhtyy rakentamaan uutta elämää omalla tahollaan. (Jos muuten tästä kirjasta joku pitää nostaa sankariksi niin se on Sonja!). Tiukka paikka Richardille tulee myös silloin kun hän viimein esittelee Paulan äidilleen Suville. Äiti ei ole päästänyt otettaan pojastaan ja kertoo arkailematta mitä mieltä on niin avioerosta kuin uudesta suhteestakin.

Kaikki käy kovin nopeasti ja jotenkin mutkattomasti. Teir ei tässä tarjoile todellakaan mitään sen suurempaa dramatiikka, ärräpäistä puhumattakaan.Mutta draaman kaarta löytyy sitäkin enemmän. Herranen aika, mieshän pistää koko elämänsä ihan uusiksi!

Teirin romaani on tarkka ja uskottava kuvaus rakastumisesta. Monessa kohtaa muistelen omia menneitä rakastumisen hetkiäni ja sydämessä heilahtaa - juuri tuolta se tuntui! Lisäksi Teir tekee mielenkiintoisia ja niin tutun tuntuisia rinnastuksia tarinansa sisällä - hän tuo muun muassa esille sekä ikäeron että kielierojen aiheuttamia ristiriitoja. Eikä lapsettoman astuminen perheelliseen elämään käy sekään mutkattomasti.

Tämä on siis kertomus rakastumisesta, avioliiton hajottamisesta, uusperheen rakentamisesta. Ja talvimaisemaan pukeutuneesta Helsingistä! (Ulkosuomalainen helsinkiläinen kiittää tästä nostalgiatripistä.) Teir siteeraakin aivan tarinansa alussa ruotsalaisnobelisti Tomas Tranströmeriä ja sitaattiin kiteytyy koko tarina:

"talvi oli tullut / sillä välin kun he makasivat yhdessä". 

PS. Jos kaipaat lisää rakkaudesta kertovia tarinoita niin löydät niitä vaikkapa tältä soittolistaltani:




**
Philip Teir: Jungfrustigen
Wahlström & Widstrand 2020
Suomennettu: Neitsytpolku, Jaana Nikula Otava 2020

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...