Siirry pääsisältöön

Kun rakkaus kerran voittaa



Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona?

Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon.

Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääminen ja nyt kun se on poissa - mi' rauha sielussain! Jo nyt mietinkin, miten saisin pidettyä yllä tämän rauhan tyyssijan kun tästä koronahässäkästä selvitään. Ja myös puoliso, joka siis käy edelleen normaalisti töissä, on ihmetellyt missä ovat viikoittaiset hepulikohtaukseni. Ei ole näkynyt, ei...

Mutta on tässä kirjojakin ehditty lukea! Sain kirjastosta kovasti odottamani Philip Teirin uusimman romaanin "Jungfrustigen" (Neitsytpolku) ja luin se yhdessä hujauksessa. Pidän Teirin tyylistä, joka on leppoista luettavaa. Osasin jo aiempien Teirin teosten, esimerkiksi Tällä tavalla maailma loppuu, odottaa suhteellisen vähäeleistä ja hillittyä draamaa. Ei siis mitään perisuomalaista rähinämeininkiä, mistä tosin Teir on tainnut saada vähän moitteitakin. Tähän viitannee kohta, jossa kirjan kertoja, kirjailija Richard, arvioi aiempien romaaniensa saamaa vastaanottoa:

Recensionerna hade varit blandade: å ena sidan berömde man honom för hans blick på samtiden, å andra sidan verkade en del finska kritiker kräva att familjeskildringar innehöll mera av allt - mera dramatik, mera blod, mera svordomar, mera spyor.

Kirjan päähenkilö on siis nelikymppinen Richard, kovasti Teirin itsensä oloinen henkilö (ja olen ymmärtänyt, että itse stoori perustuu Teirin omaan elämään mutta siitä ei nyt sen enempää). Richard on naimisissa Sonjan kanssa ja he ovat olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi kaksi lasta, asunnon ja kesämökin sekä ulkoisesti katsoen ihan harmonisen parisuhteen. Richard kuitenkin menee ja ihastuu toiseen naiseen, 12 vuotta itseään vanhempaan Paulaan. What to do?!

Richard hakeutuu Paulan seuraan ja lohduttaa huonoa omaatuntoaan selittämällä, että kyseessä on vain viaton ystävyyssuhde. Suhde pysyykin pitkään platonisena mutta saa lopulta jo koomisia piirteitä kun Richard ja Paula alkavat tapailla aamupäivisin Paulan luona. Paula edelleen sängyssä yöpuvussa, Richard vieressä täysissä pukeissa. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat sanomalehteä. Suhde ei ole kuitenkaan vielä edennyt fyysiseksi.

Mutta lopulta sekä Richard että Paula tajuavat tehdä ratkaisunsa - Richard kertoo Sonjalle, joka ei jää asiaa sen kummemmin ihmettelemään vaan ryhtyy rakentamaan uutta elämää omalla tahollaan. (Jos muuten tästä kirjasta joku pitää nostaa sankariksi niin se on Sonja!). Tiukka paikka Richardille tulee myös silloin kun hän viimein esittelee Paulan äidilleen Suville. Äiti ei ole päästänyt otettaan pojastaan ja kertoo arkailematta mitä mieltä on niin avioerosta kuin uudesta suhteestakin.

Kaikki käy kovin nopeasti ja jotenkin mutkattomasti. Teir ei tässä tarjoile todellakaan mitään sen suurempaa dramatiikka, ärräpäistä puhumattakaan.Mutta draaman kaarta löytyy sitäkin enemmän. Herranen aika, mieshän pistää koko elämänsä ihan uusiksi!

Teirin romaani on tarkka ja uskottava kuvaus rakastumisesta. Monessa kohtaa muistelen omia menneitä rakastumisen hetkiäni ja sydämessä heilahtaa - juuri tuolta se tuntui! Lisäksi Teir tekee mielenkiintoisia ja niin tutun tuntuisia rinnastuksia tarinansa sisällä - hän tuo muun muassa esille sekä ikäeron että kielierojen aiheuttamia ristiriitoja. Eikä lapsettoman astuminen perheelliseen elämään käy sekään mutkattomasti.

Tämä on siis kertomus rakastumisesta, avioliiton hajottamisesta, uusperheen rakentamisesta. Ja talvimaisemaan pukeutuneesta Helsingistä! (Ulkosuomalainen helsinkiläinen kiittää tästä nostalgiatripistä.) Teir siteeraakin aivan tarinansa alussa ruotsalaisnobelisti Tomas Tranströmeriä ja sitaattiin kiteytyy koko tarina:

"talvi oli tullut / sillä välin kun he makasivat yhdessä". 

PS. Jos kaipaat lisää rakkaudesta kertovia tarinoita niin löydät niitä vaikkapa tältä soittolistaltani:




**
Philip Teir: Jungfrustigen
Wahlström & Widstrand 2020
Suomennettu: Neitsytpolku, Jaana Nikula Otava 2020

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen