Siirry pääsisältöön

Kun rakkaus kerran voittaa



Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona?

Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon.

Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääminen ja nyt kun se on poissa - mi' rauha sielussain! Jo nyt mietinkin, miten saisin pidettyä yllä tämän rauhan tyyssijan kun tästä koronahässäkästä selvitään. Ja myös puoliso, joka siis käy edelleen normaalisti töissä, on ihmetellyt missä ovat viikoittaiset hepulikohtaukseni. Ei ole näkynyt, ei...

Mutta on tässä kirjojakin ehditty lukea! Sain kirjastosta kovasti odottamani Philip Teirin uusimman romaanin "Jungfrustigen" (Neitsytpolku) ja luin se yhdessä hujauksessa. Pidän Teirin tyylistä, joka on leppoista luettavaa. Osasin jo aiempien Teirin teosten, esimerkiksi Tällä tavalla maailma loppuu, odottaa suhteellisen vähäeleistä ja hillittyä draamaa. Ei siis mitään perisuomalaista rähinämeininkiä, mistä tosin Teir on tainnut saada vähän moitteitakin. Tähän viitannee kohta, jossa kirjan kertoja, kirjailija Richard, arvioi aiempien romaaniensa saamaa vastaanottoa:

Recensionerna hade varit blandade: å ena sidan berömde man honom för hans blick på samtiden, å andra sidan verkade en del finska kritiker kräva att familjeskildringar innehöll mera av allt - mera dramatik, mera blod, mera svordomar, mera spyor.

Kirjan päähenkilö on siis nelikymppinen Richard, kovasti Teirin itsensä oloinen henkilö (ja olen ymmärtänyt, että itse stoori perustuu Teirin omaan elämään mutta siitä ei nyt sen enempää). Richard on naimisissa Sonjan kanssa ja he ovat olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi kaksi lasta, asunnon ja kesämökin sekä ulkoisesti katsoen ihan harmonisen parisuhteen. Richard kuitenkin menee ja ihastuu toiseen naiseen, 12 vuotta itseään vanhempaan Paulaan. What to do?!

Richard hakeutuu Paulan seuraan ja lohduttaa huonoa omaatuntoaan selittämällä, että kyseessä on vain viaton ystävyyssuhde. Suhde pysyykin pitkään platonisena mutta saa lopulta jo koomisia piirteitä kun Richard ja Paula alkavat tapailla aamupäivisin Paulan luona. Paula edelleen sängyssä yöpuvussa, Richard vieressä täysissä pukeissa. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat sanomalehteä. Suhde ei ole kuitenkaan vielä edennyt fyysiseksi.

Mutta lopulta sekä Richard että Paula tajuavat tehdä ratkaisunsa - Richard kertoo Sonjalle, joka ei jää asiaa sen kummemmin ihmettelemään vaan ryhtyy rakentamaan uutta elämää omalla tahollaan. (Jos muuten tästä kirjasta joku pitää nostaa sankariksi niin se on Sonja!). Tiukka paikka Richardille tulee myös silloin kun hän viimein esittelee Paulan äidilleen Suville. Äiti ei ole päästänyt otettaan pojastaan ja kertoo arkailematta mitä mieltä on niin avioerosta kuin uudesta suhteestakin.

Kaikki käy kovin nopeasti ja jotenkin mutkattomasti. Teir ei tässä tarjoile todellakaan mitään sen suurempaa dramatiikka, ärräpäistä puhumattakaan.Mutta draaman kaarta löytyy sitäkin enemmän. Herranen aika, mieshän pistää koko elämänsä ihan uusiksi!

Teirin romaani on tarkka ja uskottava kuvaus rakastumisesta. Monessa kohtaa muistelen omia menneitä rakastumisen hetkiäni ja sydämessä heilahtaa - juuri tuolta se tuntui! Lisäksi Teir tekee mielenkiintoisia ja niin tutun tuntuisia rinnastuksia tarinansa sisällä - hän tuo muun muassa esille sekä ikäeron että kielierojen aiheuttamia ristiriitoja. Eikä lapsettoman astuminen perheelliseen elämään käy sekään mutkattomasti.

Tämä on siis kertomus rakastumisesta, avioliiton hajottamisesta, uusperheen rakentamisesta. Ja talvimaisemaan pukeutuneesta Helsingistä! (Ulkosuomalainen helsinkiläinen kiittää tästä nostalgiatripistä.) Teir siteeraakin aivan tarinansa alussa ruotsalaisnobelisti Tomas Tranströmeriä ja sitaattiin kiteytyy koko tarina:

"talvi oli tullut / sillä välin kun he makasivat yhdessä". 

PS. Jos kaipaat lisää rakkaudesta kertovia tarinoita niin löydät niitä vaikkapa tältä soittolistaltani:




**
Philip Teir: Jungfrustigen
Wahlström & Widstrand 2020
Suomennettu: Neitsytpolku, Jaana Nikula Otava 2020

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...