Siirry pääsisältöön

Kun rakkaus kerran voittaa



Tänään minulla alkoi neljäs etätyöviikko. Keittiöstä on tullut elämäni uusi komentokeskus, sieltä hoidetaan nyt niin työt, lapsen koulu kuin perheen muonituskin. Arki on rytmittynyt omiin tuttuihin uomiinsa - lapsen tekemään keskipäivän smoothieen ja työpaikan skype-palavereihin. Myöhemmin tällä viikolla joudun kuitenkin käymään työpaikalla ja jo nyt pyörii mielessä huolenaiheita. Miten suojaudun 23 minuutin junamatkalla? Miten lapsi selviää yksin kotona?

Kuulun siihen kotoilijoiden joukkoon, jolla omaa aikaa ei ole oikeastaan yhtään sen enempää kuin ennen koronaakaan. Olen onnellisessa asemassa, sillä työtäni - vaikka näin etänäkin - tarvitaan myös kriisiaikoina. Päivittäisiltä työmatkoilta toki säästyn mutta siitä säästynyt aika menee lapsen etäkoulun pyörittämiseen ja lisääntyneseen ruuanlaittoon.

Mutta jo yhden suuren muutoksen huomaan itsessäni: stressitaso on madaltunut! Nähtävästi suurin elämääni vaikuttava stressitekijä on se paikasta toiseen poikkoilu ja kellon kyttääminen ja nyt kun se on poissa - mi' rauha sielussain! Jo nyt mietinkin, miten saisin pidettyä yllä tämän rauhan tyyssijan kun tästä koronahässäkästä selvitään. Ja myös puoliso, joka siis käy edelleen normaalisti töissä, on ihmetellyt missä ovat viikoittaiset hepulikohtaukseni. Ei ole näkynyt, ei...

Mutta on tässä kirjojakin ehditty lukea! Sain kirjastosta kovasti odottamani Philip Teirin uusimman romaanin "Jungfrustigen" (Neitsytpolku) ja luin se yhdessä hujauksessa. Pidän Teirin tyylistä, joka on leppoista luettavaa. Osasin jo aiempien Teirin teosten, esimerkiksi Tällä tavalla maailma loppuu, odottaa suhteellisen vähäeleistä ja hillittyä draamaa. Ei siis mitään perisuomalaista rähinämeininkiä, mistä tosin Teir on tainnut saada vähän moitteitakin. Tähän viitannee kohta, jossa kirjan kertoja, kirjailija Richard, arvioi aiempien romaaniensa saamaa vastaanottoa:

Recensionerna hade varit blandade: å ena sidan berömde man honom för hans blick på samtiden, å andra sidan verkade en del finska kritiker kräva att familjeskildringar innehöll mera av allt - mera dramatik, mera blod, mera svordomar, mera spyor.

Kirjan päähenkilö on siis nelikymppinen Richard, kovasti Teirin itsensä oloinen henkilö (ja olen ymmärtänyt, että itse stoori perustuu Teirin omaan elämään mutta siitä ei nyt sen enempää). Richard on naimisissa Sonjan kanssa ja he ovat olleet yhdessä aivan nuoresta lähtien. Yhdessä he ovat saaneet aikaiseksi kaksi lasta, asunnon ja kesämökin sekä ulkoisesti katsoen ihan harmonisen parisuhteen. Richard kuitenkin menee ja ihastuu toiseen naiseen, 12 vuotta itseään vanhempaan Paulaan. What to do?!

Richard hakeutuu Paulan seuraan ja lohduttaa huonoa omaatuntoaan selittämällä, että kyseessä on vain viaton ystävyyssuhde. Suhde pysyykin pitkään platonisena mutta saa lopulta jo koomisia piirteitä kun Richard ja Paula alkavat tapailla aamupäivisin Paulan luona. Paula edelleen sängyssä yöpuvussa, Richard vieressä täysissä pukeissa. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat sanomalehteä. Suhde ei ole kuitenkaan vielä edennyt fyysiseksi.

Mutta lopulta sekä Richard että Paula tajuavat tehdä ratkaisunsa - Richard kertoo Sonjalle, joka ei jää asiaa sen kummemmin ihmettelemään vaan ryhtyy rakentamaan uutta elämää omalla tahollaan. (Jos muuten tästä kirjasta joku pitää nostaa sankariksi niin se on Sonja!). Tiukka paikka Richardille tulee myös silloin kun hän viimein esittelee Paulan äidilleen Suville. Äiti ei ole päästänyt otettaan pojastaan ja kertoo arkailematta mitä mieltä on niin avioerosta kuin uudesta suhteestakin.

Kaikki käy kovin nopeasti ja jotenkin mutkattomasti. Teir ei tässä tarjoile todellakaan mitään sen suurempaa dramatiikka, ärräpäistä puhumattakaan.Mutta draaman kaarta löytyy sitäkin enemmän. Herranen aika, mieshän pistää koko elämänsä ihan uusiksi!

Teirin romaani on tarkka ja uskottava kuvaus rakastumisesta. Monessa kohtaa muistelen omia menneitä rakastumisen hetkiäni ja sydämessä heilahtaa - juuri tuolta se tuntui! Lisäksi Teir tekee mielenkiintoisia ja niin tutun tuntuisia rinnastuksia tarinansa sisällä - hän tuo muun muassa esille sekä ikäeron että kielierojen aiheuttamia ristiriitoja. Eikä lapsettoman astuminen perheelliseen elämään käy sekään mutkattomasti.

Tämä on siis kertomus rakastumisesta, avioliiton hajottamisesta, uusperheen rakentamisesta. Ja talvimaisemaan pukeutuneesta Helsingistä! (Ulkosuomalainen helsinkiläinen kiittää tästä nostalgiatripistä.) Teir siteeraakin aivan tarinansa alussa ruotsalaisnobelisti Tomas Tranströmeriä ja sitaattiin kiteytyy koko tarina:

"talvi oli tullut / sillä välin kun he makasivat yhdessä". 

PS. Jos kaipaat lisää rakkaudesta kertovia tarinoita niin löydät niitä vaikkapa tältä soittolistaltani:




**
Philip Teir: Jungfrustigen
Wahlström & Widstrand 2020
Suomennettu: Neitsytpolku, Jaana Nikula Otava 2020

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...