Siirry pääsisältöön

Jos elämästäni tuleekin joskus kirja?


Korona-arki alkaa mennä jo omalla painollaan ja työnantajan viimeviikkoinen ilmoitus, että etätyö jatkuu ainakin toukokuun loppuun asti, ei herättänyt mitään suurempia mielenkuohuja. Työ sujuu jouhevasti ja hommat tulee näköjään tehtyä näin keittiönpöydän äärestäkin.

Ja onneksi en ole yksin vaan on tämä pieni perhe ympärillä. Siitä olen kiitollinen! Ja kiitollinen tavallaan myös siitä, että omat vanhempani ovat jo rajan toisella puolella eikä tarvitse murehtia heidän karanteenistaan ja mahdollisista sairastumisistaan. Vaikka on tässä muutaman kerran tullut mieleen, että kyllä isällä ja äidillä olisi ollut ihmettelemistä, jos tämän olisivat päässeet kokemaan.

Omat perhesuhteeni ovat olleet melko mutkattomia ja vaikka välillä onkin ollut ristiriitoja niin niistä ollaan päästy aina jossain välissä yli. Niinpä tämä Vigdis Hjorthin perhedraama "Perintötekijät" oli välillä melko rankkaa luettavaa, sillä tarinassa jahkattiin ja jauhettiin yhden ja saman asian ympärillä. Näennäisesti draaman ydin kiertyy perinnön jaon ympärille mutta suurempi tarina käsittelee kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kaipuuta.

Bergljot on yksi neljästä sisaruksesta, joka yhdessä veljensä Bårdin kanssa kapinoi kun vanhemmat yllättäin kertovatkin jättävänsä perheen kaksi mökkiä nuoremmille sisaruksille Åsalle ja Astridille. Alkuperäinen ajatus on ollut, että sisarukset voisivat jakaa mökit ja käyttää niitä vuorotellen. Ovathan kaikki neljä ja sittemmin heidän lapsensakin viettäneet mökillä lapsuuden kesiä. Vuosien aikana vanhempien sisarusten Bergljotin ja Bårdin välit vanhempiin ovat kuitenkin tulehtuneet ja vanhemmat ovat muodostaneet uuden ydinperheen kahden nuoremman tyttären kanssa.

Kirjan alkuosa keskittyy tarinan kertojan Bergljotin sisäiseen tunne-elämään. Tämä kokee ennen kaikkea tulleensa kohdelluksi kaltoin. Sillä vaikka Bergljot ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa hän haluaa, että vanhemmat vahvistaisivat hänen kokemuksensa perheestä. Myös Bård on jäädyttänyt välinsä vanhempiin ja perinnön tullessa ajankohtaiseksi Bergljot lähentyy veljensä kanssa.

Pappa var så glad över att bo på Bråteveien. Pappa var så glad över att flytta från Skaus vei till Bråteveien, mamma också. Mamma sa en gång att hon aldrig hade ångrat att de flyttade från Skaus vei till Bråteveien, att hon inte hade saknat Skaus vei en sekund. Det var inte konstigt. Vem vill bo på en brottsplats.

Menee kauan ennen kuin lukija saa tietää mitä oikeastaan on tapahtunut. Kirjan puolivälissä Bergljot vihjaa, että hän on joutunut rikoksen uhriksi ja tunnelma sähköistyy, Lukijana toki arvaan mistä saattaisi olla kysymys ja epäilykseni vahvistuu myös oikeaksi. Kirjan loppuosassa Bergljot kertoo jo yksityiskohtaisemmin rikoksesta - hän on joutunut isänsä hyväksikäytön uhriksi.

Tiesin jo etukäteen, että kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen ja Hjorth on avannut tätä myös haastatteluissa.  Norjassa kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota ja viimeisin kiemura tarinassa nähtiin kun Hjorthin sisar julkaisi oman kirjansa, jossa kertoo isän olevan syytön. Hjorth itse ottaa syytökset perheen suunnalta rauhallisesti: ehkä pikemminkin kannattaisi elää niin, että pystyy lukemaan elämästään jos se jossain vaiheessa päätyy romaanin aiheeksi?

Olin aluksi hieman epäileväinen Hjorthin kirjaa lukiessani mutta kun kirjan puolivälissä ymmärsin kirjan dramaturgisen kaaren, ryhdyin lukemaan uudella mielenkiinnolla. Hjorth kuvaa hienosti perheen sisäiset jännitteet ja sen, miten lapsen kokema vääryys voi siirtyä myös seuraaville sukupolville.

Satuin muuten juuri Hjorthin kirjan luettuani näkemään Ruotsin SVT:n ohjelmistossa olevan tanskalaisen dokumentin "Varjot, jotka perimme", joka liikkuu samassa aihepiirissä kuin Hjorthin kirja. Dokumenttifilmin tekijä Susanne Kovács kertoo oman perheensä tarinan ja elokuvan vavahduttavin kohta kuvaa kuinka Kovács yrittää saada vastauksia isoäidiltään. Miksi tämä ei halua kertoa tarinaansa - tarinaa, joka on ilmiselvästi vaikuttanut siihen, miten isoäiti on suhtautunut omaan poikaansa ja myöhemmin pojantyttäreensä.

Perhe on se elämämme ydin, josta ammennamme - sekä hyvää että pahaa. Mitä mahdan antaa perinnöksi omalle lapselleni - kaikki ne sukuni evakkomatkat, sotavuodet eturintamassa, lamavuosien taloudelliset ongelmat, sairaudet... Vai iloisen laulun, huumorin ja seikkailumielen? Minkälaisen kirjan tyttäreni kirjoittaisi äidistään?

Osaanko elää ihmisiksi niin, että minusta saisi kelpo henkilöhahmon?

De skygger vi arver Farmor Some klip from Copenhagen Film Company on Vimeo.

**
Vigdis Hjoth: Arv och miljö
(Arv og miljø, 2016)
Ruotsinkielinen käännös Ninni Holmqvist
Natur & Kultur 2018

Ilmestynyt suomeksi nimellä Perintötekijät
Kustantamo S&S 2020
Suomennos Katriina Huttunen


Kommentit

  1. Tämän aihepiirin kirjat kiinnostavat. Kiitos esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhe on kyllä aiheena ehtymätön aarrearkku! /Mari

      Poista
  2. Kiinnostavasti esittelit kirjan. Tällä hetkellä tämä hyväksikäyttö-teema ei jaksa kiinnostaa, ei ole kauaa kun luin Tikkasen Toinen silmä kiinni.
    Tämän kirjan on suomentanut Katriina Huttunen, jonka käännöksiä arvostan suuresti.
    Hyvää kevättä sinulle etätyön merkeissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Anneli!

      Tämä on siitä "armollinen" kirja, että itse hyväksikäytön kuvaaminen jää sivuseikaksi. Hjorth kuvaa enemmänkin sitä ihmisen sisäistä tunnemyrskyä, jonka tällainen perhesuhteiden sotku saa aikaan. Joten uskallan suositella kirjaa :)

      Luin tämän ruotsiksi joten en päässyt vielä tutustumaan Katriina Huttusen käännöstyöhön. Pistänpä nimen korvan taakse!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...