Kuolema ei kysele aikaa tai paikkaa kun päättää soittaa. Se soittaa aamuviideltä ja ilmoittaa, että F. on kuollut auto-onnettomuudessa. Tai istuessani junassa matkalla kotiin mukavan viikonloppureissun päätteeksi se lähettää tekstiviestin - M. on saanut aivoverenvuodon ja puolen vuoden kuluttua M. olisi poissa kokonaan. Tai helteisenä kesäpäivänä lomalla Berliinissä, seisoessani vilkkaassa kadunkulmauksessa, Kuolema soittaa ja ilmoittaa, että E. on kuollut sydänkohtaukseen.
Äitini kohdalla Kuolema kenties ajatteli, että annetaan nyt hiukan armonaikaa. Niinpä se soitti eräänä aurinkoisena kevätpäivänä klo 10 aamulla ja ilmoitti, että kohta hän tulee mutta muutaman tunnin saatte armonaikaa. Että ehdit sieltä ulkomailta äitisi kuolinvuoteelle. Ja niin ehdinkin, sain jätettyä jäähyväiset, mistä olen ikuisesti kiitollinen.
Useimmat kai miettivät,
mistä kuollut muistetaan
tai miten kuollut meissä elää?
Minun päässäni kysymykset ovat tällaisia:
Missä muodossa äitiä pitäisi ajatella?
Eihän äiti voi olla imperfekti.
Kuolema ehkä vain ajattelee käväisensä ja poistuvansa sitten taas takavasemmalle mutta minkä tunnemyrskyn se jättääkään jälkeensä! Tuon tunnemyrskyn on Meiju Niskala onnistunut vangitsemaan loistavasti kirjaansa "Sata kirjettä kuolleelle äidille". Niskala ei aristele eikä edes häpeile pienintäkään tunnetta vaan palastelee nähtäväksemme kaikki oudot ja vähemmän oudot ajatuksensa. Ja itse tuon tunnemyrskyn läpikäyneenä tunnistan ne tunteet, kaikki!
Niskalan kirja on käsittääkseni jakanut lukijoita kahteen leiriin - joko kirjaa rakastetaan tai sitten se ei herätä sen kummempia tuntemuksia. Me, jotka rakastamme kirjaa, tiedämme, että tämä kirja on totta. Ja me myös suosittelemme, että kaikki te, jotka olette vielä siinä onnellisessa asemassa, että äitinne on elossa: hankkikaa kirja hyllyynne valmiiksi jo nyt! Sillä kun aika koittaa ja yrität "tunnustella todellisuutta", tästä Niskalan kirjasta on suurta apua. Lupaan!
Aurinkoisina päivinä istun ulkona uurnasi päällä ja mietin, miltä tämä kokeilu sinusta tuntuu. Kun tällä tavoin yritän arkipäiväistää asioita, kun tällä tavalla yritän tunnustella todellisuutta ja sitä, että olet nyt harmaana läjänä tässä koivuisessa astiassa ahterini alla, ja minä syön puolukoita päälläsi.
PS. Hyllyssä kannattaa pitää myös Kuoleman vierailun varalta Joan Didionin kirjoja ja Hannu Mäkelän kirjaa äidistään. Lohtukirjoja jok'ikinen.
**
Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille
WSOY 2019
Muiden kirjabloggareiden arvioita Niskalan kirjasta löytyy esimerkiksi täältä:
Kirjaluotsi
Elämä on ihanaa
Käyn varaamassa tämän. Saan sitten kun kirjasto taas aukeaa. Oman äitini kuolema on mielesssäni enää hämäränä, ikään kuin lukemanani kertomuksena. Hän kuoli 36-vuotiaana, aivan liian nuorena, ja nuori olin minäkin elämään ilman äitiä, 13-vuotias.
VastaaPoistaMinäkin olin juuri murrosiän kynnyksellä kun isäni kuoli. Sitä asiaa ei ajan tavan mukaan sen kummemmin käsitelty, jatkettiin vain elämää kukin kykymme mukaan. Äitini kuoleman kävinkin sitten läpi oikein kunnolla ja sen takia vähän naurattikin tämä Niskalan kirja koska tunnistin itseni hyvin monesta kohtaa. Surutyö voi olla myös koomista touhua :)
Poista