Siirry pääsisältöön

Hannu Mäkelä: Äiti (1999)

Äiti. Se sana on monesti äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi vaikka objektiivisesti kuunnellen se ei ole mitenkään erityisen soinnukas tai pehmeä. Sanana "äiti" luo kuvaa kaikkivoivasta ja voimakkaasta hahmosta, äiti pystyy ratkaisemaan ongelman kuin ongelman. Sana on germaaninen laina joka jossain vaiheessa syrjäytti oman emä-sanamme. Mitä lie haluttiin ilmaista tällä uudella sanalla mitä vanhassa ei ollut? Oma kaksikielinen lapseni muuten tukeutuu mamma-sanaan kun tarvitsee lohtua ja tukea, muissa tilanteissa olen sitten se voima-äiti.

Hannu Mäkelä kirjoitti tämän kirjan äitinsä kuoleman jälkeen. Se on samalla kertaa kuvaus äidin pitkittyneestä kuolinprosessista ja muistelua äidin elämästä. Mäkelä kirjoittaa omalla pehmeällä tyylillään, jutustelee, mietiskelee, ihmettelee. Koska kirjan kirjoitushetkellä on kulunut jo muutama vuosi äidin kuolemasta ei Mäkelän tekstissä enää häily suurin suru vaan laantunut kaipuu ja haikeus.

Tämä oli niin äitiä, tämä, ettei aivoinfarktikaan häntä lannistanut, ainakaan heti. Tahdoin myös ajatella, että jollain sielunsa ohuella säikeellä hän siinä myös tunsi meidät, lapsensa, Anjan ja Hannun, tiesi että me olimme saattamassa häntä näin. Pelkkä ajatus sai palan kurkkuun. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin.

Äidin olo kohenee yllättäin vaikka hoitohenkilökunta oli jo ehtinyt povata kuoleman saapuvan 15 minuutin kuluessa. Äiti jaksaa vielä muutaman kuukauden jonka aikana Mäkelä käy sairaalassa päivittäin ja kirjaa ylös äitinsä näkyjä ja puheita. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja leppoisa, äidin kuolemaa odottavat lopulta sekä kirjailija että lukija.

Äiti katseli kukkaa, syklaamia jolle olin tuonut jo toisen pariksi, valkean nyt, vaikka valkea kai oli kuoleman väri. Mutta sitä en ollut ostohetkellä ajatellut. Äiti makasi hiljaa, kysyi sitten: "Saako sinua sanoa Hannuksi?" Lupasin ja kosketin äidin kättä. Äiti katseli minua hajamielisesti.

Olen lukenut Mäkelää aika paljonkin ja pidän erityisesti näistä hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan. Ei tässä mitään suuria kysymyksiä ratkota mutta Mäkelän jutusteleva tyyli on rauhoittavaa luettavaa, Mäkelä on kuin päivystävä kanssaihminen jonka voi kirjahyllystä napata mukaansa kun kaipaa seuraa. Tätä Äiti-teosta en ollut aikaisemmin lukenut mutta sillekin oli oma paikkansa ja aikansa juuri nyt kun itse olen ollut todistamassa samaa kuin Mäkelä - oman äidin kuolemaa.

Puhumme siskon kanssa hautajaisista ja tuntuu kuin äiti kuuntelisi, liikahtaisi, tahtoisi sanoa hänkin jotain. Iho on aivan valkea. Miten pieni, katson taas; näinkin ihminen häviää.

Kommentit

  1. Päivystävä kanssaihminen kuulostaa hyvältä :) Tuo jonkun kielen kaunein sana vaikuttaa jotenkin mahdottomalta ajatukselta. Se aina korreloi kuitenkin sen sisällön kanssa, kuten tuo tulos 'äiti' osoittaa. Sen sanon, että suomeksi rakkaus kuulostaa rumalta vaikka on niin kaunis asia. Ei ole ruotsiksikaan paljon parempi. Amore, amour sen sijaan... vähän sama kuin muurahainen suomessa. Eräs saksalainen suomalaisen kanssa avioitunut kirjailija ihmettelikin, että noin pitkä ja sensuelli sana voi merkitä tuota pientä hyönteistä.

    VastaaPoista
  2. Sanoja olen joutunut maistelemaan ihan toisella tavalla täällä ulkomailla asuessani. Sen olen ainakin huomannut, että lapseni käyttämä äiti-sana on monen kieltä taitamattoman korvissa kuulostanut todella oudolta. Se on niin kuin toteat se kaikki mitä sana pitää sisällään joka tekee siitä niin kauniin. Miksiköhän muuten lempiä-sana on saanut väistyä rakkauden tieltä? Siinä sanassa olisi sitä rakkauden lämpöä ja pehmeyttä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…