Siirry pääsisältöön

Hannu Mäkelä: Äiti (1999)

Äiti. Se sana on monesti äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi vaikka objektiivisesti kuunnellen se ei ole mitenkään erityisen soinnukas tai pehmeä. Sanana "äiti" luo kuvaa kaikkivoivasta ja voimakkaasta hahmosta, äiti pystyy ratkaisemaan ongelman kuin ongelman. Sana on germaaninen laina joka jossain vaiheessa syrjäytti oman emä-sanamme. Mitä lie haluttiin ilmaista tällä uudella sanalla mitä vanhassa ei ollut? Oma kaksikielinen lapseni muuten tukeutuu mamma-sanaan kun tarvitsee lohtua ja tukea, muissa tilanteissa olen sitten se voima-äiti.

Hannu Mäkelä kirjoitti tämän kirjan äitinsä kuoleman jälkeen. Se on samalla kertaa kuvaus äidin pitkittyneestä kuolinprosessista ja muistelua äidin elämästä. Mäkelä kirjoittaa omalla pehmeällä tyylillään, jutustelee, mietiskelee, ihmettelee. Koska kirjan kirjoitushetkellä on kulunut jo muutama vuosi äidin kuolemasta ei Mäkelän tekstissä enää häily suurin suru vaan laantunut kaipuu ja haikeus.

Tämä oli niin äitiä, tämä, ettei aivoinfarktikaan häntä lannistanut, ainakaan heti. Tahdoin myös ajatella, että jollain sielunsa ohuella säikeellä hän siinä myös tunsi meidät, lapsensa, Anjan ja Hannun, tiesi että me olimme saattamassa häntä näin. Pelkkä ajatus sai palan kurkkuun. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin.

Äidin olo kohenee yllättäin vaikka hoitohenkilökunta oli jo ehtinyt povata kuoleman saapuvan 15 minuutin kuluessa. Äiti jaksaa vielä muutaman kuukauden jonka aikana Mäkelä käy sairaalassa päivittäin ja kirjaa ylös äitinsä näkyjä ja puheita. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja leppoisa, äidin kuolemaa odottavat lopulta sekä kirjailija että lukija.

Äiti katseli kukkaa, syklaamia jolle olin tuonut jo toisen pariksi, valkean nyt, vaikka valkea kai oli kuoleman väri. Mutta sitä en ollut ostohetkellä ajatellut. Äiti makasi hiljaa, kysyi sitten: "Saako sinua sanoa Hannuksi?" Lupasin ja kosketin äidin kättä. Äiti katseli minua hajamielisesti.

Olen lukenut Mäkelää aika paljonkin ja pidän erityisesti näistä hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan. Ei tässä mitään suuria kysymyksiä ratkota mutta Mäkelän jutusteleva tyyli on rauhoittavaa luettavaa, Mäkelä on kuin päivystävä kanssaihminen jonka voi kirjahyllystä napata mukaansa kun kaipaa seuraa. Tätä Äiti-teosta en ollut aikaisemmin lukenut mutta sillekin oli oma paikkansa ja aikansa juuri nyt kun itse olen ollut todistamassa samaa kuin Mäkelä - oman äidin kuolemaa.

Puhumme siskon kanssa hautajaisista ja tuntuu kuin äiti kuuntelisi, liikahtaisi, tahtoisi sanoa hänkin jotain. Iho on aivan valkea. Miten pieni, katson taas; näinkin ihminen häviää.

Kommentit

  1. Päivystävä kanssaihminen kuulostaa hyvältä :) Tuo jonkun kielen kaunein sana vaikuttaa jotenkin mahdottomalta ajatukselta. Se aina korreloi kuitenkin sen sisällön kanssa, kuten tuo tulos 'äiti' osoittaa. Sen sanon, että suomeksi rakkaus kuulostaa rumalta vaikka on niin kaunis asia. Ei ole ruotsiksikaan paljon parempi. Amore, amour sen sijaan... vähän sama kuin muurahainen suomessa. Eräs saksalainen suomalaisen kanssa avioitunut kirjailija ihmettelikin, että noin pitkä ja sensuelli sana voi merkitä tuota pientä hyönteistä.

    VastaaPoista
  2. Sanoja olen joutunut maistelemaan ihan toisella tavalla täällä ulkomailla asuessani. Sen olen ainakin huomannut, että lapseni käyttämä äiti-sana on monen kieltä taitamattoman korvissa kuulostanut todella oudolta. Se on niin kuin toteat se kaikki mitä sana pitää sisällään joka tekee siitä niin kauniin. Miksiköhän muuten lempiä-sana on saanut väistyä rakkauden tieltä? Siinä sanassa olisi sitä rakkauden lämpöä ja pehmeyttä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…