sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hannu Mäkelä: Äiti (1999)

Äiti. Se sana on monesti äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi vaikka objektiivisesti kuunnellen se ei ole mitenkään erityisen soinnukas tai pehmeä. Sanana "äiti" luo kuvaa kaikkivoivasta ja voimakkaasta hahmosta, äiti pystyy ratkaisemaan ongelman kuin ongelman. Sana on germaaninen laina joka jossain vaiheessa syrjäytti oman emä-sanamme. Mitä lie haluttiin ilmaista tällä uudella sanalla mitä vanhassa ei ollut? Oma kaksikielinen lapseni muuten tukeutuu mamma-sanaan kun tarvitsee lohtua ja tukea, muissa tilanteissa olen sitten se voima-äiti.

Hannu Mäkelä kirjoitti tämän kirjan äitinsä kuoleman jälkeen. Se on samalla kertaa kuvaus äidin pitkittyneestä kuolinprosessista ja muistelua äidin elämästä. Mäkelä kirjoittaa omalla pehmeällä tyylillään, jutustelee, mietiskelee, ihmettelee. Koska kirjan kirjoitushetkellä on kulunut jo muutama vuosi äidin kuolemasta ei Mäkelän tekstissä enää häily suurin suru vaan laantunut kaipuu ja haikeus.

Tämä oli niin äitiä, tämä, ettei aivoinfarktikaan häntä lannistanut, ainakaan heti. Tahdoin myös ajatella, että jollain sielunsa ohuella säikeellä hän siinä myös tunsi meidät, lapsensa, Anjan ja Hannun, tiesi että me olimme saattamassa häntä näin. Pelkkä ajatus sai palan kurkkuun. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin.

Äidin olo kohenee yllättäin vaikka hoitohenkilökunta oli jo ehtinyt povata kuoleman saapuvan 15 minuutin kuluessa. Äiti jaksaa vielä muutaman kuukauden jonka aikana Mäkelä käy sairaalassa päivittäin ja kirjaa ylös äitinsä näkyjä ja puheita. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja leppoisa, äidin kuolemaa odottavat lopulta sekä kirjailija että lukija.

Äiti katseli kukkaa, syklaamia jolle olin tuonut jo toisen pariksi, valkean nyt, vaikka valkea kai oli kuoleman väri. Mutta sitä en ollut ostohetkellä ajatellut. Äiti makasi hiljaa, kysyi sitten: "Saako sinua sanoa Hannuksi?" Lupasin ja kosketin äidin kättä. Äiti katseli minua hajamielisesti.

Olen lukenut Mäkelää aika paljonkin ja pidän erityisesti näistä hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan. Ei tässä mitään suuria kysymyksiä ratkota mutta Mäkelän jutusteleva tyyli on rauhoittavaa luettavaa, Mäkelä on kuin päivystävä kanssaihminen jonka voi kirjahyllystä napata mukaansa kun kaipaa seuraa. Tätä Äiti-teosta en ollut aikaisemmin lukenut mutta sillekin oli oma paikkansa ja aikansa juuri nyt kun itse olen ollut todistamassa samaa kuin Mäkelä - oman äidin kuolemaa.

Puhumme siskon kanssa hautajaisista ja tuntuu kuin äiti kuuntelisi, liikahtaisi, tahtoisi sanoa hänkin jotain. Iho on aivan valkea. Miten pieni, katson taas; näinkin ihminen häviää.

2 kommenttia:

  1. Päivystävä kanssaihminen kuulostaa hyvältä :) Tuo jonkun kielen kaunein sana vaikuttaa jotenkin mahdottomalta ajatukselta. Se aina korreloi kuitenkin sen sisällön kanssa, kuten tuo tulos 'äiti' osoittaa. Sen sanon, että suomeksi rakkaus kuulostaa rumalta vaikka on niin kaunis asia. Ei ole ruotsiksikaan paljon parempi. Amore, amour sen sijaan... vähän sama kuin muurahainen suomessa. Eräs saksalainen suomalaisen kanssa avioitunut kirjailija ihmettelikin, että noin pitkä ja sensuelli sana voi merkitä tuota pientä hyönteistä.

    VastaaPoista
  2. Sanoja olen joutunut maistelemaan ihan toisella tavalla täällä ulkomailla asuessani. Sen olen ainakin huomannut, että lapseni käyttämä äiti-sana on monen kieltä taitamattoman korvissa kuulostanut todella oudolta. Se on niin kuin toteat se kaikki mitä sana pitää sisällään joka tekee siitä niin kauniin. Miksiköhän muuten lempiä-sana on saanut väistyä rakkauden tieltä? Siinä sanassa olisi sitä rakkauden lämpöä ja pehmeyttä!

    VastaaPoista

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!