Siirry pääsisältöön

Elämme merkillisiä aikoja - mutta on sitä eletty ennenkin


Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä.

Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942)

Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki?

Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla teimme päätöksen, että neljäsluokkalaisemmekin jää kotiin vaikka täällä Ruotsissa ei kouluja vielä ole suljettukaan. Mutta puolison työ ei taivu etätyöksi ja hänen tulee pysyä terveenä, jotta pystyy jatkamaan "yhteiskunnallisesti tärkeää" työtänsä. Niinpä me sitten kökötämme täällä kotosalla 10-vuotiaan kanssa.

Ja kotona kököttivät myös saksanjuutalainen Victor Klemperer vaimonsa Evan kanssa. Tästä ajasta Klemperer kertoo päiväkirjassaan, jota hän piti koko aikuiselämänsä ajan. Mutta juuri nämä, nyt Ruotsissa uudestaan julkaistut, aikavälille 1933-1945 ulottuvat merkinnät ovat todella ainutlaatuinen todistus ajasta, jota yhä nykyään mystifioidaan, vähätelläänkin ehkä. Monethan ovat jopa valmiita kieltämään koko tapahtuneen.

Ennen kuin jatkan haluan painottaa, etten millään tavalla rinnasta tätä juuri nyt kokemaamme koronapandemiaa saksanjuutalaisten tai ylipäänsä kenenkään sota-ajan kokemuksiin. Ainoa syy miksi kirjoitan tässä näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta on se ihmeellinen yhteensattuma, että tämä juuri lukemani kirja antaa minulle todella suurta lohtua tällä hetkellä. Victor Klempererin päiväkirja todistaa nimittäin sellaista kykyä hyväksyä tosiasioita ja harkintakykyä, että voin vain ottaa siitä esimerkkiä.

Klemperer kuului tunnettuun saksanjuutalaiseen sukuun, joka oli vuosisadan alussa ehtinyt assimiloitua niin, että Klemperer itsekin identifioi itsensä lähnnä saksalaiseksi. Hän oli myös jo varhain kääntynyt kristinuskoon. Monet Klempererin sukulaisista jättivät Saksan jo heti Hitlerin tullessa valtaan. Klemperer ei kuitenkaan halunnut jättää kotimaatansa, osin jo senkin vuoksi että hän tunsi epävarmuutta siitä kuinka voisi hankkia toimeentulonsa ulkomailla. Klemperer oli yliopiston lehtori ja hänen tutkimusalansa oli kirjallisuustiede.

Hur länge får jag vara kvar på min tjänst? (10.03.1933)

Klempererin vaimo Eva oli ei-juutalainen ja tämä "seka-avioliitto" oli todennäköisesti painavin tekijä sille, että Klemperer säilyi hengissä. Sodan loppuvaiheessa hän todistaa merkinnöissään  monia tapauksia, joissa seka-avioliiton ei-juutalainen puoliso kuolee ja leskeksi jäänyt juutalainen puoliso passitetaan saman tien keskitysleirille. Klemperer oli tietoinen tästä yhtälöstä viimeiseen asti.

Min situation kommer att bli oerhört svår. Till slutet av juli får jag fortfarande lönen, de 800 marken som jag med så knapp nöd drar mig fram på, därefter en pension som kommer att uppgå till cirka 400. (02.05.1935)

Victor ja Eva onnistuvat juuri ennen sodan syttymistä keräämään varoja sen verran, että saavat rakennettua erityisesti Evan kovasti toivoman pienen talon Dresdenin esikaupunkialueelle. Talosta tulee Victorille jatkuvaa päänsärkyä aiheuttava tekijä. Natsit yrittävät kaikin keinoin saada Klempererin luopumaan talostaan ja Eva harmittelee, ettei aviopari älynyt siirtää talonomistusta vaimon nimiin ennen natsipuolueen valtaanastumista. Lopulta tulee ukaasi: avoparin tulee jättää talo vuokralle ja siirtyä asumaan viranomaisten osoittamaan asuntoon ns. juutalaistaloihin.

Situationen alltmer tröstlös. Huset tvångsvis uthyrt från 1 juni, till Berger som öppnar sin affär i vårt musikrum, vårt eget boende ännu oklart. (10.04.1940)

Sitä ennen Victor on joutunut myös luopumaan rakkaasta autostaan. Hän oli hankkinut ajokortin vain paria vuotta aikaisemmin ja he olivat Evan kanssa tehneet monia ikimuistoisia retkiä. Juutalaisille tuleekin kieltoja kiellon perään. He eivät saa omistaa radiota (eivätkä lopulta edes kuunnella radiolähetyksiä), lehtien ostaminen on kielletty, kotieläinten pitäminen kielletään (avioparin rakas kissa saa tosin armon jäädä eloon Evan arjalaisuuden ansiosta).

Lopulta aletaan rajoittamaan myös juutalaisten liikkumista. Aluksi juutalaiset saavat matkustaa vain tietyssä osassa raitiovaunuja. Sitten annetaan tietyt ajat, jolloin se on sallittua. Lopulta juutalaiset eivät saa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla kuin erikoisluvan kanssa. Klemperer kuvaa kaikki muutokset niin tarkkaan, että lukijan sydäntä puristaa joka kerta kun hän siirtyy seuraavan päivän merkintään. Mitä tänään kielletään?

I dag judestjärnan. Fru Voss har redan sytt på sin, tänker vika kappan över den. Tillåtet? (19.09.1941)

Klemperer päättää jo varhain dokumentoida tapahtumat ja hän tekee päiväkirjan pitämisestä elämäntehtävänsä. Hän ei missään vaiheessa mainitse tulevaa lukijaa mutta Eva kuljettaa kirjoitettuja sivuja piiloon ei-juutalaisen lääkäriystävänsä luokse, "talteen" - vaikka Klemperer tuskin uskoo selviävänsä hengissä. Lisäksi kirjoitusten löytyminen merkitsisi välitöntä kuolemantuomiota sekä kirjoittajalle että sivujen piilottajalle.

Senaste förordning: Judar får inte stå i kö. (26.04.1942)

Sodan viimeiset kolme vuotta osoittavat jo selvästi, että Saksa tulee häviämään. Saksalaiset kokontuvat edelleen kuuntelemaan Hitlerin propagandapuheita mutta kansan keskuudessa kulkevat havainnot kertovat, että tilanne on aivan päinvastainen kuin mitä maanjohto yrittää uskotella. Ja Klempererkin tekee omia havaintoja. Harva esimerkiksi tekee enää Heil Hitler -tervehdystä. Ja vaikka kadulla pikkupojat edelleen huutelevat perään solvauksia niin yhä useammin juutalaistähteä rinnuksessaan kantava saa kuulla ohikulkijoilta kannustavia tervehdyksiä: "Pian tämä hulluus on ohi!"

Klempererin kirja on myös arvokas todistus siitä, että kaikki saksalaiset eivät todellakaan olleet natseja. Alusta asti Klemperer sai kokea myötätuntoa ja avunantoa ei-juutalaisten taholta. Mutta tukea ei voinut antaa avoimesti sillä uhkana oli joutua keskitysleirille. Lisäksi Klemperer totesi hämmästyneenä vielä aivan sodan loppuvaiheessa, että monet ei-juutalaiset eivät yksinkertaisesti tienneet juutalaisten todellisista olosuhteista. Eloonjääneet juutalaiset oli onnistuttu eristämään täysin muusta väestöstä.

Victor ja Eva pääsevät pakenemaan Dresdenin pommitusten aikana ja sodan viimeiset kuukaudet he kiertävät eri puolilla Saksaa, osin etsien vanhoja tuttujaan, joiden luona voisi majoittua. Eva poistaa keltaisen tähden Victorin takista mutta pistää sen visusti talteen matkalaukkuun. Saksan lopulta hävitessä sodan tuo keltainen tähti olisi kultaakin arvokkaampi todiste avioparin asemasta.

Victor ja Eva pääsevät lopulta takaisin kotiinsa, tosin heidän elämässään alkaa uusi aikakausi sillä Dresden jää Itä-Saksan puolelle. Siitä ajasta Victor jatkaa päivikirjoissaan mutta tämän kirjan viimeiset rivit tuovat kyyneleet silmiin kun saan lukijana todistaa avioparin paluuta rakkaaseen kotitaloonsa, joka siis odottaa omistajiaan - paljolti Victorin aikaisemman itsepäisyyden ansiosta.

Tunne kirjan lukemisen jälkeen on harras. Mikä ihmisten kirjo, sekä pahojen että hyvien. Ja sitten siinä välissä he ehkä hyvää tarkoittavat, mutta passiivisuudellaan kaiken pahan mahdollistavat ihmisjoukot. "Tällainenko on ihminen?", kysyi Auschwitzista vapautunut italialainen Primo Levikin. Klempererin kirja todistaa kaikista niistä ihmisistä, jotka toimivat sodan aikana kukin kykynsä tai vakaumuksensa mukaan.

Kannattaa valita tarkasti, mihin joukkoihin haluaa nimensä historiankirjoissa jäävän.

**
Victor Klemperer: Intill slutet vill jag vittna: Dagböcker 1933-1945
(Haluan todistaa: Päiväkirjat 1933-1945)
Norstedts 2020


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...