Siirry pääsisältöön

Elämme merkillisiä aikoja - mutta on sitä eletty ennenkin


Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä.

Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942)

Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki?

Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla teimme päätöksen, että neljäsluokkalaisemmekin jää kotiin vaikka täällä Ruotsissa ei kouluja vielä ole suljettukaan. Mutta puolison työ ei taivu etätyöksi ja hänen tulee pysyä terveenä, jotta pystyy jatkamaan "yhteiskunnallisesti tärkeää" työtänsä. Niinpä me sitten kökötämme täällä kotosalla 10-vuotiaan kanssa.

Ja kotona kököttivät myös saksanjuutalainen Victor Klemperer vaimonsa Evan kanssa. Tästä ajasta Klemperer kertoo päiväkirjassaan, jota hän piti koko aikuiselämänsä ajan. Mutta juuri nämä, nyt Ruotsissa uudestaan julkaistut, aikavälille 1933-1945 ulottuvat merkinnät ovat todella ainutlaatuinen todistus ajasta, jota yhä nykyään mystifioidaan, vähätelläänkin ehkä. Monethan ovat jopa valmiita kieltämään koko tapahtuneen.

Ennen kuin jatkan haluan painottaa, etten millään tavalla rinnasta tätä juuri nyt kokemaamme koronapandemiaa saksanjuutalaisten tai ylipäänsä kenenkään sota-ajan kokemuksiin. Ainoa syy miksi kirjoitan tässä näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta on se ihmeellinen yhteensattuma, että tämä juuri lukemani kirja antaa minulle todella suurta lohtua tällä hetkellä. Victor Klempererin päiväkirja todistaa nimittäin sellaista kykyä hyväksyä tosiasioita ja harkintakykyä, että voin vain ottaa siitä esimerkkiä.

Klemperer kuului tunnettuun saksanjuutalaiseen sukuun, joka oli vuosisadan alussa ehtinyt assimiloitua niin, että Klemperer itsekin identifioi itsensä lähnnä saksalaiseksi. Hän oli myös jo varhain kääntynyt kristinuskoon. Monet Klempererin sukulaisista jättivät Saksan jo heti Hitlerin tullessa valtaan. Klemperer ei kuitenkaan halunnut jättää kotimaatansa, osin jo senkin vuoksi että hän tunsi epävarmuutta siitä kuinka voisi hankkia toimeentulonsa ulkomailla. Klemperer oli yliopiston lehtori ja hänen tutkimusalansa oli kirjallisuustiede.

Hur länge får jag vara kvar på min tjänst? (10.03.1933)

Klempererin vaimo Eva oli ei-juutalainen ja tämä "seka-avioliitto" oli todennäköisesti painavin tekijä sille, että Klemperer säilyi hengissä. Sodan loppuvaiheessa hän todistaa merkinnöissään  monia tapauksia, joissa seka-avioliiton ei-juutalainen puoliso kuolee ja leskeksi jäänyt juutalainen puoliso passitetaan saman tien keskitysleirille. Klemperer oli tietoinen tästä yhtälöstä viimeiseen asti.

Min situation kommer att bli oerhört svår. Till slutet av juli får jag fortfarande lönen, de 800 marken som jag med så knapp nöd drar mig fram på, därefter en pension som kommer att uppgå till cirka 400. (02.05.1935)

Victor ja Eva onnistuvat juuri ennen sodan syttymistä keräämään varoja sen verran, että saavat rakennettua erityisesti Evan kovasti toivoman pienen talon Dresdenin esikaupunkialueelle. Talosta tulee Victorille jatkuvaa päänsärkyä aiheuttava tekijä. Natsit yrittävät kaikin keinoin saada Klempererin luopumaan talostaan ja Eva harmittelee, ettei aviopari älynyt siirtää talonomistusta vaimon nimiin ennen natsipuolueen valtaanastumista. Lopulta tulee ukaasi: avoparin tulee jättää talo vuokralle ja siirtyä asumaan viranomaisten osoittamaan asuntoon ns. juutalaistaloihin.

Situationen alltmer tröstlös. Huset tvångsvis uthyrt från 1 juni, till Berger som öppnar sin affär i vårt musikrum, vårt eget boende ännu oklart. (10.04.1940)

Sitä ennen Victor on joutunut myös luopumaan rakkaasta autostaan. Hän oli hankkinut ajokortin vain paria vuotta aikaisemmin ja he olivat Evan kanssa tehneet monia ikimuistoisia retkiä. Juutalaisille tuleekin kieltoja kiellon perään. He eivät saa omistaa radiota (eivätkä lopulta edes kuunnella radiolähetyksiä), lehtien ostaminen on kielletty, kotieläinten pitäminen kielletään (avioparin rakas kissa saa tosin armon jäädä eloon Evan arjalaisuuden ansiosta).

Lopulta aletaan rajoittamaan myös juutalaisten liikkumista. Aluksi juutalaiset saavat matkustaa vain tietyssä osassa raitiovaunuja. Sitten annetaan tietyt ajat, jolloin se on sallittua. Lopulta juutalaiset eivät saa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla kuin erikoisluvan kanssa. Klemperer kuvaa kaikki muutokset niin tarkkaan, että lukijan sydäntä puristaa joka kerta kun hän siirtyy seuraavan päivän merkintään. Mitä tänään kielletään?

I dag judestjärnan. Fru Voss har redan sytt på sin, tänker vika kappan över den. Tillåtet? (19.09.1941)

Klemperer päättää jo varhain dokumentoida tapahtumat ja hän tekee päiväkirjan pitämisestä elämäntehtävänsä. Hän ei missään vaiheessa mainitse tulevaa lukijaa mutta Eva kuljettaa kirjoitettuja sivuja piiloon ei-juutalaisen lääkäriystävänsä luokse, "talteen" - vaikka Klemperer tuskin uskoo selviävänsä hengissä. Lisäksi kirjoitusten löytyminen merkitsisi välitöntä kuolemantuomiota sekä kirjoittajalle että sivujen piilottajalle.

Senaste förordning: Judar får inte stå i kö. (26.04.1942)

Sodan viimeiset kolme vuotta osoittavat jo selvästi, että Saksa tulee häviämään. Saksalaiset kokontuvat edelleen kuuntelemaan Hitlerin propagandapuheita mutta kansan keskuudessa kulkevat havainnot kertovat, että tilanne on aivan päinvastainen kuin mitä maanjohto yrittää uskotella. Ja Klempererkin tekee omia havaintoja. Harva esimerkiksi tekee enää Heil Hitler -tervehdystä. Ja vaikka kadulla pikkupojat edelleen huutelevat perään solvauksia niin yhä useammin juutalaistähteä rinnuksessaan kantava saa kuulla ohikulkijoilta kannustavia tervehdyksiä: "Pian tämä hulluus on ohi!"

Klempererin kirja on myös arvokas todistus siitä, että kaikki saksalaiset eivät todellakaan olleet natseja. Alusta asti Klemperer sai kokea myötätuntoa ja avunantoa ei-juutalaisten taholta. Mutta tukea ei voinut antaa avoimesti sillä uhkana oli joutua keskitysleirille. Lisäksi Klemperer totesi hämmästyneenä vielä aivan sodan loppuvaiheessa, että monet ei-juutalaiset eivät yksinkertaisesti tienneet juutalaisten todellisista olosuhteista. Eloonjääneet juutalaiset oli onnistuttu eristämään täysin muusta väestöstä.

Victor ja Eva pääsevät pakenemaan Dresdenin pommitusten aikana ja sodan viimeiset kuukaudet he kiertävät eri puolilla Saksaa, osin etsien vanhoja tuttujaan, joiden luona voisi majoittua. Eva poistaa keltaisen tähden Victorin takista mutta pistää sen visusti talteen matkalaukkuun. Saksan lopulta hävitessä sodan tuo keltainen tähti olisi kultaakin arvokkaampi todiste avioparin asemasta.

Victor ja Eva pääsevät lopulta takaisin kotiinsa, tosin heidän elämässään alkaa uusi aikakausi sillä Dresden jää Itä-Saksan puolelle. Siitä ajasta Victor jatkaa päivikirjoissaan mutta tämän kirjan viimeiset rivit tuovat kyyneleet silmiin kun saan lukijana todistaa avioparin paluuta rakkaaseen kotitaloonsa, joka siis odottaa omistajiaan - paljolti Victorin aikaisemman itsepäisyyden ansiosta.

Tunne kirjan lukemisen jälkeen on harras. Mikä ihmisten kirjo, sekä pahojen että hyvien. Ja sitten siinä välissä he ehkä hyvää tarkoittavat, mutta passiivisuudellaan kaiken pahan mahdollistavat ihmisjoukot. "Tällainenko on ihminen?", kysyi Auschwitzista vapautunut italialainen Primo Levikin. Klempererin kirja todistaa kaikista niistä ihmisistä, jotka toimivat sodan aikana kukin kykynsä tai vakaumuksensa mukaan.

Kannattaa valita tarkasti, mihin joukkoihin haluaa nimensä historiankirjoissa jäävän.

**
Victor Klemperer: Intill slutet vill jag vittna: Dagböcker 1933-1945
(Haluan todistaa: Päiväkirjat 1933-1945)
Norstedts 2020


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...