Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä.
Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942)
Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki?
Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla teimme päätöksen, että neljäsluokkalaisemmekin jää kotiin vaikka täällä Ruotsissa ei kouluja vielä ole suljettukaan. Mutta puolison työ ei taivu etätyöksi ja hänen tulee pysyä terveenä, jotta pystyy jatkamaan "yhteiskunnallisesti tärkeää" työtänsä. Niinpä me sitten kökötämme täällä kotosalla 10-vuotiaan kanssa.
Ja kotona kököttivät myös saksanjuutalainen Victor Klemperer vaimonsa Evan kanssa. Tästä ajasta Klemperer kertoo päiväkirjassaan, jota hän piti koko aikuiselämänsä ajan. Mutta juuri nämä, nyt Ruotsissa uudestaan julkaistut, aikavälille 1933-1945 ulottuvat merkinnät ovat todella ainutlaatuinen todistus ajasta, jota yhä nykyään mystifioidaan, vähätelläänkin ehkä. Monethan ovat jopa valmiita kieltämään koko tapahtuneen.
Ennen kuin jatkan haluan painottaa, etten millään tavalla rinnasta tätä juuri nyt kokemaamme koronapandemiaa saksanjuutalaisten tai ylipäänsä kenenkään sota-ajan kokemuksiin. Ainoa syy miksi kirjoitan tässä näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta on se ihmeellinen yhteensattuma, että tämä juuri lukemani kirja antaa minulle todella suurta lohtua tällä hetkellä. Victor Klempererin päiväkirja todistaa nimittäin sellaista kykyä hyväksyä tosiasioita ja harkintakykyä, että voin vain ottaa siitä esimerkkiä.
Klemperer kuului tunnettuun saksanjuutalaiseen sukuun, joka oli vuosisadan alussa ehtinyt assimiloitua niin, että Klemperer itsekin identifioi itsensä lähnnä saksalaiseksi. Hän oli myös jo varhain kääntynyt kristinuskoon. Monet Klempererin sukulaisista jättivät Saksan jo heti Hitlerin tullessa valtaan. Klemperer ei kuitenkaan halunnut jättää kotimaatansa, osin jo senkin vuoksi että hän tunsi epävarmuutta siitä kuinka voisi hankkia toimeentulonsa ulkomailla. Klemperer oli yliopiston lehtori ja hänen tutkimusalansa oli kirjallisuustiede.
Hur länge får jag vara kvar på min tjänst? (10.03.1933)
Klempererin vaimo Eva oli ei-juutalainen ja tämä "seka-avioliitto" oli todennäköisesti painavin tekijä sille, että Klemperer säilyi hengissä. Sodan loppuvaiheessa hän todistaa merkinnöissään monia tapauksia, joissa seka-avioliiton ei-juutalainen puoliso kuolee ja leskeksi jäänyt juutalainen puoliso passitetaan saman tien keskitysleirille. Klemperer oli tietoinen tästä yhtälöstä viimeiseen asti.
Min situation kommer att bli oerhört svår. Till slutet av juli får jag fortfarande lönen, de 800 marken som jag med så knapp nöd drar mig fram på, därefter en pension som kommer att uppgå till cirka 400. (02.05.1935)
Victor ja Eva onnistuvat juuri ennen sodan syttymistä keräämään varoja sen verran, että saavat rakennettua erityisesti Evan kovasti toivoman pienen talon Dresdenin esikaupunkialueelle. Talosta tulee Victorille jatkuvaa päänsärkyä aiheuttava tekijä. Natsit yrittävät kaikin keinoin saada Klempererin luopumaan talostaan ja Eva harmittelee, ettei aviopari älynyt siirtää talonomistusta vaimon nimiin ennen natsipuolueen valtaanastumista. Lopulta tulee ukaasi: avoparin tulee jättää talo vuokralle ja siirtyä asumaan viranomaisten osoittamaan asuntoon ns. juutalaistaloihin.
Situationen alltmer tröstlös. Huset tvångsvis uthyrt från 1 juni, till Berger som öppnar sin affär i vårt musikrum, vårt eget boende ännu oklart. (10.04.1940)
Sitä ennen Victor on joutunut myös luopumaan rakkaasta autostaan. Hän oli hankkinut ajokortin vain paria vuotta aikaisemmin ja he olivat Evan kanssa tehneet monia ikimuistoisia retkiä. Juutalaisille tuleekin kieltoja kiellon perään. He eivät saa omistaa radiota (eivätkä lopulta edes kuunnella radiolähetyksiä), lehtien ostaminen on kielletty, kotieläinten pitäminen kielletään (avioparin rakas kissa saa tosin armon jäädä eloon Evan arjalaisuuden ansiosta).
Lopulta aletaan rajoittamaan myös juutalaisten liikkumista. Aluksi juutalaiset saavat matkustaa vain tietyssä osassa raitiovaunuja. Sitten annetaan tietyt ajat, jolloin se on sallittua. Lopulta juutalaiset eivät saa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla kuin erikoisluvan kanssa. Klemperer kuvaa kaikki muutokset niin tarkkaan, että lukijan sydäntä puristaa joka kerta kun hän siirtyy seuraavan päivän merkintään. Mitä tänään kielletään?
I dag judestjärnan. Fru Voss har redan sytt på sin, tänker vika kappan över den. Tillåtet? (19.09.1941)
Klemperer päättää jo varhain dokumentoida tapahtumat ja hän tekee päiväkirjan pitämisestä elämäntehtävänsä. Hän ei missään vaiheessa mainitse tulevaa lukijaa mutta Eva kuljettaa kirjoitettuja sivuja piiloon ei-juutalaisen lääkäriystävänsä luokse, "talteen" - vaikka Klemperer tuskin uskoo selviävänsä hengissä. Lisäksi kirjoitusten löytyminen merkitsisi välitöntä kuolemantuomiota sekä kirjoittajalle että sivujen piilottajalle.
Senaste förordning: Judar får inte stå i kö. (26.04.1942)
Sodan viimeiset kolme vuotta osoittavat jo selvästi, että Saksa tulee häviämään. Saksalaiset kokontuvat edelleen kuuntelemaan Hitlerin propagandapuheita mutta kansan keskuudessa kulkevat havainnot kertovat, että tilanne on aivan päinvastainen kuin mitä maanjohto yrittää uskotella. Ja Klempererkin tekee omia havaintoja. Harva esimerkiksi tekee enää Heil Hitler -tervehdystä. Ja vaikka kadulla pikkupojat edelleen huutelevat perään solvauksia niin yhä useammin juutalaistähteä rinnuksessaan kantava saa kuulla ohikulkijoilta kannustavia tervehdyksiä: "Pian tämä hulluus on ohi!"
Klempererin kirja on myös arvokas todistus siitä, että kaikki saksalaiset eivät todellakaan olleet natseja. Alusta asti Klemperer sai kokea myötätuntoa ja avunantoa ei-juutalaisten taholta. Mutta tukea ei voinut antaa avoimesti sillä uhkana oli joutua keskitysleirille. Lisäksi Klemperer totesi hämmästyneenä vielä aivan sodan loppuvaiheessa, että monet ei-juutalaiset eivät yksinkertaisesti tienneet juutalaisten todellisista olosuhteista. Eloonjääneet juutalaiset oli onnistuttu eristämään täysin muusta väestöstä.
Victor ja Eva pääsevät pakenemaan Dresdenin pommitusten aikana ja sodan viimeiset kuukaudet he kiertävät eri puolilla Saksaa, osin etsien vanhoja tuttujaan, joiden luona voisi majoittua. Eva poistaa keltaisen tähden Victorin takista mutta pistää sen visusti talteen matkalaukkuun. Saksan lopulta hävitessä sodan tuo keltainen tähti olisi kultaakin arvokkaampi todiste avioparin asemasta.
Victor ja Eva pääsevät lopulta takaisin kotiinsa, tosin heidän elämässään alkaa uusi aikakausi sillä Dresden jää Itä-Saksan puolelle. Siitä ajasta Victor jatkaa päivikirjoissaan mutta tämän kirjan viimeiset rivit tuovat kyyneleet silmiin kun saan lukijana todistaa avioparin paluuta rakkaaseen kotitaloonsa, joka siis odottaa omistajiaan - paljolti Victorin aikaisemman itsepäisyyden ansiosta.
Tunne kirjan lukemisen jälkeen on harras. Mikä ihmisten kirjo, sekä pahojen että hyvien. Ja sitten siinä välissä he ehkä hyvää tarkoittavat, mutta passiivisuudellaan kaiken pahan mahdollistavat ihmisjoukot. "Tällainenko on ihminen?", kysyi Auschwitzista vapautunut italialainen Primo Levikin. Klempererin kirja todistaa kaikista niistä ihmisistä, jotka toimivat sodan aikana kukin kykynsä tai vakaumuksensa mukaan.
Kannattaa valita tarkasti, mihin joukkoihin haluaa nimensä historiankirjoissa jäävän.
**
Victor Klemperer: Intill slutet vill jag vittna: Dagböcker 1933-1945
(Haluan todistaa: Päiväkirjat 1933-1945)
Norstedts 2020
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!