Siirry pääsisältöön

Elämme merkillisiä aikoja - mutta on sitä eletty ennenkin


Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä.

Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942)

Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki?

Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla teimme päätöksen, että neljäsluokkalaisemmekin jää kotiin vaikka täällä Ruotsissa ei kouluja vielä ole suljettukaan. Mutta puolison työ ei taivu etätyöksi ja hänen tulee pysyä terveenä, jotta pystyy jatkamaan "yhteiskunnallisesti tärkeää" työtänsä. Niinpä me sitten kökötämme täällä kotosalla 10-vuotiaan kanssa.

Ja kotona kököttivät myös saksanjuutalainen Victor Klemperer vaimonsa Evan kanssa. Tästä ajasta Klemperer kertoo päiväkirjassaan, jota hän piti koko aikuiselämänsä ajan. Mutta juuri nämä, nyt Ruotsissa uudestaan julkaistut, aikavälille 1933-1945 ulottuvat merkinnät ovat todella ainutlaatuinen todistus ajasta, jota yhä nykyään mystifioidaan, vähätelläänkin ehkä. Monethan ovat jopa valmiita kieltämään koko tapahtuneen.

Ennen kuin jatkan haluan painottaa, etten millään tavalla rinnasta tätä juuri nyt kokemaamme koronapandemiaa saksanjuutalaisten tai ylipäänsä kenenkään sota-ajan kokemuksiin. Ainoa syy miksi kirjoitan tässä näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta on se ihmeellinen yhteensattuma, että tämä juuri lukemani kirja antaa minulle todella suurta lohtua tällä hetkellä. Victor Klempererin päiväkirja todistaa nimittäin sellaista kykyä hyväksyä tosiasioita ja harkintakykyä, että voin vain ottaa siitä esimerkkiä.

Klemperer kuului tunnettuun saksanjuutalaiseen sukuun, joka oli vuosisadan alussa ehtinyt assimiloitua niin, että Klemperer itsekin identifioi itsensä lähnnä saksalaiseksi. Hän oli myös jo varhain kääntynyt kristinuskoon. Monet Klempererin sukulaisista jättivät Saksan jo heti Hitlerin tullessa valtaan. Klemperer ei kuitenkaan halunnut jättää kotimaatansa, osin jo senkin vuoksi että hän tunsi epävarmuutta siitä kuinka voisi hankkia toimeentulonsa ulkomailla. Klemperer oli yliopiston lehtori ja hänen tutkimusalansa oli kirjallisuustiede.

Hur länge får jag vara kvar på min tjänst? (10.03.1933)

Klempererin vaimo Eva oli ei-juutalainen ja tämä "seka-avioliitto" oli todennäköisesti painavin tekijä sille, että Klemperer säilyi hengissä. Sodan loppuvaiheessa hän todistaa merkinnöissään  monia tapauksia, joissa seka-avioliiton ei-juutalainen puoliso kuolee ja leskeksi jäänyt juutalainen puoliso passitetaan saman tien keskitysleirille. Klemperer oli tietoinen tästä yhtälöstä viimeiseen asti.

Min situation kommer att bli oerhört svår. Till slutet av juli får jag fortfarande lönen, de 800 marken som jag med så knapp nöd drar mig fram på, därefter en pension som kommer att uppgå till cirka 400. (02.05.1935)

Victor ja Eva onnistuvat juuri ennen sodan syttymistä keräämään varoja sen verran, että saavat rakennettua erityisesti Evan kovasti toivoman pienen talon Dresdenin esikaupunkialueelle. Talosta tulee Victorille jatkuvaa päänsärkyä aiheuttava tekijä. Natsit yrittävät kaikin keinoin saada Klempererin luopumaan talostaan ja Eva harmittelee, ettei aviopari älynyt siirtää talonomistusta vaimon nimiin ennen natsipuolueen valtaanastumista. Lopulta tulee ukaasi: avoparin tulee jättää talo vuokralle ja siirtyä asumaan viranomaisten osoittamaan asuntoon ns. juutalaistaloihin.

Situationen alltmer tröstlös. Huset tvångsvis uthyrt från 1 juni, till Berger som öppnar sin affär i vårt musikrum, vårt eget boende ännu oklart. (10.04.1940)

Sitä ennen Victor on joutunut myös luopumaan rakkaasta autostaan. Hän oli hankkinut ajokortin vain paria vuotta aikaisemmin ja he olivat Evan kanssa tehneet monia ikimuistoisia retkiä. Juutalaisille tuleekin kieltoja kiellon perään. He eivät saa omistaa radiota (eivätkä lopulta edes kuunnella radiolähetyksiä), lehtien ostaminen on kielletty, kotieläinten pitäminen kielletään (avioparin rakas kissa saa tosin armon jäädä eloon Evan arjalaisuuden ansiosta).

Lopulta aletaan rajoittamaan myös juutalaisten liikkumista. Aluksi juutalaiset saavat matkustaa vain tietyssä osassa raitiovaunuja. Sitten annetaan tietyt ajat, jolloin se on sallittua. Lopulta juutalaiset eivät saa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla kuin erikoisluvan kanssa. Klemperer kuvaa kaikki muutokset niin tarkkaan, että lukijan sydäntä puristaa joka kerta kun hän siirtyy seuraavan päivän merkintään. Mitä tänään kielletään?

I dag judestjärnan. Fru Voss har redan sytt på sin, tänker vika kappan över den. Tillåtet? (19.09.1941)

Klemperer päättää jo varhain dokumentoida tapahtumat ja hän tekee päiväkirjan pitämisestä elämäntehtävänsä. Hän ei missään vaiheessa mainitse tulevaa lukijaa mutta Eva kuljettaa kirjoitettuja sivuja piiloon ei-juutalaisen lääkäriystävänsä luokse, "talteen" - vaikka Klemperer tuskin uskoo selviävänsä hengissä. Lisäksi kirjoitusten löytyminen merkitsisi välitöntä kuolemantuomiota sekä kirjoittajalle että sivujen piilottajalle.

Senaste förordning: Judar får inte stå i kö. (26.04.1942)

Sodan viimeiset kolme vuotta osoittavat jo selvästi, että Saksa tulee häviämään. Saksalaiset kokontuvat edelleen kuuntelemaan Hitlerin propagandapuheita mutta kansan keskuudessa kulkevat havainnot kertovat, että tilanne on aivan päinvastainen kuin mitä maanjohto yrittää uskotella. Ja Klempererkin tekee omia havaintoja. Harva esimerkiksi tekee enää Heil Hitler -tervehdystä. Ja vaikka kadulla pikkupojat edelleen huutelevat perään solvauksia niin yhä useammin juutalaistähteä rinnuksessaan kantava saa kuulla ohikulkijoilta kannustavia tervehdyksiä: "Pian tämä hulluus on ohi!"

Klempererin kirja on myös arvokas todistus siitä, että kaikki saksalaiset eivät todellakaan olleet natseja. Alusta asti Klemperer sai kokea myötätuntoa ja avunantoa ei-juutalaisten taholta. Mutta tukea ei voinut antaa avoimesti sillä uhkana oli joutua keskitysleirille. Lisäksi Klemperer totesi hämmästyneenä vielä aivan sodan loppuvaiheessa, että monet ei-juutalaiset eivät yksinkertaisesti tienneet juutalaisten todellisista olosuhteista. Eloonjääneet juutalaiset oli onnistuttu eristämään täysin muusta väestöstä.

Victor ja Eva pääsevät pakenemaan Dresdenin pommitusten aikana ja sodan viimeiset kuukaudet he kiertävät eri puolilla Saksaa, osin etsien vanhoja tuttujaan, joiden luona voisi majoittua. Eva poistaa keltaisen tähden Victorin takista mutta pistää sen visusti talteen matkalaukkuun. Saksan lopulta hävitessä sodan tuo keltainen tähti olisi kultaakin arvokkaampi todiste avioparin asemasta.

Victor ja Eva pääsevät lopulta takaisin kotiinsa, tosin heidän elämässään alkaa uusi aikakausi sillä Dresden jää Itä-Saksan puolelle. Siitä ajasta Victor jatkaa päivikirjoissaan mutta tämän kirjan viimeiset rivit tuovat kyyneleet silmiin kun saan lukijana todistaa avioparin paluuta rakkaaseen kotitaloonsa, joka siis odottaa omistajiaan - paljolti Victorin aikaisemman itsepäisyyden ansiosta.

Tunne kirjan lukemisen jälkeen on harras. Mikä ihmisten kirjo, sekä pahojen että hyvien. Ja sitten siinä välissä he ehkä hyvää tarkoittavat, mutta passiivisuudellaan kaiken pahan mahdollistavat ihmisjoukot. "Tällainenko on ihminen?", kysyi Auschwitzista vapautunut italialainen Primo Levikin. Klempererin kirja todistaa kaikista niistä ihmisistä, jotka toimivat sodan aikana kukin kykynsä tai vakaumuksensa mukaan.

Kannattaa valita tarkasti, mihin joukkoihin haluaa nimensä historiankirjoissa jäävän.

**
Victor Klemperer: Intill slutet vill jag vittna: Dagböcker 1933-1945
(Haluan todistaa: Päiväkirjat 1933-1945)
Norstedts 2020


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...