Elämme merkillisiä aikoja - mutta on sitä eletty ennenkin

Pari viikkoa sitten sain päätökseen kirjan, joka on todennäköisesti merkittävin kirja jonka tulen elämäni aikana koskaan lukemaan. Ja vain viikkoa myöhemmin huomaan olevani tilanteessa, joka vaikkakaan se ei missään nimessä muistuta lukemassani kirjassa vallinneita olosuhteita niin monin tavoin kuitenkin kuvastaa niitä tunteita, jotka itselläni on tällä hetkellä.

Nu tar vi det sista brödet och inte förrän på torsdag kommer nya kuponger; vi har slut på potatisen och de gamla kupongerna får vi ingenting på. Jag vet inte hur det skall bli. (17.07.1942)

Perunat eivät sentään ole lopussa ja tuskin tulevat loppumaankaan mutta kysymys kuuluu: "Miten tässä mahtaa käydä?". Korona on sulkenut meidät kotiin, josta voimme toki poistua mutta jokainen ulkopuolinen reissu pitää miettiä tarkkaan. Onko tarpeellinen asiointi? Kuinka paljon paikalla on muita ihmisiä? Onko paikka edes auki?

Olen tällä hetkellä määrätty tekemään työni etätyönä ainakin neljä viikkoa eteenpäin. Samalla teimme päätöksen, että neljäsluokkalaisemmekin jää kotiin vaikka täällä Ruotsissa ei kouluja vielä ole suljettukaan. Mutta puolison työ ei taivu etätyöksi ja hänen tulee pysyä terveenä, jotta pystyy jatkamaan "yhteiskunnallisesti tärkeää" työtänsä. Niinpä me sitten kökötämme täällä kotosalla 10-vuotiaan kanssa.

Ja kotona kököttivät myös saksanjuutalainen Victor Klemperer vaimonsa Evan kanssa. Tästä ajasta Klemperer kertoo päiväkirjassaan, jota hän piti koko aikuiselämänsä ajan. Mutta juuri nämä, nyt Ruotsissa uudestaan julkaistut, aikavälille 1933-1945 ulottuvat merkinnät ovat todella ainutlaatuinen todistus ajasta, jota yhä nykyään mystifioidaan, vähätelläänkin ehkä. Monethan ovat jopa valmiita kieltämään koko tapahtuneen.

Ennen kuin jatkan haluan painottaa, etten millään tavalla rinnasta tätä juuri nyt kokemaamme koronapandemiaa saksanjuutalaisten tai ylipäänsä kenenkään sota-ajan kokemuksiin. Ainoa syy miksi kirjoitan tässä näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta on se ihmeellinen yhteensattuma, että tämä juuri lukemani kirja antaa minulle todella suurta lohtua tällä hetkellä. Victor Klempererin päiväkirja todistaa nimittäin sellaista kykyä hyväksyä tosiasioita ja harkintakykyä, että voin vain ottaa siitä esimerkkiä.

Klemperer kuului tunnettuun saksanjuutalaiseen sukuun, joka oli vuosisadan alussa ehtinyt assimiloitua niin, että Klemperer itsekin identifioi itsensä lähnnä saksalaiseksi. Hän oli myös jo varhain kääntynyt kristinuskoon. Monet Klempererin sukulaisista jättivät Saksan jo heti Hitlerin tullessa valtaan. Klemperer ei kuitenkaan halunnut jättää kotimaatansa, osin jo senkin vuoksi että hän tunsi epävarmuutta siitä kuinka voisi hankkia toimeentulonsa ulkomailla. Klemperer oli yliopiston lehtori ja hänen tutkimusalansa oli kirjallisuustiede.

Hur länge får jag vara kvar på min tjänst? (10.03.1933)

Klempererin vaimo Eva oli ei-juutalainen ja tämä "seka-avioliitto" oli todennäköisesti painavin tekijä sille, että Klemperer säilyi hengissä. Sodan loppuvaiheessa hän todistaa merkinnöissään monia tapauksia, joissa seka-avioliiton ei-juutalainen puoliso kuolee ja leskeksi jäänyt juutalainen puoliso passitetaan saman tien keskitysleirille. Klemperer oli tietoinen tästä yhtälöstä viimeiseen asti.

Min situation kommer att bli oerhört svår. Till slutet av juli får jag fortfarande lönen, de 800 marken som jag med så knapp nöd drar mig fram på, därefter en pension som kommer att uppgå till cirka 400. (02.05.1935)

Victor ja Eva onnistuvat juuri ennen sodan syttymistä keräämään varoja sen verran, että saavat rakennettua erityisesti Evan kovasti toivoman pienen talon Dresdenin esikaupunkialueelle. Talosta tulee Victorille jatkuvaa päänsärkyä aiheuttava tekijä. Natsit yrittävät kaikin keinoin saada Klempererin luopumaan talostaan ja Eva harmittelee, ettei aviopari älynyt siirtää talonomistusta vaimon nimiin ennen natsipuolueen valtaanastumista. Lopulta tulee ukaasi: avoparin tulee jättää talo vuokralle ja siirtyä asumaan viranomaisten osoittamaan asuntoon ns. juutalaistaloihin.

Situationen alltmer tröstlös. Huset tvångsvis uthyrt från 1 juni, till Berger som öppnar sin affär i vårt musikrum, vårt eget boende ännu oklart. (10.04.1940)

Sitä ennen Victor on joutunut myös luopumaan rakkaasta autostaan. Hän oli hankkinut ajokortin vain paria vuotta aikaisemmin ja he olivat Evan kanssa tehneet monia ikimuistoisia retkiä. Juutalaisille tuleekin kieltoja kiellon perään. He eivät saa omistaa radiota (eivätkä lopulta edes kuunnella radiolähetyksiä), lehtien ostaminen on kielletty, kotieläinten pitäminen kielletään (avioparin rakas kissa saa tosin armon jäädä eloon Evan arjalaisuuden ansiosta).

Lopulta aletaan rajoittamaan myös juutalaisten liikkumista. Aluksi juutalaiset saavat matkustaa vain tietyssä osassa raitiovaunuja. Sitten annetaan tietyt ajat, jolloin se on sallittua. Lopulta juutalaiset eivät saa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla kuin erikoisluvan kanssa. Klemperer kuvaa kaikki muutokset niin tarkkaan, että lukijan sydäntä puristaa joka kerta kun hän siirtyy seuraavan päivän merkintään. Mitä tänään kielletään?

I dag judestjärnan. Fru Voss har redan sytt på sin, tänker vika kappan över den. Tillåtet? (19.09.1941)

Klemperer päättää jo varhain dokumentoida tapahtumat ja hän tekee päiväkirjan pitämisestä elämäntehtävänsä. Hän ei missään vaiheessa mainitse tulevaa lukijaa mutta Eva kuljettaa kirjoitettuja sivuja piiloon ei-juutalaisen lääkäriystävänsä luokse, "talteen" - vaikka Klemperer tuskin uskoo selviävänsä hengissä. Lisäksi kirjoitusten löytyminen merkitsisi välitöntä kuolemantuomiota sekä kirjoittajalle että sivujen piilottajalle.

Senaste förordning: Judar får inte stå i kö. (26.04.1942)

Sodan viimeiset kolme vuotta osoittavat jo selvästi, että Saksa tulee häviämään. Saksalaiset kokontuvat edelleen kuuntelemaan Hitlerin propagandapuheita mutta kansan keskuudessa kulkevat havainnot kertovat, että tilanne on aivan päinvastainen kuin mitä maanjohto yrittää uskotella. Ja Klempererkin tekee omia havaintoja. Harva esimerkiksi tekee enää Heil Hitler -tervehdystä. Ja vaikka kadulla pikkupojat edelleen huutelevat perään solvauksia niin yhä useammin juutalaistähteä rinnuksessaan kantava saa kuulla ohikulkijoilta kannustavia tervehdyksiä: "Pian tämä hulluus on ohi!"

Klempererin kirja on myös arvokas todistus siitä, että kaikki saksalaiset eivät todellakaan olleet natseja. Alusta asti Klemperer sai kokea myötätuntoa ja avunantoa ei-juutalaisten taholta. Mutta tukea ei voinut antaa avoimesti sillä uhkana oli joutua keskitysleirille. Lisäksi Klemperer totesi hämmästyneenä vielä aivan sodan loppuvaiheessa, että monet ei-juutalaiset eivät yksinkertaisesti tienneet juutalaisten todellisista olosuhteista. Eloonjääneet juutalaiset oli onnistuttu eristämään täysin muusta väestöstä.

Victor ja Eva pääsevät pakenemaan Dresdenin pommitusten aikana ja sodan viimeiset kuukaudet he kiertävät eri puolilla Saksaa, osin etsien vanhoja tuttujaan, joiden luona voisi majoittua. Eva poistaa keltaisen tähden Victorin takista mutta pistää sen visusti talteen matkalaukkuun. Saksan lopulta hävitessä sodan tuo keltainen tähti olisi kultaakin arvokkaampi todiste avioparin asemasta.

Victor ja Eva pääsevät lopulta takaisin kotiinsa, tosin heidän elämässään alkaa uusi aikakausi sillä Dresden jää Itä-Saksan puolelle. Siitä ajasta Victor jatkaa päivikirjoissaan mutta tämän kirjan viimeiset rivit tuovat kyyneleet silmiin kun saan lukijana todistaa avioparin paluuta rakkaaseen kotitaloonsa, joka siis odottaa omistajiaan - paljolti Victorin aikaisemman itsepäisyyden ansiosta.

Tunne kirjan lukemisen jälkeen on harras. Mikä ihmisten kirjo, sekä pahojen että hyvien. Ja sitten siinä välissä he ehkä hyvää tarkoittavat, mutta passiivisuudellaan kaiken pahan mahdollistavat ihmisjoukot. "Tällainenko on ihminen?", kysyi Auschwitzista vapautunut italialainen Primo Levikin. Klempererin kirja todistaa kaikista niistä ihmisistä, jotka toimivat sodan aikana kukin kykynsä tai vakaumuksensa mukaan.

Kannattaa valita tarkasti, mihin joukkoihin haluaa nimensä historiankirjoissa jäävän.

**
Victor Klemperer: Intill slutet vill jag vittna: Dagböcker 1933-1945
(Haluan todistaa: Päiväkirjat 1933-1945)
Norstedts 2020

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lue lisää

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Lue lisää

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...