Yhdet annokset Stroutia ja Härköstä, kiitos!

Nyt teen jotain todella epäreilua. Aion verrata kahta kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa muuta kuin, että satuin lukemaan kirjat peräjälkeen ja osittain lomittain. Ja että molemmissa kirjoissa on kertojana nainen. Ja että molemmilla on hankala sekä isä- että äitisuhde. No, ymmärrätte nyt ehkä kuitenkin  miksi tuli halu verrata kirjoja keskenään...

But I think I know so well the pain we children clutch to our chests, how it lasts our whole lifetime, with longings so large you can't even weep. (Lucy Barton)

Kirjojen päähenkilöt Lucy ja Jane ovat luonteiltaan hyvin erilaisia. Lucy Bartonia kuvailisin harkitsevaksi, sopeutuvaksi ja lähiympäristöään tarkkailevaksi. Jane Käsmä taas on kyyninen, suulas, avoin uusille kokemuksille vaikkakin perusnegatiivinen sävy värittää hänen elämäänsä. Elisabeth Stroutin Lucy oli helppo lukukaveri mutta Anna-Leena Härkösen Jane taas suorastaan ärsyttävä.

Lucy on kirjailija, kuten kirjan kuluessa käy ilmi. Hän ei tuo ammattiaan esille sen laajemmin mutta tapa, jolla hän kohtaa ihmiset ja uudet tilanteet paljastaa, että hän on kirjailijan ammatille tyypillinen tarkkailija. Lucy lähtee mukaan kohtaamisiin ilman ennakkoluuloja, jolloin tilanne saa kehittyä omalla painollaan. Lucyn kohtaaminen äitinsä kanssa, monen vuoden jälkeen, on suorastaan ällistyttävän rauhallinen. Jossain vaiheessa jo epäilin, että onko kaikki vain Lucyn kuvitelmaa. Hänhän on kuitenkin pitkäaikaispotilaana sairaalassa ja ehkä toive saada äiti sairasvuoteen viereen on niin vahva, että hän hallusinoi koko tilanteen?

Matkatoimistovirkailija-Janen äitisuhde on puolestaan arkisen läheinen. Jane pitää äitiään parhaana ystävänään mikä äiti-Ursulan mielestä menee jo tietyn rajan yli. Hän ei haluaisi kuulla tyttärensä kaikkia avioliittohuolia! Mutta Jane leväyttää kaikki tiskiin eikä suotta jätä asioita hautumaan sisimpäänsä. Kieltämättä houkutteleva tapa käsitellä ongelmia mutta lähipiirille ehkä turhan rankka?

Niin, ne avioliittohuolet - Lucyn avioliitto on ajautumassa väistämättömään välirikkoon vaikka se tuntuu tapahtuvan ilman sen suurempaa draamaa. Tosin avioliitto ei ollut Lucyn tarinan pääosassa, kuten hän huomauttaa mutta jäin miettimään kuinka paljon liiton rikkoutumiseen vaikutti Lucyn ilmiselvä ulkopuolisuus ja tarkkailijan osaan jättäytyminen?

Janen avioliitto voisi olla hajoamassa jollei tämä kyseinen aviopari olisi näin "härkää sarvista"-toimiva pari. Seksielämä on väljähtynyt, kumpaakaan ei tunnu hirveästi kiinnostavan ja avioliitto on muuttunut enemmän kimppakämppäkaveruudeksi. Janen mies Mikki on kuitenkin keksinyt keinon - kokeillaan parinvaihtoa! Jane hätkähtää ehdotusta mutta lähtee mukaan. Tilanne ei kuitenkaan etene suunnitellun mukaisesti ja Jane huomaa yllättäin olevansa orastavassa suhteessa ravintolassa tapaamansa Valman kanssa. Jane ihastuu ja on valmis katsomaan kuinka pitkälle suhde naisen kanssa voisi edetä. Tässä vaiheessa on Mikin vuoro hätkähtää..

Sekä Janella että Lucylla on lähellään ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä, vaikkakaan kummallakaan ei ole tietoisesti "parasta ystävää". Lucy kertoo tapaamistaan, itselle tärkeistä henkilöistä mutta ystävyyssuhteiksi niitä ei ehkä kuitenkaan voi kutsua. Tapaamiset tuntuvat olevan satunnaisia ja harvoin tapahtuvia. Janella se sijaan on ympärillän ihmisiä, joita tapaa usein ja vaikka hän näennäisesti vähättelee näitä suhteita niin ne ovat selvästi kuitenkin tärkeitä. Tärkein on siskopuolen tytär Pihla, joka lienee ainoa ihminen josta Jane puhuu poikkeuksetta kunnioittavasti. Kaikki aikuisläheiset sen sijaan saavat osakseen Janen kriittisen katseen.

Minun on vaikea ystävystyä. Aina joku piirre ihmisessä alkaa vaikuttaa ylipääsemättömältä. Niuhottaminen. Kaikkitietäväisyys. Kännissä imbesilliksi muuttuminen. Parempi katsella etäämmältä.  (Jane Käsmä)

Sekä Stroutin että Härkösen romaaneissa avainasemaan kohoaa isäsuhteet. Lucy kiertää aihetta kuin kissa kuumaa puuroa emmekä lopulta ehkä pääse oikein selville siitä, mitä heidän välillään on joskus tapahtunut. Vaikkakin pahat aavistukset valtaavat lukijan mielen...

Jane sen sijaan ei jätä meitä epätietoisuuden valtaan! Isä-Jonnen saamattomuus, tyylittömyys ja kaiken puolin isäksi sopimaton olemus kuvaillaan moneen otteeseen. Joten älkää takertuko liikaa siihen kustantajan heittämään syöttiin parinvaihtoseksistä, sillä lopulta tämäkin tarina kertoo pohjimmiltaan ihmisen kaipuusta rakastavaan vanhempaan.

Minä olen tyttö, josta isät eivät välitä. Minulta puuttuu jotakin. Kaikilta puuttuu, mutta minulta puuttuu jotain erityisen oleellista. (Jane Käsmä)

Ja kuin oikean antiikin draaman rakennetta seuraten näyttämölle heitetään... enpäs paljastakaan mitä sieltä tulee, saatte lukea itse kirjasta! Vaikka Härkösen sepittämä juonenkäänne on kaikin tavoin epäuskottava ja tarua ihmeellisempää niin olin ihan tyytyväinen, että kaikki päättyi happy endiin. Elisabeth Strouthin Lucynkin tarinassa uskon ja toivon, että loppu oli onnellinen.

Mutta näin lopuksi, leikitäänkö vähän keittiöpsykologia? Sillä oliko tässä vertailussa muuten mitään järkeä? Jos pitäisi nyt suositella jompaa kumpaa näistä kahdesta kirjasta niin valintani osuisi ehdottomasti Elisabeth Stroutin "Nimeni on Lucy Barton" -romaaniin. Strout sommittelee tarinan sellaisella herkkyydellä ja taidolla, että lukijana ei voi kuin huokaista ihastuksesta.

Mutta jos unohdetaan kaunokirjallisuus ja mietitään, että kumpi näistä haluaisi itse olla? Lucy vai Jane? Hermostuin kieltämättä Lucyn varovaisuuteen ja hienotunteisuuteenkin. Häntähän oli petetty ja lyöty laimin, miksei hän vaatinut enempää läheisiltään? Niin paljon elämätöntä elämää, toteuttamattomia unelmia...

Elämä Janena taas tuntuu todella vapauttavalta! Kaiken voin sanoa, mitään ei tarvitse sensuroida, impulsiivisuus on sallittua ja uuden kokeileminen suorastaan pakollista. Ja lopulta kaikki on hyvin! Härkönen tuntuu kirjoittavan yhtä ja samaa henkilöhahmoa, sillä tunnistan Janen hänen aiemmista kirjoistaan. Tai kuten Elisabeth Strout asian ilmaisee:

"You will have only one story", she had said. "You'll write your one story many ways. Don't ever worry about story. You have only one." (Lucy Barton)

Ja siksi kai palaankin aina vain näihin Härkösen kirjoihin, vaikka itse juoni ja kerronta tuntuvat jo välillä vähän väsyneiltä. (Onneksi Härkönen hallitsee kuitenkin edelleen nokkelan ja hauskan dialogin!)

Elisabeth Stroutinkin kirjoihin lupaan palata tämän erittäin positiivisen ensitutustumisen jälkeen. Ja rauhanrakentaja Lucy Bartoneita tämä maailma totisesti tarvitsisi useampia. Mutta kun kaipaan valloittavan estottomia naishahmoja ja räväkkää arkipäivän realismia - antakaa minulle yksi Härkönen, kiitos!

**
Elisabeth Strout: My Name is Lucy Barton (2016)
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (2019)