Korona tuli näköetäisyydelle

Tänä viikonloppuna korona tuli sitten näköetäisyydelle. Työtoverini K., joka jäi eläkkeelle pari vuotta sitten, menehtyi lauantaina koronavirukseen. Me etätyöläiset yritämme koota itsemme kukin oman keittiönpöytämme ääressä mutta juuri tänä aamuna olisi ollut suuri tarve nähdä työkaverit siellä tutun kahviautomaatin luona.

Samalla muuten kun kirjoitan tätä kuulen Ruotsin radion uutisista, että ainakin yksi lääke Covid-19-virusta vastaan on jo hyvässä vaiheessa ja lupaavia tuloksia on saatu. Lääke voisi olla jo käytössä muutaman kuukauden kuluessa, joten yritetäänpä pysyä tolpillamme siihen asti!

Ja uutta lääkettä odotellessa mikä olisikaan mukavampaa ajanvietettä kuin lukeminen. Sain nyt viikonloppuna vihdoin koottua ajatuksiani sen verran, että lukeminenkin onnistui. Ja koska kirjastot ovat edelleen auki täällä Ruotsissa niin kirjapula tuskin pääsee yllättämään. Ongelma, vaikkakin miellyttävä sellainen, on lähinnä se, että nyt on taas ilmestynyt iso kasa mielenkiintoisia kirjoja. Luin esimerkiksi viikonloppuna Philip Teirin uusimman romaanin 'Jungfrustigen' (Neitsytpolku), josta pidin paljon, niin kuin hänen edellisistäkin romaaneistaan.

Kirjojen kuisketta-blogin Annelilta sain vinkin lukea ruotsalaisen Denise Rudbergin dekkarin 'På sex meters djup' (Kuuden metrin syvyydessä), jossa syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff ratkoo rikoksia yhdessä kollegoidensa Torstenin ja Augustinin kanssa. Tämä lukemani kirja on jo sarjan kuudes osa mutta onneksi ainakaan tässä osassa ei ollut mitään ongelmia hypätä mukaan tarinaan näin kesken kaiken.

Rudbergin dekkarisarjaa kuvaillaan "elegantiksi jännitykseksi" ja sitä se todella on, paikoin jopa koomisuuden rajoja hipoen. Tosin uskon, että kirjailija itsekin on hyvin tietoinen tästä vivahteesta eikä hän liiemmin taida ujostella esitellessään meille tätäkin designmööpeleiden kavalkadia:

De visades in i det öppna köket som varsamt hade renoverats men fått behålla den ursprungliga funkisstilen. Handtagen på köksskåpen påminde Torsten om barndomshemmet i Årsta, och den blommiga Josef Frank-tapeten gav ytterligare en nostalgisk inramning. Bordet var det klassiska Superellips av Bruno Mathsson och Piet Hein fast istället för den vanliga Myran eller Sjuan hade man valt den tredje danska klassikern i form av ett Y av Hans Wegner.

Rudberg kirjoittaa todella sujuvasti ja täytyy myöntää, että olin jopa yllättynyt kuinka hienosti hän kuljettaa tarinaa ja dialogia. Tiesin Rudbergin vain hänen julkisuuskuvansa kautta ja se ei ollut minua aikaisemmin kannustanut lukemaan hänen tuotantoaan. Mutta on erittäin hyödyllistä aina välillä saada muuttaa ennakkokäsityksiään! Päähenkilöt ja varsinkin heidän välisensä henkilökemia kuvataan uskottavasti ja tarinan pääpaino onkin juuri ihmisten välisissä suhteissa, mikä taas kielii Rudbergin chicklit-taustasta.

Itse murhatarina ei sitten saakaan kovin korkeita pisteitä.  SEURAA PIENI JUONIPALJASTUS: Rudberg tappaa henkilöhahmojaan kovin huolettoman tuntuisesti ilman, että ne lopulta edes liittyvät itse juoneen millään tavalla. Ensimmäisen murhatun vanhemman rouvashenkilön hengen olisi voinut jopa säästää ilman, että sillä olisi ollut suurempaa vaikutusta juonen kaareen.

Sanoisinkin tämän dekkarin kohdalla samaa kuin Outi Pakkasen romaaneista: jos kaipaatte hyvää viihdettä niin lukekaa mutta jännitystä kaipaavat älkööt vaivautuko. Toisaalta kaikki te kaltaiseni, jotka olette myös kyllästyneet raakoihin ja sadistisiin dekkarikuvauksiin: Denise Rudberg (ja Pakkanen) on oikea valinta!

Ja miltä tarina sitten näyttää näin Tukholmassa asuvan näkökulmasta? Kirja herätti huomioni ennen kaikkea sillä yksityiskohdalla, että siinä liikutaan pääosin Östermalmin kaupunginosassa. Työpaikkani sijaitsee nimittäin samoilla kulmilla ja paikat ovat tuttuja minulle jo parinkymmenen vuoden ajalta. Ja täytyy sanoa, että varsinkin näin koronakaranteenin aikana kirjan miljöön kuvaus herättää jopa haikeutta koska olen komennettu etätyöhön enkä saa edes käväistä työpaikallani. Olen siis pysynyt jo kolmatta viikkoa visusti näillä kotikulmillani - viehättäviä tosin nämäkin kulmat vaikkakin kieltämättä kaipaan myös kaupunkielämää.

Ruotsinsuomalaisena pitää taas vähän ärähtää kun luen kuvauksen kirjassa vilahtavasta henkilöhahmosta Simosta. Eikö näitä "bulldoggimaisia" suomalaiskuvauksia ole jo nähty ihan tarpeeksi? Miksi suomalaiset pitää aina liittää alaluokkaan ja väkivaltaan?

Vi har en Simo Valkoinen. Även kallad "Den vita döden" efter en finsk krigshjälte som hyllats i Finland. Simo föddes i Stockholm av finska föräldrar. Uppvuxen i Roslagen och har enligt uppgift gått i samma skola som Pernilla Gustavsson. Inte lika studiebegåvad men en duktig idrottare. Plockades tidigt upp av AIK men uteslöts för tre år sedan efter att ha dömts för att ha misshandlat en invandrarkvinna i tunnelbanan. Han ses alltid vid Sveds sida och ser ut som nidbilden av en nationalsocialist.

No, tuo nyt oli ainoa seikka joka häiritsi itseäni tässä "eleganssissa" ja ehkä tämä ei häiritse niin paljon teitä Suomessa asuvia lukijoita? Mutta täällä Ruotsissa nämä stereotypiat elävät edelleen vahvoina ja suomalaisena ei voi kuin huokaista ja yrittää hillitä itsensä.

Mutta tästäkin huolimatta lämmin suositus Denise Rudbergin elegantille Jidhoff-sarjalle! Ja pistänpä tähän vielä toisenkin vinkin Tukholman Östermalmilta: Dramaten on joutunut muiden kulttuurilaitosten tavoin tietysti sulkemaan ovensa mutta sen sijaan he ovat avanneet arkistonsa.

Jos ette ole vielä nähneet ruotsinsuomalaisen näyttelijän Tanja Lorentzonin monologinäytelmää 'Mormors svarta ögon' niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Tämä on todella koskettava tarina suomalaisjuurien etsimisestä ja sai ainakin minut kyyneliin kun näin esityksen.





**
Denise Rudberg: På sex meters djup
Bokförlaget Forum 2016
(Kuuden metrin syvyydessä, suomentanut Anu Koivunen, Into 2019)