Siirry pääsisältöön

Joan Didion: The Year of Magical Thinking (2005) Blue Nights (2011)

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen joutuu ihmeelliseen tilaan jossa mikään aikaisemmin koettu ei enää päde. Neljä vuotta sitten seisoin mieheni nuoremman tyttären sairaalavuoteen vierellä voimatta käsittää, että 15-vuotias tyttö voisi kuolla. Ja vieläpä ilman varoitusta. Toissa kesänä lomalla vastasin äitini puheluun iloisella äänellä mutta pysähdyin keskelle berliiniläistä katua äitini lausuessa puhelimen toisessa päässä: "E. kuoli tänä aamuna". Ja nyt viimeksi toukokuussa, eräänä kauniina tiistaiaamuna soitti siskoni ja kertoi, ettei mitään ole enää tehtävissä, äidillämme on enää muutama tunti jäljellä tässä elämässä.

Ja kuitenkin maapallo jatkaa pyörimistään, Ihmiset menevät töihin, junat kulkevat, televisio lähettää ohjelmaa, pihalla lapset leikkivät, linnut lentävät, postiauto tuo kasan mainoksia. Elämä jatkuu ja juuri se loukkaa niin syvästi sillä hetkellä. Myöhemmin se muuttuu kuitenkin lohdutukseksi. Elämä jatkuu!

Joan Didion on kokenut kaksi järkyttävää menetystä, ensin miehensä joka kuoli aivan yllättäen illallispöydässä saamaansa sydänkohtaukseen. Pari vuotta myöhemmin menehtyi pariskunnan tytär Quintana Roo sairasteltuaan pitkään mutta kuitenkin vain 39-vuotiaana. Didion on kirjoittanut molempien menetysten jälkimainingeissa kirjat joissa käsittelee tapahtunutta. Kirjat ovat myös henkilökohtaista muistelua ja surutyötä.

I know why we try to keep the dead alive: we try to keep them alive in order to keep them with us.
I also know that if we are to live ourselves there comes a point at which we must relinquish the dead, let them go, keep them dead.

Blue Nights on kirja Quintana Roosta. Didion käy läpi muistoja tytön elämän varrelta, alkaen siitä hetkestä kun syntyi päätös adoptoida lapsi. Hetki oli sattumien summa ja siihen tytärkin palasi myöhemmin. "Mitä jos ette olisi vastanneet sairaalasta tulleeseen puheluun. Mitä jos teille olisi tapahtunut jotakin kun olitte matkalla sairaalaan. Mitä minulle olisi tapahtunut?"

Hylkäämisen pelko vaivasi tytärtä mitä Didionin on vaikea ymmärtää. Eikö tytär ymmärtänyt, että äiti tarvitsi tytärtään vielä enemmän? Tästäkö johtui tyttären mielenterveys- ja myöhemmin alkoholiongelma? Didion yrittää ymmärtää missä meni vikaan eikä todellakaan säästä itseään. Teksti on paikoin sydäntäsärkevää lukea.

Five years since Gerry and I left her in the ICU overlooking the river at New York Cornell.
I can now afford to think about her.
I no longer cry when I hear her name.
I no longer imagine the transporter being called to take her to the morgue after we left the ICU.
Yet I still need her with me.

Molemmissa kirjoissaan Didion prosessoi läheistensä menetystä tavalla jonka lukija tunnistaa mahdollisesta omakohtaisesti koetusta surustaan. Mieli käy läpi sekä pieniä että suuria kysymyksiä jotka läheisen kuolema jälkeensä jättää. Hyvin usein mukana on myös syyllisyydentunteita. Didionin kirjat lohduttavat - en ole yksin näiden ajatuksieni kanssa, tämä on normaalia. Tämä on osa elämää. Nämä kaksi kirjaa ovatkin saaneet jo pysyvän paikan kirjahyllyssäni jossa ne päivystävät seuraavan suru-uutisen varalta.

Life changes fast.
Life changes in the instant.
You sit down to dinner and life as you know it ends.
The question of self-pity.


Molemmat kirjat löytyvät myös suomennoksina ja Liken kustantamina -  "Maagisen ajattelun aika" (2007) Marja Haapion suomentamana ja "Iltojen sinessä" (2012) jonka on kääntänyt Kirsi Luoma.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...