Siirry pääsisältöön

Joan Didion: The Year of Magical Thinking (2005) Blue Nights (2011)

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen joutuu ihmeelliseen tilaan jossa mikään aikaisemmin koettu ei enää päde. Neljä vuotta sitten seisoin mieheni nuoremman tyttären sairaalavuoteen vierellä voimatta käsittää, että 15-vuotias tyttö voisi kuolla. Ja vieläpä ilman varoitusta. Toissa kesänä lomalla vastasin äitini puheluun iloisella äänellä mutta pysähdyin keskelle berliiniläistä katua äitini lausuessa puhelimen toisessa päässä: "E. kuoli tänä aamuna". Ja nyt viimeksi toukokuussa, eräänä kauniina tiistaiaamuna soitti siskoni ja kertoi, ettei mitään ole enää tehtävissä, äidillämme on enää muutama tunti jäljellä tässä elämässä.

Ja kuitenkin maapallo jatkaa pyörimistään, Ihmiset menevät töihin, junat kulkevat, televisio lähettää ohjelmaa, pihalla lapset leikkivät, linnut lentävät, postiauto tuo kasan mainoksia. Elämä jatkuu ja juuri se loukkaa niin syvästi sillä hetkellä. Myöhemmin se muuttuu kuitenkin lohdutukseksi. Elämä jatkuu!

Joan Didion on kokenut kaksi järkyttävää menetystä, ensin miehensä joka kuoli aivan yllättäen illallispöydässä saamaansa sydänkohtaukseen. Pari vuotta myöhemmin menehtyi pariskunnan tytär Quintana Roo sairasteltuaan pitkään mutta kuitenkin vain 39-vuotiaana. Didion on kirjoittanut molempien menetysten jälkimainingeissa kirjat joissa käsittelee tapahtunutta. Kirjat ovat myös henkilökohtaista muistelua ja surutyötä.

I know why we try to keep the dead alive: we try to keep them alive in order to keep them with us.
I also know that if we are to live ourselves there comes a point at which we must relinquish the dead, let them go, keep them dead.

Blue Nights on kirja Quintana Roosta. Didion käy läpi muistoja tytön elämän varrelta, alkaen siitä hetkestä kun syntyi päätös adoptoida lapsi. Hetki oli sattumien summa ja siihen tytärkin palasi myöhemmin. "Mitä jos ette olisi vastanneet sairaalasta tulleeseen puheluun. Mitä jos teille olisi tapahtunut jotakin kun olitte matkalla sairaalaan. Mitä minulle olisi tapahtunut?"

Hylkäämisen pelko vaivasi tytärtä mitä Didionin on vaikea ymmärtää. Eikö tytär ymmärtänyt, että äiti tarvitsi tytärtään vielä enemmän? Tästäkö johtui tyttären mielenterveys- ja myöhemmin alkoholiongelma? Didion yrittää ymmärtää missä meni vikaan eikä todellakaan säästä itseään. Teksti on paikoin sydäntäsärkevää lukea.

Five years since Gerry and I left her in the ICU overlooking the river at New York Cornell.
I can now afford to think about her.
I no longer cry when I hear her name.
I no longer imagine the transporter being called to take her to the morgue after we left the ICU.
Yet I still need her with me.

Molemmissa kirjoissaan Didion prosessoi läheistensä menetystä tavalla jonka lukija tunnistaa mahdollisesta omakohtaisesti koetusta surustaan. Mieli käy läpi sekä pieniä että suuria kysymyksiä jotka läheisen kuolema jälkeensä jättää. Hyvin usein mukana on myös syyllisyydentunteita. Didionin kirjat lohduttavat - en ole yksin näiden ajatuksieni kanssa, tämä on normaalia. Tämä on osa elämää. Nämä kaksi kirjaa ovatkin saaneet jo pysyvän paikan kirjahyllyssäni jossa ne päivystävät seuraavan suru-uutisen varalta.

Life changes fast.
Life changes in the instant.
You sit down to dinner and life as you know it ends.
The question of self-pity.


Molemmat kirjat löytyvät myös suomennoksina ja Liken kustantamina -  "Maagisen ajattelun aika" (2007) Marja Haapion suomentamana ja "Iltojen sinessä" (2012) jonka on kääntänyt Kirsi Luoma.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle