Siirry pääsisältöön

Joan Didion: The Year of Magical Thinking (2005) Blue Nights (2011)

Läheisen ihmisen poismenon jälkeen joutuu ihmeelliseen tilaan jossa mikään aikaisemmin koettu ei enää päde. Neljä vuotta sitten seisoin mieheni nuoremman tyttären sairaalavuoteen vierellä voimatta käsittää, että 15-vuotias tyttö voisi kuolla. Ja vieläpä ilman varoitusta. Toissa kesänä lomalla vastasin äitini puheluun iloisella äänellä mutta pysähdyin keskelle berliiniläistä katua äitini lausuessa puhelimen toisessa päässä: "E. kuoli tänä aamuna". Ja nyt viimeksi toukokuussa, eräänä kauniina tiistaiaamuna soitti siskoni ja kertoi, ettei mitään ole enää tehtävissä, äidillämme on enää muutama tunti jäljellä tässä elämässä.

Ja kuitenkin maapallo jatkaa pyörimistään, Ihmiset menevät töihin, junat kulkevat, televisio lähettää ohjelmaa, pihalla lapset leikkivät, linnut lentävät, postiauto tuo kasan mainoksia. Elämä jatkuu ja juuri se loukkaa niin syvästi sillä hetkellä. Myöhemmin se muuttuu kuitenkin lohdutukseksi. Elämä jatkuu!

Joan Didion on kokenut kaksi järkyttävää menetystä, ensin miehensä joka kuoli aivan yllättäen illallispöydässä saamaansa sydänkohtaukseen. Pari vuotta myöhemmin menehtyi pariskunnan tytär Quintana Roo sairasteltuaan pitkään mutta kuitenkin vain 39-vuotiaana. Didion on kirjoittanut molempien menetysten jälkimainingeissa kirjat joissa käsittelee tapahtunutta. Kirjat ovat myös henkilökohtaista muistelua ja surutyötä.

I know why we try to keep the dead alive: we try to keep them alive in order to keep them with us.
I also know that if we are to live ourselves there comes a point at which we must relinquish the dead, let them go, keep them dead.

Blue Nights on kirja Quintana Roosta. Didion käy läpi muistoja tytön elämän varrelta, alkaen siitä hetkestä kun syntyi päätös adoptoida lapsi. Hetki oli sattumien summa ja siihen tytärkin palasi myöhemmin. "Mitä jos ette olisi vastanneet sairaalasta tulleeseen puheluun. Mitä jos teille olisi tapahtunut jotakin kun olitte matkalla sairaalaan. Mitä minulle olisi tapahtunut?"

Hylkäämisen pelko vaivasi tytärtä mitä Didionin on vaikea ymmärtää. Eikö tytär ymmärtänyt, että äiti tarvitsi tytärtään vielä enemmän? Tästäkö johtui tyttären mielenterveys- ja myöhemmin alkoholiongelma? Didion yrittää ymmärtää missä meni vikaan eikä todellakaan säästä itseään. Teksti on paikoin sydäntäsärkevää lukea.

Five years since Gerry and I left her in the ICU overlooking the river at New York Cornell.
I can now afford to think about her.
I no longer cry when I hear her name.
I no longer imagine the transporter being called to take her to the morgue after we left the ICU.
Yet I still need her with me.

Molemmissa kirjoissaan Didion prosessoi läheistensä menetystä tavalla jonka lukija tunnistaa mahdollisesta omakohtaisesti koetusta surustaan. Mieli käy läpi sekä pieniä että suuria kysymyksiä jotka läheisen kuolema jälkeensä jättää. Hyvin usein mukana on myös syyllisyydentunteita. Didionin kirjat lohduttavat - en ole yksin näiden ajatuksieni kanssa, tämä on normaalia. Tämä on osa elämää. Nämä kaksi kirjaa ovatkin saaneet jo pysyvän paikan kirjahyllyssäni jossa ne päivystävät seuraavan suru-uutisen varalta.

Life changes fast.
Life changes in the instant.
You sit down to dinner and life as you know it ends.
The question of self-pity.


Molemmat kirjat löytyvät myös suomennoksina ja Liken kustantamina -  "Maagisen ajattelun aika" (2007) Marja Haapion suomentamana ja "Iltojen sinessä" (2012) jonka on kääntänyt Kirsi Luoma.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhall...