Siirry pääsisältöön

Baby Jane Is Back!


Luin Sofi Oksasen Baby Janen jo heti sen ilmestyttyä vuonna 2005 mutta muistin kirjasta vain sen, että lukukokemus oli ollut harvinaisen vahva. Ostinkin sitten jostakin tämän pokkariversion, jotta voisin lukea sen uudestaan.

Luin kirjan hyvin nopeasti sillä teksti on sujuvaa ja koukuttavaakin. Oksanen jaksottaa tarinan eri aikaintervalleilla niin, että lukija ymmärtää jo pian että olemme menossa kohti jotain ratkaisevaa tapahtumaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Helsingin lesbo- ja homopiireihin. Kertojaminä tapaa Piken ja huomaa pian ajautuneensa outoon kolmiodraamaan, jossa kolmatta osaa näyttelee Piken ex-tyttöystävä Bossa. Bossa käy kaupassa, pesee pyykit ja hoitaa ylipäänsä kaikki juoksevat asiat Piken puolesta. Pike kärsii epämääräisestä psyykkisestä sairaudesta, jonka hän itse määrittelee paniikkihäiriöksi. Kertoja-tyttöystävä ei ole kuitenkaan täysin vakuuttunut diagnoosista tai varsinkaan sen hoidosta vaan yrittää kannustaa Pikeä ihmisten ilmoille.

Tarinan kulkua on vaikea tässä alkaa referoida ilman, että joutuu paljastamaan koko stoorin. Ehkä tyydynkin vain toteamaan, että juoni sotkeutuu tiukaksi vyyhdeksi, josta ei selviä ulos ilman väkivaltaa. Ja loppuun Oksanen on säästänyt kunnon trilleri-käänteen!

Olin siis hyvin vaikuttunut myös toisella lukukerralla vaikka tällä kertaa kiinnitin huomioni enemmän kirjan mielenterveysteemaan. Oksanen esittää nimittäin kirjassaan terävää kritiikkiä puutteellista mielenterveyshoitoa kohtaan. Kirjan tapahtuma-aikana eletään laman jälkeisiä vuosia, jolloin säästettin juuri esimerkiksi mielenterveyshuollosta ja vastuu oli sysätty lähinnä potilaalle itselleen.

Osasimme hoitaa itseämme paremmin kuin lääkärimme, koska meillä oli aikaa ottaa selvää ja aikaa syventyä päidemme sisältöihin. Harvoin lääkärit määräsivät meille lääkkeitä, jotka olisivat olleet vieraita. Pharmaca Fennica oli raamattumme. Kokemus oli osoittanut, että ellei itse osaa huolehtia mielenterveyspalveluistaan, ellei itse vaadi ja epäile, ei sitä kukaan mukaan tee.

Pari kertaa kirjaa lukiessani kävi mielessäni Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka saattaisi olla tämän meidän aikamme vastine Baby Janelle. Tyylilajeiltaan kirjat ovat hyvin erilaisia mutta oli todella mielenkiintoista lukea ne molemmat näinkin lyhyen ajan sisällä. Savonlahti on varmasti lukenut oksasensa ja napannut sieltä yhden jos toisenkin vaikutteen.

Molemmissa teoksissa kuvataan nuoria, jotka ovat ajautuneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja kärsivät mielenterveysongelmista. Ehkä sitten meidän ajallemme on tyypillistä juuri se, että ongelmaa käsitellään enemmän huumorin kautta? Tai ainakin Savonlahdella on jo kirjansa nimessä optimistisempi näkemys tilanteen ratkeamiseen. Mutta uusintalukukierroksilla uskon Baby Janen kantavan pidemmälle. Vahva lukukokemus edelleen!

**
Sofi Oksanen. Baby Jane
Silberfeldt 2005

Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

Kommentit

  1. Kiitos vinkistä. Laitan kirjan lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea! Olen kaikki oksaset lukenut ja jännityksellä odotan syksyn uutuutta :) /Mari

      Poista
  2. Olen lukenut Oksaselta vain Norman, mutta tämäkin kiinnostaa minua aika lailla - paljon enemmän kuin hänen historialliset romaansa Puhdistus jne. Olen nähnyt tästä jotain yksittäisiä lainauksia jossain ja ne jo herättivät kiinnostuksen. Savonlahden kirjan luin viime kesänä ja pidin kyllä siitäkin, kunhan olin sen näennäisen kepeään tyylilajiin tottunut. Kevyempi tyyli puree minuun yleensä paremmin kuin ylenmääräinen synkistely, mutta ilmeisesti Baby Jane ei kuitenkaan ole se aivan pahin rypemiskirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä on vähän siinä rajalla... Tuli muuten Saision kirjat mieleen, dialogista esimerkiksi, mutta hänhän oli Oksasen opettaja teatterikorkeassa eli varmasti Oksanen lukenut puolestaan saisionsa. Mutta paikoin luin tätä kuin dekkaria, vaikea lokeroida tätä kirjaa yhteen genreen! /Mari

      Poista
  3. Minäkin olen lukenut Baby Janen heti sen ilmestyttyä ja voisin lukea uudelleen uusin silmin nyt kun sukupuoliset vähemmistöt ovat olleet enemmän esillä ja itselläkin on enemmän tietoa.
    Pari vuotta aiemmin julkaistu Stalinin lehmät sai minut kiinnostumaan Oksasesta. Siinä aiheena on syömähäiriö ja se, millaista on kulkea lapsena Suomen ja Viron väliä laivalla ja olla osittain ulkopuolinen molemmissa maissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin myös ensimmäisenä Stalinin lehmät, jonka muuten voisikin lukea myös uudestaan... Oksanen ei muuten tunnu kärsivän mitään paineita siitä, että pitäisi kirjoittaa jotain tiettyä genreä, jokainen kirja on hyvin omanlaisensa. Jännä nähdä mitä syksyllä ilmestyvä uusi kirja pitää sisällään! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...