Siirry pääsisältöön

Pinnalla pysymisen tärkeydestä


Hellekesän uutisia ovat olleet jälleen lukuisat hukkumisonnettomuudet, sekä Suomessa että Ruotsissa. Varsinkin lasten hukkumiskuolemat saavat aina sydämen sykkyrälle. Edelleen muistan kuinka hysteerisesti valvoin taannoin omaa uimataidotonta taaperoani. Ja mikä ilonaihe oli koko perheelle kun lapsi oppi uimaan! Yksi iso huolenaihe vähemmän...

Niina Hakalahti on nimennyt tämän vuonna 2008 ilmestyneen romaaninsa juuri tämän tärkeän kansalaistaidon mukaan mutta hän leikittelee termillä ja laittaa sen kirjassaan merkitsemään sekä konkreettista uimataitoa että abstraktimpaa elämänhallintataitoa, taitoa pysyä pinnalla.

Hakalahti kertoo tarinassaan joukosta ihmisiä, jotka räpistelevät kukin tahoillaan ja yrittävät saada elämän ohjakset hallintaansa. Aviopari Erkki ja Kristiina ovat tarinan keskushenkilöt, heillä elämä onkin pahiten kallellaan. Erkki on töissä pankissa mutta työ ei suju eikä pahemmin edes maistu voimakkaiden aggressiokohtausten vuoksi. Kristiina on kotiäiti, joka yrittää opiskella samalla kun pistää kaikkensa peliin kasvattaakseen ainokaisensa Santerin rakkauden ja turvallisuuden ilmapiirissä. Tuloksena on kuitenkin pieni kotihirviö...

Vastapainona tarinassa on Kristiinan äiti-ystävä Marja, joka hallitsee lapsikatrastaan ja taloudellista ahdinkoaan näennäisen rauhallisesti. Mutta sekin on lopulta vain kulissia. Tarinan ainoa selviytyjä on turkkilainen Ahmet, joka pyörittää oma pizzeriaa. Hän päättää kirjan alussa mennä uimakouluun selättääkseen lapsesta asti kärsimänsä vesipelon. Myöhemmin tarinan kuluessa Ahmet kytkeytyy ratkaisevalla hetkellä sekä Erkkiin että Marjaan.

Niina Hakalahti oli minulle täysin uusi kirjailijanimi mutta tulen ehdottomasti lukemaan häntä enemmän! Tarina oli hurjan hauska ja vaikka monin paikoin Hakalahti vetää överiksi niin tarina pysyy kuitenkin hienosti kasassa. Kirjailija kritisoi monia vanhemmuuteen ja perhe-elämään liitettyjä kiiltokuvia, jotka harvoin toimivat oikeassa elämässä.

Kulissielämä aiheuttaa epävarmuutta ja kun oma sisäinen ääni on kadoksissa voi helposti painua pinnan alle. Hakalahti antaa kuitenkin henkilöhahmoilleen mahdollisuuden kehittyä ihmisenä ja ainakin yksi heistä tarttuukin lopulta tähän mahdollisuuteen.

Tämä kirja oli yksi oman hyllyni "hyllynlämmittäjistä", jotka pakkasin mukaan Suomen lomallemme. Olimme vuokranneet tällä kertaa vanhan opettajan asunnon entisestä kyläkoulusta ja nautimme vanhan ajan maalaistunnelmasta. Ehdimme sekä retkeillä että lukea ja sään jumalatkin olivat totisesti puolellamme.

Nyt loma jatkuu vielä täällä kotona Tukholmassa ja vaikka ohjelmassa on rästiinjääneitä kotitöitä niin tarkoitus on raivata myös kirjahyllyä ja lukea joitakin sen uumeniin unohtuneita helmiä. Sillä vaikka olen tietoisesti siirtynyt käyttämään pääosin kirjastoja niin varsinkin näiltä Suomen-reissuilta löytyy yleensä kirjoja kotiin tuomisiksi. Ja osa niistä osoittautuu varmasti taas hienoiksi yllätyksiksi kuten tämä Niina Hakalahden kirja!

Lomakotimme kiikkustuoli iltavalaistuksessa

**
Niina Hakalahti: Uimataito
Tammi 2008

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Kommentit

  1. Olen lukenut Uimataidon joskus kymmenen vuotta sitten (piti ihan tarkistaa, haha) ja pidin kirjasta muutamia tympiintymisiä lukuun ottamatta. Tuolloin jo mietin, että haluan lukea lisää Hakalahdelta mutta en ole vielä lukenut.

    Oi kuinka kauniisti iltavalo kultaa lomakodin keinutuolin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli oiva lomakirja, tykkään tämän tyyppisestä huumorista!/Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Hannu Mäkelä: Onnen maa - L. Onervan elämä ja runot (2007)

Viimeksi lukupiirissä puhuimme runojen lukemisesta. Jotkut hehkuttivat omia suosikkejaan (Södergran, Viita), toiset taas tyrmäsivät runot täysin koska eivät "ymmärrä" niistä mitään. Kuulin itseni yhtäkkiä julistavan itsevarmana, että eihän runoja tarvitse ymmärtää, kunhan vain "antautuu niiden tunnelmaan". Ja pah, nuo sanat olin valmis pyörtämään jo pari päivää myöhemmin. Käsiini osui nimittäin sattumalta Hannu Mäkelän kirja L. Onervan elämästä ja runoudesta jonka luin työreissuni lentomatkoilla. Ja kyllä se vain on niin, että runoista nauttii todella vasta kun ne "ymmärtää". Hannu Mäkelän kirjaa voinkin suositella kaikille "lukisin runoja jos ymmärtäisin"-arkailijoille, tässä on kirja teille! Mäkelä johdattaa meidät lukijat lempeästi mutta päättäväisesti läpi koko L. Onervan elämän selittäen Onervan elämänkaaren vaiheet ja yhdistäen ne samalla Onervan runouteen. Lopputulos on maaginen! Olin todella liikuttunut tämän kirjan luettuani,