Siirry pääsisältöön

Elämän löytöretkeilyä


Kirjastosta lähti umpimähkään matkaani mukaan tämä Eeva Rohaksen vuonna 2018 ilmestynyt romaani Raivo ja hyvä, että lähti sillä pidin kirjasta kovastikin! Kirjailija oli nimenä itselleni aivan uusi mutta takakannen teksti herätti kiinnostuksen. "Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on Raivo."

Raivo on tietysti tunne ja sitä löytyy myös tästä kirjasta mutta Rohaksen tarinassa se on tarinan keskiössä olevan liskon nimi. Raivosta tulee kiistakapula avioerodraamassa, viimeinen ase eroa vastustavalle isälle. Avioero on riitaisa kuten myös itse avioliitto.

Tuuli tapaa Iljan ja kuin puolivahingossa, tai vain siitä yllättävästä käänteestä että Tuuli ylipäänsä tapaa jonkun, hän päättää haluta lapsen Iljan kanssa. Mutta Ilja, joka alussa tuntui juuri sellaiselta pojalta johon Tuulilla ei nuorena ollut mitään mahdollisuuksia, on sairaalloisen mustasukkainen ja pikkuhiljaa alkoholismi on yhä suurempi osa kuviota.

Mutta nyt hänellä oli poikaystävä. Ei ihan sellainen kuin äiti hänelle oli ennustanut vaan juuri sellainen kuin hän itse oli halunnut jo kauan sitten. Tupakointi oli tietysti epäterveellistä, mutta eihän Ilja koko ajan polttanut vaan ainoastaan silloin kun joi. Kesällä melkein joka päivä kylläkin, mutta loma nyt oli sellaista aikaa, ja sitä paitsi kun vaatteet riisuttiin, senkin huonon puolen unohti. Yhtenä päivänä ennen Debreceniä Tuuli oli miettinyt, että parvella, missä ei mahtunut seisomaan vaan piti olla polvillaan, he olivat aina kuin alttarilla. Joka ilta kysyttiin, tahdotko ottaa, ja vastaus oli aina tahdon.

Kirjan aihe - alkoholi, avioero - on synkkä mutta Rohas tekee siitä jotain suurempaa kuin pelkkää synkkyydessä piehtarointia. Tuulista muodostuu mielenkiintoinen kuva, kaikkine epävarmuuksineen, haaveineen ja epäonnistumisineen. Tuulin suhde pieneen tyttäreen Lunaan on hienosti kuvattu ja ennen kaikkea Lunan näkökulmasta kirjoitetut kohtaukset ovat sydäntä raastava aluettavaa. Pieni lapsi aistii ja näkee vaikka me aikuiset luulemme, ettei pieni mieli vielä ymmärrä. Rohas tuo hyvin esille sen vanhan sanonnan, että sinun arkesi on jonkun lapsuus.

Rohaksen kirjan asetelma muistuttaa hyvin paljon Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaania. Ja vaikka suora vertailu tuntuu epäreilulta niin en malta kuitenkaan olla toteamatta, että jotain Rohaksen kirjassa on sellaista jota jäin kaipaamaan Pulkkisen kirjassa. Ehkä sitä rivien välin ilmavuutta, joka antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätöksiä ja välillä myös joutua harhaan. Rohaksen lukijana olin enemmän löytöretkeilijä kuin pelkkä johdateltava.

Rohas ja Pulkkinen ovat saman sukupolven kirjailijoita, joille molemmille kielellä leikittely on tärkeä osa kirjojen rakennetta. Pulkkisen päähenkilö Fredrika opiskeli ja luki vapaa-aikanaan Proustia, Rohaksen Tuuli taas on kääntäjä, erikoistumisalanaan kirjallisuuden kääntäminen unkarin kielestä. Rohas rakentaa avioparista jyrkän sielullisen vastakohtaparin kun kielitietieteilijä Tuuli rakastuu ruumiillisen työn tekijään Iljaan. Pulkkisen kirjassa tuo ristiriita rakentuu pikemminkin päähenkilön ja kirjan lukijan välille, mikä ainakin osaltani lisäsi ärsytystasoja.

Jos Pulkkinen kuvaa kauniin akateemisen avioeron niin Rohaksen kirjassa avioero on raakaa draamaa. Alkoholia, väkivaltaa, verta, ruumiineritteitä, kuolemaa... Ja koska ainakin tämä lukija on vuosien mittaan jo hiukan kyynistynyt niin Rohaksen versio avioerosta tuntuu uskottavammalta ja elämänmakuisemmalta. Mutta ennen kaikkea pidin Rohaksen tyylistä, joka yhdistää sitä raakaa elämää runolliseen kieleen. Siinäpä se, elämää suuremman kirjallisuuden resepti.

Purot sinun kasvoillasi, kun makea lumi ja silmien suolainen virta sekoittuvat, ja sinä sanot: Raivo pitää haudata.

**
Eeva Rohas: Raivo
Otava 2018

Helmet-lukuhaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Kirjankansibingo 2019: Vähintään 5 eri väriä

Kommentit

  1. Tämäkirja ei jättänyt kylmäksi. Tunteita laidasta laitaan upean kielen kertomana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin todella yllättynyt mikä helmi sattuikin mukaan ja ihmettelen myös, ettei tämä kirja ole ollut enempää näkyvillä. Tai sitten olen vain missannut... /Mari

      Poista
  2. Pakko lukea tämä. Jo kansi kertoo, että kirjassa kuvattu elämä ei ole ehyttä.
    Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...