Siirry pääsisältöön

Elämän löytöretkeilyä


Kirjastosta lähti umpimähkään matkaani mukaan tämä Eeva Rohaksen vuonna 2018 ilmestynyt romaani Raivo ja hyvä, että lähti sillä pidin kirjasta kovastikin! Kirjailija oli nimenä itselleni aivan uusi mutta takakannen teksti herätti kiinnostuksen. "Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on Raivo."

Raivo on tietysti tunne ja sitä löytyy myös tästä kirjasta mutta Rohaksen tarinassa se on tarinan keskiössä olevan liskon nimi. Raivosta tulee kiistakapula avioerodraamassa, viimeinen ase eroa vastustavalle isälle. Avioero on riitaisa kuten myös itse avioliitto.

Tuuli tapaa Iljan ja kuin puolivahingossa, tai vain siitä yllättävästä käänteestä että Tuuli ylipäänsä tapaa jonkun, hän päättää haluta lapsen Iljan kanssa. Mutta Ilja, joka alussa tuntui juuri sellaiselta pojalta johon Tuulilla ei nuorena ollut mitään mahdollisuuksia, on sairaalloisen mustasukkainen ja pikkuhiljaa alkoholismi on yhä suurempi osa kuviota.

Mutta nyt hänellä oli poikaystävä. Ei ihan sellainen kuin äiti hänelle oli ennustanut vaan juuri sellainen kuin hän itse oli halunnut jo kauan sitten. Tupakointi oli tietysti epäterveellistä, mutta eihän Ilja koko ajan polttanut vaan ainoastaan silloin kun joi. Kesällä melkein joka päivä kylläkin, mutta loma nyt oli sellaista aikaa, ja sitä paitsi kun vaatteet riisuttiin, senkin huonon puolen unohti. Yhtenä päivänä ennen Debreceniä Tuuli oli miettinyt, että parvella, missä ei mahtunut seisomaan vaan piti olla polvillaan, he olivat aina kuin alttarilla. Joka ilta kysyttiin, tahdotko ottaa, ja vastaus oli aina tahdon.

Kirjan aihe - alkoholi, avioero - on synkkä mutta Rohas tekee siitä jotain suurempaa kuin pelkkää synkkyydessä piehtarointia. Tuulista muodostuu mielenkiintoinen kuva, kaikkine epävarmuuksineen, haaveineen ja epäonnistumisineen. Tuulin suhde pieneen tyttäreen Lunaan on hienosti kuvattu ja ennen kaikkea Lunan näkökulmasta kirjoitetut kohtaukset ovat sydäntä raastava aluettavaa. Pieni lapsi aistii ja näkee vaikka me aikuiset luulemme, ettei pieni mieli vielä ymmärrä. Rohas tuo hyvin esille sen vanhan sanonnan, että sinun arkesi on jonkun lapsuus.

Rohaksen kirjan asetelma muistuttaa hyvin paljon Riikka Pulkkisen Lasten planeetta -romaania. Ja vaikka suora vertailu tuntuu epäreilulta niin en malta kuitenkaan olla toteamatta, että jotain Rohaksen kirjassa on sellaista jota jäin kaipaamaan Pulkkisen kirjassa. Ehkä sitä rivien välin ilmavuutta, joka antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätöksiä ja välillä myös joutua harhaan. Rohaksen lukijana olin enemmän löytöretkeilijä kuin pelkkä johdateltava.

Rohas ja Pulkkinen ovat saman sukupolven kirjailijoita, joille molemmille kielellä leikittely on tärkeä osa kirjojen rakennetta. Pulkkisen päähenkilö Fredrika opiskeli ja luki vapaa-aikanaan Proustia, Rohaksen Tuuli taas on kääntäjä, erikoistumisalanaan kirjallisuuden kääntäminen unkarin kielestä. Rohas rakentaa avioparista jyrkän sielullisen vastakohtaparin kun kielitietieteilijä Tuuli rakastuu ruumiillisen työn tekijään Iljaan. Pulkkisen kirjassa tuo ristiriita rakentuu pikemminkin päähenkilön ja kirjan lukijan välille, mikä ainakin osaltani lisäsi ärsytystasoja.

Jos Pulkkinen kuvaa kauniin akateemisen avioeron niin Rohaksen kirjassa avioero on raakaa draamaa. Alkoholia, väkivaltaa, verta, ruumiineritteitä, kuolemaa... Ja koska ainakin tämä lukija on vuosien mittaan jo hiukan kyynistynyt niin Rohaksen versio avioerosta tuntuu uskottavammalta ja elämänmakuisemmalta. Mutta ennen kaikkea pidin Rohaksen tyylistä, joka yhdistää sitä raakaa elämää runolliseen kieleen. Siinäpä se, elämää suuremman kirjallisuuden resepti.

Purot sinun kasvoillasi, kun makea lumi ja silmien suolainen virta sekoittuvat, ja sinä sanot: Raivo pitää haudata.

**
Eeva Rohas: Raivo
Otava 2018

Helmet-lukuhaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Kirjankansibingo 2019: Vähintään 5 eri väriä

Kommentit

  1. Tämäkirja ei jättänyt kylmäksi. Tunteita laidasta laitaan upean kielen kertomana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin todella yllättynyt mikä helmi sattuikin mukaan ja ihmettelen myös, ettei tämä kirja ole ollut enempää näkyvillä. Tai sitten olen vain missannut... /Mari

      Poista
  2. Pakko lukea tämä. Jo kansi kertoo, että kirjassa kuvattu elämä ei ole ehyttä.
    Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj