Siirry pääsisältöön

Tämän kirjan haluaisin nähdä

Kauniita hyllynlämmittäjiä
Olenko jo maininnut, että en tykkää e-kirjoista? Myönnän toki, että ne ovat käteviä - varsinkin matkustaessa - ja usein kirjastosta saa uutuuskirjatkin nopeammin juuri sähköisessä muodossa. Mutta jotenkin en vain saa samanlaista fiilistä tablettia hipelöidessäni kuin pidellessäni oikeaa kirjaa. Paperin lämpö, sivujen pläräileminen, kansien sulkeminen... Olen tuntenut itseni ihan pöhköksi kun tällaisia haikailen.

Mutta en ole yksin pöhköydessäni - kirjan ulkoasulla on väliä! Juuri julkistetut Vuoden kauneimmat kirjat on siitä hieno osoitus. Ja kyllä bibliofiilin sielu lepää kun lukee raadin kommentteja:

Kirja lämmittää käsiä värillään ja muodollaan. (Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet)

Paikoin herkullisen möyheä, käsintehty typografia ei ammu yli, vaan teksti on kaikilta osin luettavissa. (Laura Ertimo - Satu Konttinen: Yö - Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista)

Kirjaan valittu formaatti ja materiaalit tekevät siitä helposti lähestyttävän ja käsiin sopivan, mutta kyllin arvokkaan monumentin merkittävälle tekijälle. (Harri Kalha: Rut Bryk - Elämän taide)

Palkituista kirjoista olen lukenut vain yhden mutta "vain" e-kirjana. Kirjan arvostelua lukiessani ymmärrän, että jotain jäi ehkä uupumaan omasta lukukokemuksestani:

Kannen kluutti tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun. Sitä vahvistavat käsin kirjoitetut tekstit ja värikkään arkinen piirroskuva. Myös selkämyksen toteutus on viekoittavan erilainen. (Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa)

Olen muuten joskus jättänyt jonkun kirjan lukematta ihan vain sen vuoksi, että kansi kansi tai ulkoasu ei miellytä. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka haluaa pitää kirjahyllyssään vain niiden kauneuden vuoksi, kuten nuo kuvassa esiintyvät kaunokaiset.


Kommentit

  1. En ole minäkään innostunut e-kirjoista. Niitä ei voi plärätä, niihin ei voi tehdä merkintöjä, ei voi tarkistaa minkä verran on vielä jäljellä... eikä ole sitä paperin ihanaa tuntumaa. E-kirjan miinuksena on myös sähkö – ei voi lukea, jos laitteessa ei ole virtaa - sekä jäljitettävyys: tällä kaikkialle luikertelevan vakoilun ja isoveljien aikakaudella sitäkään ei voi olla ajattelematta. Luenko väärää vai oikeaa kirjallisuutta, onko valintani epäkorrekti vai ei – ja kenen mielestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin muuten juuri myös tuon kun luin ensimmäistä e-kirjaani, että yllättäen olikin tärkeää tietää kuinka paljon on kirjaa jäljellä! En ollut sitä aikaisemmin ajatellut :) Ja totta puhut, kuka tietää tulevaisuudesta, mitä johtopäätelmiä "isoveli" keksii vetää kirjallisesta maustani... /Mari

      Poista
  2. e-kirjoilla tosiaan on puolensa, mutta painettu kirja on parhaimmillaan taide-esine. Olkoon vaan vanhanaikaista :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...