Siirry pääsisältöön

Hannu Mäkelä: Äiti (1999)

Äiti. Se sana on monesti äänestetty suomen kielen kauneimmaksi sanaksi vaikka objektiivisesti kuunnellen se ei ole mitenkään erityisen soinnukas tai pehmeä. Sanana "äiti" luo kuvaa kaikkivoivasta ja voimakkaasta hahmosta, äiti pystyy ratkaisemaan ongelman kuin ongelman. Sana on germaaninen laina joka jossain vaiheessa syrjäytti oman emä-sanamme. Mitä lie haluttiin ilmaista tällä uudella sanalla mitä vanhassa ei ollut? Oma kaksikielinen lapseni muuten tukeutuu mamma-sanaan kun tarvitsee lohtua ja tukea, muissa tilanteissa olen sitten se voima-äiti.

Hannu Mäkelä kirjoitti tämän kirjan äitinsä kuoleman jälkeen. Se on samalla kertaa kuvaus äidin pitkittyneestä kuolinprosessista ja muistelua äidin elämästä. Mäkelä kirjoittaa omalla pehmeällä tyylillään, jutustelee, mietiskelee, ihmettelee. Koska kirjan kirjoitushetkellä on kulunut jo muutama vuosi äidin kuolemasta ei Mäkelän tekstissä enää häily suurin suru vaan laantunut kaipuu ja haikeus.

Tämä oli niin äitiä, tämä, ettei aivoinfarktikaan häntä lannistanut, ainakaan heti. Tahdoin myös ajatella, että jollain sielunsa ohuella säikeellä hän siinä myös tunsi meidät, lapsensa, Anjan ja Hannun, tiesi että me olimme saattamassa häntä näin. Pelkkä ajatus sai palan kurkkuun. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin.

Äidin olo kohenee yllättäin vaikka hoitohenkilökunta oli jo ehtinyt povata kuoleman saapuvan 15 minuutin kuluessa. Äiti jaksaa vielä muutaman kuukauden jonka aikana Mäkelä käy sairaalassa päivittäin ja kirjaa ylös äitinsä näkyjä ja puheita. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja leppoisa, äidin kuolemaa odottavat lopulta sekä kirjailija että lukija.

Äiti katseli kukkaa, syklaamia jolle olin tuonut jo toisen pariksi, valkean nyt, vaikka valkea kai oli kuoleman väri. Mutta sitä en ollut ostohetkellä ajatellut. Äiti makasi hiljaa, kysyi sitten: "Saako sinua sanoa Hannuksi?" Lupasin ja kosketin äidin kättä. Äiti katseli minua hajamielisesti.

Olen lukenut Mäkelää aika paljonkin ja pidän erityisesti näistä hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan. Ei tässä mitään suuria kysymyksiä ratkota mutta Mäkelän jutusteleva tyyli on rauhoittavaa luettavaa, Mäkelä on kuin päivystävä kanssaihminen jonka voi kirjahyllystä napata mukaansa kun kaipaa seuraa. Tätä Äiti-teosta en ollut aikaisemmin lukenut mutta sillekin oli oma paikkansa ja aikansa juuri nyt kun itse olen ollut todistamassa samaa kuin Mäkelä - oman äidin kuolemaa.

Puhumme siskon kanssa hautajaisista ja tuntuu kuin äiti kuuntelisi, liikahtaisi, tahtoisi sanoa hänkin jotain. Iho on aivan valkea. Miten pieni, katson taas; näinkin ihminen häviää.

Kommentit

  1. Päivystävä kanssaihminen kuulostaa hyvältä :) Tuo jonkun kielen kaunein sana vaikuttaa jotenkin mahdottomalta ajatukselta. Se aina korreloi kuitenkin sen sisällön kanssa, kuten tuo tulos 'äiti' osoittaa. Sen sanon, että suomeksi rakkaus kuulostaa rumalta vaikka on niin kaunis asia. Ei ole ruotsiksikaan paljon parempi. Amore, amour sen sijaan... vähän sama kuin muurahainen suomessa. Eräs saksalainen suomalaisen kanssa avioitunut kirjailija ihmettelikin, että noin pitkä ja sensuelli sana voi merkitä tuota pientä hyönteistä.

    VastaaPoista
  2. Sanoja olen joutunut maistelemaan ihan toisella tavalla täällä ulkomailla asuessani. Sen olen ainakin huomannut, että lapseni käyttämä äiti-sana on monen kieltä taitamattoman korvissa kuulostanut todella oudolta. Se on niin kuin toteat se kaikki mitä sana pitää sisällään joka tekee siitä niin kauniin. Miksiköhän muuten lempiä-sana on saanut väistyä rakkauden tieltä? Siinä sanassa olisi sitä rakkauden lämpöä ja pehmeyttä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Sylvia Plath: Lasikellon alla (The Bell Jar)

Lukutoukan Krista kirjoitti alkuvuodesta lukeneensa Sylvia Plathin Lasikellon uudestaan monen vuoden jälkeen ja siitä innostuneena tartuin myös tähän klassikkoon. Minultakin löytyy nimittäin toki Sylvia Plath -kauteni! Kirjojen välistä löytyneiden junalippujen ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella ajoitan tuon kauden kesään 1998. Nyt kun luen kirjaa toistamiseen hämmästyn sitä, että kirja ei ollutkaan niin synkkä kuin mitä se mielikuvissani oli. Tai sitten lukijan mielentila on toinen? Tottahan kirja käsittelee synkkää aihetta - mielenjärkkymistä ja itsemurhaa. Mutta kirjan sävy on lähes tyttökirjamaisen keveä: kuin tarmokas sankaritar kirjan Esther yrittää ratkaista kahta suurta ongelmaansa, kuinka päästä eroon neitsyydestä ja kuinka onnistua tekemään itsemurha. Tyttökirjaan viittaa muuten myös tämän ruotsalaispainoksen kansi, jonka kuvituksena on Maija Louekarin piirros. Kannen kuvitus keskittyy täysin kirjan ensimmäiseen osaan, jossa Esther on saanut kesäpestin New York