Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin ja suurin pettymys

Lomatunnelmissa

Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin.

Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blopostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen!

***

Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta

Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories. Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiintoisia huomioita elämästä ja tarinointia siitä, minkälaista on kirjoittavan parin yhteiselo. Mikä nautinto!

Arvasin jo etukäteen, että tulisin todennäköisesti pitämään tästä kirjasta joten olin varannut sen juhannusviikonlopun lukemisiksi. Ja tämä juhannus, kuten Siri Hustvedtin kirjakin, olisivat puolestani saaneet jatkua vaikka kuinka pitkään. Kirjan jälkimaininkeina varailen nyt kirjastosta pariskunnan kirjoja, sillä en halua poistua Hustvedtin ja Austerin taikapiiristä.

Hustvedtin kirja pääsee hyllyssäni samalle osastolle kuin Joan Didionin mestariteos "Maagisen ajattelun aika", jonka olen lukenut aina kuoleman surun iskiessä päälle.

We all die, but I had him in my life, and because I had him, I'm not who I was when I met him but someone else - better, warmer, tougher, wiser. I used to say to Paul, You're the heart of my heart. He was and he is.

***

Siri Hustvedt: Ghost Stories. A Memoir (Simon & Schuster 2026)

Ihmissuhdehässäkkää Skånessa

Sitten tämän vuoden varsinaiseen yllätyskirjaan: Amanda Romaren romaaniin Judas. Romare (s. 1989) on nykyään täällä Ruotsissa äänessä joka tuutissa, joten päätin ottaa selvää mistä on kysymys. Aloitin tästä hänen uusimmastaan, joka on jatko-osa esikoiskirjalle "Halva Malmö består av killar som dumpat mig", joka löytyy myös suomeksi nimellä "Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut" ja kirjahan löytyy nyttemmin myös Netflix-sarjana. Autofiktiivisessä kirjassaan "Judas" Romare kertoo miten sitten kävi kun poikaystävä vihdoin löytyi.

Tätä oli hauska lukea, ihastuin Amandan persoonaan täysillä! Ja ihastuin ehkä ennen kaikkea siihen miten Romare kuvaa Amandaa ja tämän tiivistä lähipiiriä. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä, johon liittyvät luontevasti mukaan myös sekä Amandan omat että ystävien vanhemmat. Liikutuin erityisesti lukiessani, miten Amanda siskonsa ja isänsä kanssa hoitavat dementiaa sairastavaa isoäitiä ja olen ymmärtänyt lehtihaastatteluista, että näin olisi myös kirjailijan oikeassa elämässä.

Ehdin jo instagramissa julistaa, että jos olet Lena Dunham -fani niin tulet todennäköisesti myös pitämään Amanda Romaren teksteistä. Mutta nyt kun katselin tarkemmin Romaren Suomessa saamia arvioita niin en olekaan enää niin varma. Suomenruotsalaisen Hufvudstadsbladet-lehden kriitikko Adrian Perera toteaa, että toisin kuin Halva Malmö-esikoista, Judas-romaania tuskin kannattaa lukea. ”Amanda Romaren romaanista puuttuu punainen lanka, ellei sellaisena pidetä päähenkilön kykyä tuskailla siitä, että hän tuskailee käytöstään ja haluaa haluta jotain muuta.”

Saattaa olla niin, että minua Romaren tekstissa viehättäneet ajankohtaisuus ja huumorilla sävytetty elämäntarkkailu ovat liiaksi sidoksissa tähän nykyiseen asuinkulttuuriini. Ja ehkäpä Romaren humoristinen kieli ei edes taivu suomeksi tai antaa tyhjän vaikutelman suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Itse nautin kirjasta eniten juuri niinä hetkinä kun tajusin, että elän tätä samaa aikaa, jota kirjailija kuvaa. Tässä ja nyt.

***

Amanda Romare: Judas (Natur & Kultur 2026)

Pettymyskirja, jossa oli hetkensä (sisältää juonipaljastuksen!)

Pinoon mahtui yksi pettymyskin… Luen uskollisesti aina Anna-Leena Härkösen uusimman, niin tälläkin kertaa. Tiedän toki, että Härkönen kirjoittaa kevyttä ja lyhyttä proosaa. Mutta tällä kertaa tuli tunne, että en ehkä enää jaksa innostua seuraavasta kirjasta. Jäin miettimään myös Mykkien pöytä -kirjan markkinointia, joka on hoidettu jokseenkin huolettomaan tyyliin. Kirjan kansi on ehkä ideoitu jonkun kahvipaussin lomassa. "Ai sillä päähenkilöllä on alkoholiongelma, no pistetääs tähän sitten viinilasi."

Kirjan päähenkilöllä Lenillä on paljonkin ongelmia, mutta alkoholi on niistä itse asiassa se pienin. Anna-Leena Härkösen päähenkilöt ovat oikeastaan aika lailla yksi ja sama henkilö, hiukan eri variaatioina: keski-ikäinen nainen, jonka suurin ongelma on se, että hän pakenee suuria tunteita vitsailun ja ironian peiton alle.

Tarinan pelasti lopulta se, että Härkönen pistää Leninsä ryhdistäytymään ja kohtaamaan tragediansa. Mutta se tapahtuu vasta kun onelinerit on kulutettu loppuun. Kirjan keskiosa on melkoista dialogin ilotulitusta, mikä tosin saa selityksensä kirjan lopussa. Mutta olin suoraan sanoen jo tuskastua näennäisen yhdentekevään huulenheittoon. Kunnes sitten luen kirjan luvun numero 28 ja muistan, miksi en tule koskaan hylkäämään Härköstä:

Meidät erotti keskoskaapin lasi, mutta pian tuntui kuin sitä ei ollut olemassa. Tämä olento lumosi minut. Aloin kaiken järjen vastaisesti toivoa, että hänestä olisi sittenkin eläjäksi.

Onpa hänellä voimakkaat jalat, eräs hoitaja kehui. – Vaikea laittaa näitä letkuja, kun potkii niin paljon.

Olin pakahtua ylpeydestä. Minun pojallani oli voimakkaat jalat! Silloin minusta tuli lopullisesti äiti.

***

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä (Otava 2026)

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lue lisää

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...