Siirry pääsisältöön

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)


Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa "nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee.

Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varhaisimmista teoksista, vuonna 1964 ilmestyneen romaanin "Elämä edestakaisin".

Koko maailma mullin mallin, elämä edestakaisin

Eeva Kilpi oli jo julkaissut yhden novellikokoelman ja kaksi romaania ennen tätä evakkoelämästä kertovaa teostaan. Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1972 naisen seksuaalisuutta käsittelevällä romaanilla "Tamara". Tuolloin julkaistiin myös Kilven ensimmäinen runokokoelma. Runoutensa Kilpi on perustanut hänelle tärkeisiin teemoihin: rakkaus, naisen elämä, luonto, eläimet ja maailmanrauha. Kilpi kiinnittyy vahvasti hänelle tärkeisiin paikkoihin, niin lapsuudenmaisemiinsa Hiitolaan kuin aikuiselämänsä kesäpaikalle Piskolaan. Kotiseuturakkaus on myös se teema, joka leimaa Elämä edestakaisin -teosta.

Kirjassa eletään talvisodan ja välirauhan aikaa. Helli ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Maila ovat päässeet evakkoon rajan läheisyyteen, poikansa Toivon kanssa elävän Annamarin taloon. Tarina alkaa kuvauksella kuinka talossa majaileva, juuri vihitty nuoripari valmistautuu hääyön viettoon. Morsiamen äiti, myös evakkoon tullut Salme sanailee ja touhuaa talon emännän ja Hellin kanssa. Lukija pääsee nopeasti sisälle naisten arkeen, joka on täynnä maatilan töitä, eläinten hoitoa ja ruuanlaittoa. Kilpi kuvaileekin seikkaperäisesti kuinka pula-ajan ruokahuolto vaati ennen kaikkea kekseliäisyyttä.

Tarinan kaari kuljettaa Hellin ja Mailan ensin evakkoon, sieltä takaisin kotikylään ja lopulta rauhanehtojen pakottamana takaisin lopulliseen evakkoon. Päähenkilöiden kaipuu kotiseudulle kuultaa koko tarinan läpi, kuin kaukaisena haavekuvana. He pääsevät välirauhan aikana takaisin kotiinsa, jonne saapuu myös Hellin aviomies Jaska. Tuota onnea kestää kuitenkin vain vuoden verran. Jaska joutuu takaisin rintamalle ja äiti ja tytär lähtevät uudestaan evakkoon. 

Koti-ikävä on kuitenkin niin kova, että Helli päättää yhtäkkiä, jo perille Annamarin luo päästyään, että nyt lähdetään kuitenkin kotiin. Seuraa kirjan dramaattisin kohtaus kun Helli ja Maila kulkevat hevos- ja lammaslaumoineen vastavirtaan, valtavan evakkovirran kulkiessa vastaan. He pääsevät kotiin ja huomaavat, että kotikylä onkin täynnä elämää. Rintama ei ulottunut vielä niin lähelle. Hetken he saavat elää tutuissa maisemissa, kunnes tulee viimeinen isku - rauha ja sen ehdot. Karjalan kannas luovutetaan Neuvostoliitolle ja koko väestö siirretään lopullisesti.

Sitten minä haluan juoda vielä omasta kaivosta vettä, missään ei ole niin hyvä vesi kuin meidän kaivossamme, joka paikassa muualla minua janottaa aina. Ja minä haluan kulkea vielä kaikki paikat ja sanoa niille hyvästi.

Helli ja Maila majoittuvat vielä kerran Annamarin luo ja käyvät hakeamassa kotitilaltaan kuorman toisensa perään tavaraa ja elintarvikkeita, kunnes tie yhtäkkiä suljetaan ja siviiliväestöltä kielletään pääsy alueelle. Lopulliset jäähyväiset jäävät tekemättä, "lähtö ja poissaolo jäi ainaisesti tuntumaan tilapäiseltä". 

Koska olen lukenut Kilven omaelämäkerrallisen trilogian tuosta ajasta tunnistan tästäkin kirjasta kohtia, jotka lienevät Kilven omakohtaisesti kokemia. Kirjan alun nuoripari on varmastikin Kilven "nuori täti", joka hänkin meni pastorin kanssa naimisiin. Kirjassa vilisee lisäksi mainioita sivuhahmoja, joiden on pakko olla peräisin tosielämästä. Kilpi kuvaa ihmisiään lämmöllä ja huumorilla ja tilanteet piirtyvät lukijan eteen kaikkia yksityiskohtiaan myöten. 

"Elämä edestakaisin" on sydäntäriipaiseva dokumentti sota-ajan naisten elämästä. Kilpi on onnistunut säilömään kirjaansa sota-arkea, kaikkine huolineen ja haaveineen. Toimeliaat naiset huomaavat selviävänsä vaikeistakin tilanteista kipakan huumorin avulla ja yhteen hiileen puhaltamalla. Kirjan ilmestymisestä on kulunut jo 60 vuotta, mutta sen ilmentämä humanismi ja ja ihmiselämän moninaisuuden kuvaus eivät vanhene koskaan.


Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (WSOY 1964)

*

Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien Klassikkohaastetta, joka järjestetään jo 21. kerran. Haastetta vetää tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi.

Kommentit

  1. En jostain syystä ole lukenut vielä Kilven romaaneja. Lähes kaikki muistikirjat on luettu ja ostin juhannuksena runokokoelman Perhonen ylittää tien. Tamara ainakin kiinnostaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tamara on minullakin vielä lukulistalla. Ja novellikokoelmiakin Kilveltä löytyy useampi!

      Poista
  2. Olen lukenut paljon Eeva Kilveltä, mutta en tätä. Kiitos, että muistutit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ensimmäiset romaanit ovat tosiaan jääneet vähän unohduksiin, huomasin nyt itsekin että nämähän pitää myös lukea.

      Poista
  3. Minulla Eeva Kilpi on jäänyt tyystin väliin.. syynä kenties se, etten oikein ole runojen lukija. Proosa sen sijaan kyllä maistuu, eli kiitos kun nostit tämän kirja esille! Tässä kesän klassikkohaasteessa on Eeva Kilpi on ainakin toistaiseksi ainut kirjailija, josta löytyy useampi kuin yksi bloggaus (Kirjasähkökäyrän Mai on lukenut Tamaran tähän haasteeseen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Kilpi tunnetaan nykyään ennenkaikkea runoilijana, mutta hän on tosiaan julkaissut paljon myös proosaa. Minua kiinnostavat etenkin nämä evakkoutta käsittelevät tekstit, koska...no, evakon lapsi 😥

      Poista
  4. Ihana juttu, että päädyimme lukemaan Kilven tuotantoa. Noidanlukko löytyy Tamaran lisäksi blogistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä valinta! Noidanlukkokin on minulla vielä lukematta, täältä Tukholman kirjastoista ei löydy ihan koko tuotantoa 🫤

      Poista
  5. Kyllä Eeva Kilven tuotantoa luetaan! Ja onhan tämä evakkoaihe iätön. Pakolaisuus ei katoa mihinkään niin kauan kun on sotia. Hieno valinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on todellakin iätön aihe, vaikka ei meitä suomalaisia tällä hetkellä enää kosketa (paitsi meitä evakkojen lapsia..). Mutta itse asun alueella, jossa on myös monia sotaa paenneita ja juuri heitä mietin tätä Kilven kirjaa lukiessani.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...