Siirry pääsisältöön

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)


Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen. Lääkkeeksi Suomi-ikävääni auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa "nyssyköiden haalijan -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee.

Anna-Riikka Carlsonin kirjassa "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varhaisimmista teoksista, vuonna 1964 ilmestyneen romaanin "Elämä edestakaisin".

Koko maailma mullin mallin, elämä edestakaisin

Eeva Kilpi oli jo julkaissut yhden novellikokoelman ja kaksi romaania ennen tätä evakkoelämästä kertovaa teostaan. Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1972 naisen seksuaalisuutta käsittelevällä romaanilla "Tamara". Tuolloin julkaistiin myös Kilven ensimmäinen runokokoelma. Runoutensa Kilpi on perustanut hänelle tärkeisiin teemoihin: rakkaus, naisen elämä, luonto, eläimet ja maailmanrauha. Kilpi kiinnittyy vahvasti hänelle tärkeisiin paikkoihin, niin lapsuudenmaisemiinsa Hiitolaan kuin aikuiselämänsä kesäpaikalle Piskolaan. Kotiseuturakkaus on myös se teema, joka leimaa Elämä edestakaisin -teosta.

Kirjassa eletään talvisodan ja välirauhan aikaa. Helli ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Maila ovat päässeet evakkoon rajan läheisyyteen, poikansa Toivon kanssa elävän Annamarin taloon. Tarina alkaa kuvauksella kuinka talossa majaileva, juuri vihitty nuoripari valmistautuu hääyön viettoon. Morsiamen äiti, myös evakkoon tullut Salme sanailee ja touhuaa talon emännän ja Hellin kanssa. Lukija pääsee nopeasti sisälle naisten arkeen, joka on täynnä maatilan töitä, eläinten hoitoa ja ruuanlaittoa. Kilpi kuvaileekin seikkaperäisesti kuinka pula-ajan ruokahuolto vaati ennen kaikkea kekseliäisyyttä.

Tarinan kaari kuljettaa Hellin ja Mailan ensin evakkoon, sieltä takaisin kotikylään ja lopulta rauhanehtojen pakottamana takaisin lopulliseen evakkoon. Päähenkilöiden kaipuu kotiseudulle kuultaa koko tarinan läpi, kuin kaukaisena haavekuvana. He pääsevät välirauhan aikana takaisin kotiinsa, jonne saapuu myös Hellin aviomies Jaska. Tuota onnea kestää kuitenkin vain vuoden verran. Jaska joutuu takaisin rintamalle ja äiti ja tytär lähtevät uudestaan evakkoon. 

Koti-ikävä on kuitenkin niin kova, että Helli päättää yhtäkkiä, jo perille Annamarin luo päästyään, että nyt lähdetään kuitenkin kotiin. Seuraa kirjan dramaattisin kohtaus kun Helli ja Maila kulkevat hevos- ja lammaslaumoineen vastavirtaan, valtavan evakkovirran kulkiessa vastaan. He pääsevät kotiin ja huomaavat, että kotikylä onkin täynnä elämää. Rintama ei ulottunut vielä niin lähelle. Hetken he saavat elää tutuissa maisemissa, kunnes tulee viimeinen isku - rauha ja sen ehdot. Karjalan kannas luovutetaan Neuvostoliitolle ja koko väestö siirretään lopullisesti.

Sitten minä haluan juoda vielä omasta kaivosta vettä, missään ei ole niin hyvä vesi kuin meidän kaivossamme, joka paikassa muualla minua janottaa aina. Ja minä haluan kulkea vielä kaikki paikat ja sanoa niille hyvästi.

Helli ja Maila majoittuvat vielä kerran Annamarin luo ja käyvät hakeamassa kotitilaltaan kuorman toisensa perään tavaraa ja elintarvikkeita, kunnes tie yhtäkkiä suljetaan ja siviiliväestöltä kielletään pääsy alueelle. Lopulliset jäähyväiset jäävät tekemättä, "lähtö ja poissaolo jäi ainaisesti tuntumaan tilapäiseltä". 

Koska olen lukenut Kilven omaelämäkerrallisen trilogian tuosta ajasta tunnistan tästäkin kirjasta kohtia, jotka lienevät Kilven omakohtaisesti kokemia. Kirjan alun nuoripari on varmastikin Kilven "nuori täti", joka hänkin meni pastorin kanssa naimisiin. Kirjassa vilisee lisäksi mainioita sivuhahmoja, joiden on pakko olla peräisin tosielämästä. Kilpi kuvaa ihmisiään lämmöllä ja huumorilla ja tilanteet piirtyvät lukijan eteen kaikkia yksityiskohtiaan myöten. 

"Elämä edestakaisin" on sydäntäriipaiseva dokumentti sota-ajan naisten elämästä. Kilpi on onnistunut säilömään kirjaansa sota-arkea, kaikkine huolineen ja haaveineen. Toimeliaat naiset huomaavat selviävänsä vaikeistakin tilanteista kipakan huumorin avulla ja yhteen hiileen puhaltamalla. Kirjan ilmestymisestä on kulunut jo 60 vuotta, mutta sen ilmentämä humanismi ja ja ihmiselämän moninaisuuden kuvaus eivät vanhene koskaan.


Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (WSOY 1964)

*

Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien Klassikkohaastetta, joka järjestetään jo 21. kerran. Haastetta vetää tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi.

Kommentit

  1. En jostain syystä ole lukenut vielä Kilven romaaneja. Lähes kaikki muistikirjat on luettu ja ostin juhannuksena runokokoelman Perhonen ylittää tien. Tamara ainakin kiinnostaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tamara on minullakin vielä lukulistalla. Ja novellikokoelmiakin Kilveltä löytyy useampi!

      Poista
  2. Olen lukenut paljon Eeva Kilveltä, mutta en tätä. Kiitos, että muistutit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ensimmäiset romaanit ovat tosiaan jääneet vähän unohduksiin, huomasin nyt itsekin että nämähän pitää myös lukea.

      Poista
  3. Minulla Eeva Kilpi on jäänyt tyystin väliin.. syynä kenties se, etten oikein ole runojen lukija. Proosa sen sijaan kyllä maistuu, eli kiitos kun nostit tämän kirja esille! Tässä kesän klassikkohaasteessa on Eeva Kilpi on ainakin toistaiseksi ainut kirjailija, josta löytyy useampi kuin yksi bloggaus (Kirjasähkökäyrän Mai on lukenut Tamaran tähän haasteeseen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Kilpi tunnetaan nykyään ennenkaikkea runoilijana, mutta hän on tosiaan julkaissut paljon myös proosaa. Minua kiinnostavat etenkin nämä evakkoutta käsittelevät tekstit, koska...no, evakon lapsi 😥

      Poista
  4. Ihana juttu, että päädyimme lukemaan Kilven tuotantoa. Noidanlukko löytyy Tamaran lisäksi blogistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä valinta! Noidanlukkokin on minulla vielä lukematta, täältä Tukholman kirjastoista ei löydy ihan koko tuotantoa 🫤

      Poista
  5. Kyllä Eeva Kilven tuotantoa luetaan! Ja onhan tämä evakkoaihe iätön. Pakolaisuus ei katoa mihinkään niin kauan kun on sotia. Hieno valinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on todellakin iätön aihe, vaikka ei meitä suomalaisia tällä hetkellä enää kosketa (paitsi meitä evakkojen lapsia..). Mutta itse asun alueella, jossa on myös monia sotaa paenneita ja juuri heitä mietin tätä Kilven kirjaa lukiessani.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...