Siirry pääsisältöön

Klassikkohaaste 19 - Marja-Liisa Vartio 100 vuotta! (Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö 1958)

 


Kirjabloggaajan vuoden kokohtia ovat aina puolivuosittaiset klassikkohaasteet, joihin olen osallistunut  epäsäännöllisen säännöllisesti. Tähän mennessä klassikkolistalleni ovat päätyneet Ibsenin Nukkekoti, Antti Jalavan Asfalttikukka sekä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä

Tällä kertaa ollaan edetty jo haasteeseen #19, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Ja koska olen nämä viimeiset pari vuotta lukenut enemmän saksalaista kirjallisuutta niin ehdin tässä koko alkuvuoden jo hautoa pariakin saksalaista naiskirjailijaa. Mutta säästetään ne seuraaviin haasteisiin, viime viikolla nimittäin käynnistyi kirjahyllyni äärellä tapahtumaketju, joka laittoi suunnitelmani uusiksi.

Kaikki alkoi siitä, että aloin lueskella Suvi Aholan esseetä "Oman elämänsä kirjailijat" (kirjassa Tietokone ja silitysrauta). Tekstissään Ahola ottaa esille mm. suomalaisen kirjallisuuden vahvan naistrion Aila Meriluodon, Helvi Hämäläisen ja Marja-Liisa Vartion ja heiltä julkaistut päiväkirjat.

Tajusin siinä samassa, että vaikka minulla oli 90-luvulla ollut intensiivinen Vartio-kauteni niin hänen nuoruuden päiväkirjojaan en ole vielä lukenut. Ne menevät siis lukulistalle, varsinkin kun Ahola kuvailee niitä hiukan provosoivasti "hysteeriseksi luettavaksi", jota on "vaikea pitää täysjärkisen ihmisen kirjoituksena". Päiväkirjat ovat Aholan mukaan "tiheää tekstiä murrosikäisen tytön valtavasta rakkauden innosta". Tämähän on siis luettava!

Mutta olihan minulla kuitenkin Vartio-kokoelmani, jonka olin sentään älynnyt ottaa mukaani kun muutin tänne Tukholmaan vuosituhannen vaihteessa. (Saarikosket, Hämäläiset ja Harmajat sen sijaan päätyivät helsinkiläisdivareihin.). Yhtäkkiä iski halu lukea Vartiota uudestaan. Vieläkö hänen tekstinsä tekevät saman vaikutuksen kuin ne tekivät tuolloin parikymppiseen minääni?

Valitsin hyllystä Vartion vuonna 1958 ilmestyneen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kirjan päähenkilö Leena on pian 19-vuotias, maanviljelijävanhempiensa vanhempi tytär. Kylään saapuu kesäksi vieras työmies, jota Leena ryhtyy tapailemaan. Lyhyt ja kiihkeä suhde päättyy kun mies palaa perheensä luokse. Leena huomaa olevansa raskaana.

Vartio on saanut ujutettua runsaaseen kahteensataan sivuun niin intensiivisen draaman kaaren, että luin kirjan lähes yhdellä istumalla. Ensin kuvataan tytön ja miehen suhde, kaikessa paljastavuudessaan. Pikkukylän piireihin kyllästynyt tyttö janoaa uuden ja vieraan ihmisen huomiota, mies taas yksinäisyydessään ei pysty hillitsemään itseään. Tytölle kaikki on jännittävää ja mieltä kiihottavaa, mies tietää tekevänsä väärin mutta ei pysty vastustamaan viettiensä voimaa.

Mies siis lähtee, mutta pitää yhteyttä tyttöön kirjeitse. Leena kertoo miehelle odottavansa lasta, mutta salaa asian kotiväeltään. Asia paljastuu lopulta, kun äiti osaa vihdoin katsoa tytärtään oikein silmin. Raskaus on luonnollisesti vanhemmille suuri järkytys.

Leena jää tilanteessa täysin yksin, mutta ei suinkaan toimettomaksi. Hän löytää sanomalehdestä ilmoituksen, jossa etsitään raskaana olevaa tyttöä kotiapulaiseksi. Kaupungissa asuva perhe on auttanut jo useampaa tyttöä ja paikka on juuri vapautunut. Leena lähtee kaupunkiin, jossa hän joutuu sopeutumaan uuteen rooliin. Perheen rouva osoittaa alentuvin elkein tytön paikan, mutta Leena nielee kaiken ylväästi. Hän tietää, ettei muuta vaihtoehtoa ole. 

Helena Ruuska taustoittaa Vartiosta kirjoittamassaan elämäkerrassa tarinan syntyhistoriaa. Vartio oli kuullut Säämingin sukulaistensa kertovan tarinan talontyttärestä, joka tulee raskaaksi ja jonka isä ajaa pois kotoa. Tyttö kuolee synnytyksessä ja kylän väen puheiden mukaan tyttö kuoli suruun. Tapaus järkytti Vartiota, joka alkaa pohtia, miten tyttö on joutunut kärsimään. Vartiota ravisutti erityisesti se kuinka ihmiset ensin tuomitsivat kunnes traagisen lopun jälkeen romantisoivat tapahtuneen. Lisäksi Vartio pohti miehen osuutta tapahtuneessa. Kuinka mies saattoi jättää raskaana olevan tytön yksin?

Vartion oli tarkoitus antaa myös Leenansa kuolla synnytykseen, mutta Ruuskan siteeraaman Hopeapeili-lehden haastattelun mukaan Vartio kirjoitustyön lopulla muutti mielensä. "Minkäs sille voi, antaa elää! Taide ei välitä laskelmista. Paljon syvemmälle se lähettää viestinsä. Ja ellei lähetä, ei tule taidettakaan." (Ruuska, 338-340)

Lukiessani nyt vuosikymmenien jälkeen Vartiota uudestaan tunnistin hänen tekstissään toisen, uudemman löytöni. Itävaltalaiskirjailija Ingeborg Bachmann oli Vartiota vain vuoden nuorempi ja kirjoitti siis samassa modernismin hengessä. Vartion tavoin Bachmann kirjoittaa psykologisesti tiivistä, naisen sisäiseen mielentilaan pureutuvaa proosaa. Nyt kun tartuin taas Vartioon uudestaan ymmärrän hyvin miksi ihastuin välittömästi saksan kirjallisuuskurssilla ensimmäistä kertaa lukemaani Bachmanniin. Molempien kerronnassa on jotain maagista, joka koskettaa syvältä - edelleen.

Ja nyt onkin hyvä syy lukea Marja-Liisa Vartiota, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta hänen syntymästään! Toivottavasti Vartion teokset vilahtelevat syksyn aikana kirjablogeissa ja muilla somekanavilla. Ilokseni huomasin, että juuri samaan aikaan kuin itse luin tämän Vartion teoksen, sen luki myös Kirjakaapin avain -blogi! Mutta lukekaa te muutkin ja varsinkin itse juhlapäivänä, joka on 11. syyskuuta 2024. 

**

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (Otava 1958)

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu (WSOY 2012)

Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta. Kirjoituksia kirjallisuudesta (Tammi 2003)



Kommentit

  1. Tätä Vartiota en olekaan lukenut. Voisin ottaa ohjelmaan Vartion 100-vuotisjuhlakirjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä Vartion teosta näkee harvemmin luettavan, mutta se on kaikin tavoin tyylipuhdas suoritus. Ja hurjaa ajankuvaa 1950-luvulta, pisti taas miettimään kuinka hyvin meillä nykynaisilla asiat lopulta onkaan.

      Poista
  2. Kiitos esittelystä ja Vartion merkkivuodesta muistutuksesta, pitäisikin ottaa lukemistoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin tajusin tämän merkkivuoden ihan vahingossa, vasta luettuani tämän kirjan. Päätinkin heti, että pitää herätellä teitä blogikollegoita 😀

      Poista
  3. Vartio on ollut pitkään lukulistalla, mutta yhtään kirjaa en ole häneltä vielä lukenut. Juhlavuosi on hyvä syy tarttua viimein Vartioon!

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, kun osallistut haasteeseen! ♥ Kivaa, että nostit tämän kirjailijan esille. Hän ei ole minulle lainkaan tuttu, mutta teoksensa vaikuttaa todella kiehtovalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vartio on harmillisesti päätynyt jonnekin arkistojen takahuoneisiin, mutta ihan suotta - taitavasti kirjoitetut ihmissuhdedraamat eivät vanhene koskaan 😊

      Poista
  5. Mulla on Vartion Hänen olivat linnut parhaillaan kesken. Tämä sun lukemakin pitää kyllä lukea!

    VastaaPoista
  6. Pari Vartion kirjaa olen lukenut. Hänen olivat linnut iski johonkin tragikoomisuuden suoneen ihan täysillä. Tämä voisi olla Vartion juhlavuoden valinta. Kiitos innostavasta arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli kyllä Vartio parhaimmillaan, tiiviissä paketissa. Joku toinen kirjailija olisi käyttänyt samaan huomattavasti enemmän sivuja.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...