Lainaan tuohon otsikkoon Aila Meriluotoa ja vaikka olen juuri kuunnellut hänen viimeisiksi jääneitä päiväkirjojaan niin tämä kirjoitus ei käsittele häntä. Myöhemmin sitten... sillä nyt tielleni astui Eeva Kilpi, jälleen kerran.
...kirjathan etsivät lukijansa vallatakseen olemassolon heidän aivoissaan, aivotoiminnassaan...
Kesäkuussa tuli pieni pysähdys kun kävin lääkärissä ja mittariin pamahti niin huimat verenpaineet, että sain taas rauhoitella tohtoria. En kehdannut paljastaa, että olin syönyt viime aikoina ehkä hiukkasen liikaa lakritsia, mutta sanoin lepääväni loppupäivän ja lupasin varata uuden ajan jatkoseurantaa varten.
Kävelin sitten kaupungilla ja mietin, että mitäs nyt sitten. Huomasin olevani lähellä Tukholman pääkirjastoa, joten sinne. Rakastan pääkirjaston pyöreää Rotunda-salia, jossa on kaunokirjallisuutta eri kielellä - pitkät hyllyt myös suomeksi. Ja kukas siellä sitten odottikaan. Eeva Kilpi! Suorastaan huusi, että ota minut, vie ulos täältä pölyisestä pyhätöstä. (No, oikeasti pääkirjastossa ei näkynyt pölynhiventäkään mutta alkusoinnun takia tuo 'pölyinen'...)
Olen tässä nyt sitten lueskellut Kilpeä. Häntähän voi lukea uudestaan ja uudestaan ja aina sieltä nousee esille uusia asioita, aina kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Nyt minua liikutti Kilven huoli maailmantilasta, siitähän hän on pasifistina kirjoittanut koko kirjailijan uransa ajan. Punainen muistikirja alkaa vuodesta 2014, jolloin tämä koko Ukraina-hässäkkä alkoi.
Voi meitä maapallolaisia. Ei meillä ole paikkaa, minne pakenisimme omaa hirveyttämme ja maapallomme haurautta.
Niin, mihin me voisimme paeta... Kilvelle se pakopaikka on ollut oma kesäkoti Savossa, Piskolassa. Tosin Punaisen muistikirjan lopussa, jolloin eletään vuotta 2018, hän jo aavistelee, että Piskolan kesät saattavat olla lopuillaan. Voimat eivät enää riitä niihin arkitouhuihin, joita hän oli siihen mennessä puuhastellut melkein huomaamatta,
Mutta mennään ajassa taaksepäin eli Valkoiseen muistikirjaan, joka ilmestyi 2021 mutta vie vuosituhannen vaihtumisen aikaan. Kirjan merkinnät ovat huomattavasti lyhyempiä kuin punaisen muistikirjan myöhemmille vuosille ajoittuvat. Kilpi ei kommentoi suoraan elämäntilannettaan, mutta luen rivien välistä väsymystä. Ja itse riveillä Kilpi kirjoittaa paljon kuolemasta ja unistaan, joita hän näkee erityisesti vanhemmistaan.
Valkoinen muistikirja tuntuu harmillisesti teokselta, joka on kursittu kokoon kahden edellisen muistikirjan menestyksen jatkoksi, vaikka materiaali ei ihan loppuun asti kantaisikaan. Toisaalta, tätähän se elämä on - aina ei kanna loppuun asti...
Istutin kukkasipuleita. Se oli hauskaa, mutta nyt puristaa rintaa ja sydän hakkaa. No ei se mitään. On kaunis ruska.
Sydänvaivat siis ehkä selittävät vuosituhannen vaihteen vähäsanaisuuden?
Kirjastosta lähti vielä mukaan Eeva Kilven runoteos "Terveisin" vuodelta 1976. Ja tässä kirjassa kohtaan 48-vuotiaan Eeva Kilven, keskellä elämää ja täynnä tarmoa. Runot piirtävät esiin muistikuvia sodasta, koetuista luontoelämyksistä - ja rakkauksista, joita Kilpi ei emmi esitellä kaikessa lihallisuudessaan. Uskallan arvata, että runot ovat 70-luvulla aiheuttaneet punan useammankin lukijan poskille, mutta näin 50 vuotta myöhemmin kaiken lukenut lukija vain hihittelee tyytyväisenä. Go Eeva!!
Muistin nyt, että viime kesänäkin aloittelin kesälomani runonluvulla ja silloin valitsin heinäkuiseksi motokseni säkeen Aaro Hellaakoskelta. Viikon kuluttua alkavalle lomalleni haluan johtotähdekseni tästä Kilven runoteoksesta seuraavat rivit, jotka kyllä sopivat ihan jokaiselle elämän kuukaudelle:
Minä elän nyt niin että kuoltuani jumalakin itkee sitä, että loi ihmisen ainutkertaiseksi.
**
Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja (WSOY 1976)
Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (WSOY 2019)
Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja (WSOY 2021)
Eeva Kilpi on laajassa tuotannossaan kuvannut ihmisen elämää useamman vuosikymmenen ajalta, mutta valitsen tämän vuonna 1976 ilmestyneen teoksen Sadan vuoden lukuhaasteeseen 1970-luvun kirjaksi.
Ja lopuksi vielä vinkki Tukholmaan matkaaville: käykää ihmeessä katsomassa Odenplanin lähettyvillä sijaitseva Tukholman pääkirjasto! Gunnar Aplundin suunnittelema ja vuonna 1928 avautunut kirjasto on hieno, todellinen kirjallisuuden pyhättö.
Oih, mikä kirjastokuva!
VastaaPoistaSait minutkin haluamaan lukea Eeva Kilpeä. Ne "keski-iän kirjat" ovat Kilvellä kyllä vahvoja, vereviä, aistillisia, eroottisia ... ja mitä kaikkia adjektiiveja niitä kuvaamaan nyt keksisikään.
Muistikirjat ovat enemmän sellaista viipyilevää uran viimeistelyä.
Minuun iskee näköjään aina näin keskikesällä, loman kynnyksellä tarve lukea runoja. Ja se on kyllä hyvä merkki, mielikin ehkä alkaa laskeutua levollisimmille taajuuksille.
PoistaJa Kilpeä lukiessa alkoi taas kismittää se eräs poliitikko, joka keväällä loihe lausumahan, että kulttuuri olisi "luksuspalvelu", johon menee liikaa rahaa. Oikeasti, mitä olisi tämä elämä ilman kulttuuria - ja runoutta?! Ei elämää ollenkaan, vain jotain tuotantolinjan pyörittämistä.
Minä pyörin tasan vuosi sitten tuolla Rotundassa, joka oli juuri silloin remontissa. Tarjolla oli myös hitunen pölyä! Järkkäri kaulassa harmitti niin paljon, että jäi tutustumatta tuohon Suomi-osastoon.
VastaaPoistaMutta Kilven "Trois Couleursin" olen myös lukenut ja aika lailla samaa mieltä kuin sinä. Jostain syystä minuun uppoaa silti ne keskeneräisetkin ajatukset. Näin unettomana kännykkää räplätessä olisi ehkä järkevämpi tarttua virressä lojuvaan teokseen Perhonen ylittää tien. Se lohdun määrä, jota Kilpi tarjoaa, on kannatteleva voima.
Minäkin kävin vuosi sitten viimeksi siellä pyörimässä ja silloin tämä Rotunda oli suljettuna. Nyt siellä on kirjasto kokonaisuudessaan auki, mutta ulkopuolella käy kova mylläys. Ehkä tässä valmistellaan kirjaston satavuotisjuhlia?
PoistaEeva Kilpi on tosiaan hyvä olla hyllyssä. Elämän ensiapua!!
Eeva Kilpi on loistava! Pitäisi lukea häneltä paljon enemmän, muistikirjoista olen lukenut vain tuon aika usein huonoimpana pidetyn valkoisen.
VastaaPoistaSinistä muistikirjaa ei harmillisesti ollut kirjaston hyllyssä, olen tosin lukenut sen joskus aikaisemmin mutta en muista siitä oikein mitään. Olisi mielenkiintoista nähdä minkälainen jatkumo näissä muistikirjoissa on. Valkoinen pisti kyllä silmään, kaikessa lyhykäisyydessään. Tuntui, että siihen oli vain kasattu jotain, että saadaan uutta julkaistavaa.
Poista