Siirry pääsisältöön

Kati Tervon kanssa pikavisiitillä 70-luvulla


Syreenit kukkivat tänä vuonna yllättävän pitkään, olisiko tämä yllättäen viilentynyt sää siinä avittanut? Alkukesän kukkaloisto menee yleensä niin nopeasti, että siitä ei koskaan ehdi nauttia niin perusteellisesti kuin haluaisi.

Tässä alkukesän kukkien tuoksuhuumassa luin Kati Tervon uusimman teoksen, Tyttö joka olin. Kiitos tästä(kin) kirjasta Tukholman kaupunginkirjastolle, joka toteutti kirjahankintapyyntöni nopeasti ja sain luettavakseni aivan iskemättömän kappaleen. 

Jo kirjan ulkoasu ihastuttaa, fuksian ja pinkin välimaastoon sijoittuva kansiväri ja hauskasti eriväriset kirjaimet kirjan nimessä. Kuin karamelli! Kirja on kooltaan pieni, parisensataa sivua, melko suurella fontilla ladottua tekstiä. Mutta ulkoasu pettää -  tämä ei ole todellakaan mikään kevyt makeinen, vaan melkoisen painava tarina. Tervo kertoo kirjassa omasta nuoruudestaan, teinivuosistaan ja ne ovat olleet juuri niin hajanaiset ja sekavat kuin aika monella muullakin meistä teini-ikämme jo läpikäyneistä.

Tervon nuoruus osuu 70-luvun alkupuolelle ja sitä miljöötä Tervo käyttää hienosti tarinan taustana. Puhutaan DDR:stä eikä sitä sen kummemmin selitellä (jos ei tiedä mikä DDR oli, saa luvan googlata). Tietääkö ihmiset nykyään edes mikä flipperi on? No, minä tiedän ja siksi nautinkin tästä kirjasta juuri sen hienon ajankuvauksen ansiosta. 

Tervo kuvailee nuoruuttaan kuljettamalla meitä kuvauksesta toiseen. Ne ovat kuin henkiinherätettyjä tableaux vivant -kuvaelmia, jotka Tervon tarinassa saattavat välillä vaihtua ihan lennosta. Tarina antaa sinällään kevyen vaikutelman, mutta jos alkaa miettiä mitä näiden kuvaelmien välillä on kenties tapahtunut, mitä on ehkä jäänyt kertomatta, kirjan ylle laskeutuu huomattavasti painavampi tunnelma.

Tarina on hyvin "kehollinen", eikä vähiten sen vuoksi, että kirjan kertoja opiskelee piirtämistä ja kuvanveistoa. Ja samalla tulee opiskeltua myös rakkauden alkeita...

Nukuin öitä opettajani sängyssä. Niin siinä vain kävi. Kun riisuin, pujahdin pian hänen peittonsa alle. Harva siellä yksin nukkui. Mies puhui lempeitä. Olisin voinut kuunnella häntä läpi yön. Seikkailimme toistemme silmissä ja iholla.

Käy sitten ilmi, että mies on (tietenkin) naimisissa, kertoja ottaa etäisyyttä ja tuntee olonsa "haljuksi" kun tajuaa, että miehelle yhdessäolo oli ollut viihdettä. Tämän enempää tapahtumaa ei kommentoida, kuten ei muitakaan tarinan käänteitä, mutta tunnelma jää vaivaamaan ja kirjan lopussa lukija on todella helpottunut, kun kertoja päättää jättää entiset piirinsä ja lähteä opiskelemaan. Uusi alku tuntuu lupaavalta ja kirjan nimi - "Tyttö joka olin" - antaa ymmärtää, että nuoruuden kolaukset on jätetty sinne, minne ne kuuluvatkin - päiväkirjan sivuille, ehkä myöhemmin esiin otettaviksi...

Vielä sellainenkin huomio Tervon kehoon fokusoivasta tyylistä, että kirjassa on myös harvinaislaatuisen suorasukainen kuvaus kuukautisista. Tervo kertoo konkreettisesti, näkö-, tuoksu- ja tuntoaistien avulla, miltä ne kuukautiset "tuntuvat". Luin kohdan moneen kertaan - ilahduin todella, että tämä niin arkipäiväinen naisen elämään kuuluva ilmiö pääsee framille myös sanataiteen kentällä. Urheilumaailman puolellahan on jo tapahtunut jonkinlainen kuukautisvallankumous ihan tämän kuluneen talven aikana.

**

Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava 2023)

Kommentit

  1. Anonyymi9/6/23 13:13

    Luen parhaillaan kirjaa. Samaistumispintaa on paljon, kun olen vielä samaa ikäluokkaa. Kuinka sitä nuorena olikin hullunrohkea ja saattoi lähteä ihan tuntemattoman mukaan. Liftaaminen oli jokapäiväistä. Ja huh niitä kuukautisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tullut myös muutama jälkishokki näin vanhemmiten kun mietin mitä kaikkea "olisi voinut" tapahtua... 80-luvulla liftailimme myös vielä aika huoleti. Ja 16-vuotiaana sain päähäni lähteä yksin bussilla ja junalla kaverin luokse Keski-Eurooppaan. SIllä reissulla kyllä sitten jo ymmärsin, että kaikenlaisia vaaroja on, vaikka mitään ei onneksi sattunutkaan :)

      Poista
  2. Tämä pitää lukea! Myös 60-luvun lopulla ja 70-luvulla oltiin hullunrohkeita. Maailma oli niin turvallinen tai ainakin siltä tuntui. Saattoi ihan hyvin lähteä yksin ulkomaille minibudjetilla ilman varattua yöpymistä ja luottaa, että kaikki järjestyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin ei voinut vielä lukea netistä millaisia hulluja maailma on pullollaan. Sitä vaan lähdettiin sinisilmäisinä ja mieli avoinna. Mietin juuri, että miten ihmeessä uskalsin lähteä aikoinaan esimerkiksi interrailille, tuosta vain. Nyt hermoilen ja varmistan moneen kertaan kaikki asiat vaikka olisi vain simppeli lentomatka kyseessä.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn kirjapinot ja saksalaisia klassikkoja

  Syksy on saatu vauhdikkaasti käyntiin mikä tarkoittaa sitä, että lukuharrastus jää nyt enemmän sattumanvaraiseksi toiminnaksi. Ja samalla ehkä tämä blogikirjoittaminenkin, mutta raporttia tulee heti kun olen saanut näistä kirjapinoni lukuisista levällään olevista kirjoista jonkin luettua. Yksi isompi pino on varattu yliopiston saksan kirjallisuuden kurssille, jolla tällä kertaa käsitellään ajanjaksoa 1871-1945. Ja jo parin seminaarin jälkeen uskallan todeta, että tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi parhaita kursseja joita olen ylipäänsä opiskelijaurani aikana opiskellut. Eikä vähiten opettajamme, saksalaisen Frau Merkelin ansiosta. En ole vielä tohtinut kysyä olisiko hän sukua eräälle toiselle Frau Merkelille... Mutta tämä meidän Frau Merkelimme on joka tapauksessa todella hurmaava tapaus, jonka johdolla saksalaiset klassikot taittuvat kuin leikiten. Tällä hetkellä kahlaan kurssikirjoista läpi Theodor Fontanen klassikkoa 'Effi Briest', joka on todella koskettava tarina er

Tämän kesän Anna-Leenat

Kun ollaan astuttu syyskuun puolelle niin on turha enää hymistellä - se oli sitten siinä se kesä. Omani oli minulle armollinen, ehdin tehdä suunnilleen sen minkä halusinkin. Vain muutaman lempeän kesäillan olisin halunnut lisää. Kesälukemisiani hallitsi tänä kesänä ensinnäkin kirjahyllynraivausurakkani ja toisaalta Suomi-lomani kirppismaraton. Molemmista näistä kesäkaveriksi tupsahti vanha tuttu Anna-Leena Härkönen. "Vanha tuttu" on Anna-Leena Härkösen tapauksessa kunniamaininta. Olen lukenut lähestulkoon kaikki hänen kirjansa ja monet niistä ovat päässeet myös uusintalukuun. Ja sitä kunniaa ei moni kirjailija minun osaltani saa!  Härkösen kirjat ovat minulle kuin kirjallista lohturuokaa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että hänen kirjoissaan käsitellään lähestulkoon jokaisessa melkoisen rankkoja teemoja. Mutta Härkösen soljuva dialogi ja erityisesti terävät huomiot arkipäivän elämästä tekevät kirjoista niin herkullisen elämänmakuisia, että luen niitä aina kun omassa elämässän

Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

  Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta. Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään " Alvar Aalto 125 " -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...? Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus

Kielikylpyä ja ruisleipää

Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta. Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä.  Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsek

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens Nyh