Siirry pääsisältöön

Kati Tervon kanssa pikavisiitillä 70-luvulla


Syreenit kukkivat tänä vuonna yllättävän pitkään, olisiko tämä yllättäen viilentynyt sää siinä avittanut? Alkukesän kukkaloisto menee yleensä niin nopeasti, että siitä ei koskaan ehdi nauttia niin perusteellisesti kuin haluaisi.

Tässä alkukesän kukkien tuoksuhuumassa luin Kati Tervon uusimman teoksen, Tyttö joka olin. Kiitos tästä(kin) kirjasta Tukholman kaupunginkirjastolle, joka toteutti kirjahankintapyyntöni nopeasti ja sain luettavakseni aivan iskemättömän kappaleen. 

Jo kirjan ulkoasu ihastuttaa, fuksian ja pinkin välimaastoon sijoittuva kansiväri ja hauskasti eriväriset kirjaimet kirjan nimessä. Kuin karamelli! Kirja on kooltaan pieni, parisensataa sivua, melko suurella fontilla ladottua tekstiä. Mutta ulkoasu pettää -  tämä ei ole todellakaan mikään kevyt makeinen, vaan melkoisen painava tarina. Tervo kertoo kirjassa omasta nuoruudestaan, teinivuosistaan ja ne ovat olleet juuri niin hajanaiset ja sekavat kuin aika monella muullakin meistä teini-ikämme jo läpikäyneistä.

Tervon nuoruus osuu 70-luvun alkupuolelle ja sitä miljöötä Tervo käyttää hienosti tarinan taustana. Puhutaan DDR:stä eikä sitä sen kummemmin selitellä (jos ei tiedä mikä DDR oli, saa luvan googlata). Tietääkö ihmiset nykyään edes mikä flipperi on? No, minä tiedän ja siksi nautinkin tästä kirjasta juuri sen hienon ajankuvauksen ansiosta. 

Tervo kuvailee nuoruuttaan kuljettamalla meitä kuvauksesta toiseen. Ne ovat kuin henkiinherätettyjä tableaux vivant -kuvaelmia, jotka Tervon tarinassa saattavat välillä vaihtua ihan lennosta. Tarina antaa sinällään kevyen vaikutelman, mutta jos alkaa miettiä mitä näiden kuvaelmien välillä on kenties tapahtunut, mitä on ehkä jäänyt kertomatta, kirjan ylle laskeutuu huomattavasti painavampi tunnelma.

Tarina on hyvin "kehollinen", eikä vähiten sen vuoksi, että kirjan kertoja opiskelee piirtämistä ja kuvanveistoa. Ja samalla tulee opiskeltua myös rakkauden alkeita...

Nukuin öitä opettajani sängyssä. Niin siinä vain kävi. Kun riisuin, pujahdin pian hänen peittonsa alle. Harva siellä yksin nukkui. Mies puhui lempeitä. Olisin voinut kuunnella häntä läpi yön. Seikkailimme toistemme silmissä ja iholla.

Käy sitten ilmi, että mies on (tietenkin) naimisissa, kertoja ottaa etäisyyttä ja tuntee olonsa "haljuksi" kun tajuaa, että miehelle yhdessäolo oli ollut viihdettä. Tämän enempää tapahtumaa ei kommentoida, kuten ei muitakaan tarinan käänteitä, mutta tunnelma jää vaivaamaan ja kirjan lopussa lukija on todella helpottunut, kun kertoja päättää jättää entiset piirinsä ja lähteä opiskelemaan. Uusi alku tuntuu lupaavalta ja kirjan nimi - "Tyttö joka olin" - antaa ymmärtää, että nuoruuden kolaukset on jätetty sinne, minne ne kuuluvatkin - päiväkirjan sivuille, ehkä myöhemmin esiin otettaviksi...

Vielä sellainenkin huomio Tervon kehoon fokusoivasta tyylistä, että kirjassa on myös harvinaislaatuisen suorasukainen kuvaus kuukautisista. Tervo kertoo konkreettisesti, näkö-, tuoksu- ja tuntoaistien avulla, miltä ne kuukautiset "tuntuvat". Luin kohdan moneen kertaan - ilahduin todella, että tämä niin arkipäiväinen naisen elämään kuuluva ilmiö pääsee framille myös sanataiteen kentällä. Urheilumaailman puolellahan on jo tapahtunut jonkinlainen kuukautisvallankumous ihan tämän kuluneen talven aikana.

**

Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava 2023)

Kommentit

  1. Anonyymi9/6/23 13:13

    Luen parhaillaan kirjaa. Samaistumispintaa on paljon, kun olen vielä samaa ikäluokkaa. Kuinka sitä nuorena olikin hullunrohkea ja saattoi lähteä ihan tuntemattoman mukaan. Liftaaminen oli jokapäiväistä. Ja huh niitä kuukautisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tullut myös muutama jälkishokki näin vanhemmiten kun mietin mitä kaikkea "olisi voinut" tapahtua... 80-luvulla liftailimme myös vielä aika huoleti. Ja 16-vuotiaana sain päähäni lähteä yksin bussilla ja junalla kaverin luokse Keski-Eurooppaan. SIllä reissulla kyllä sitten jo ymmärsin, että kaikenlaisia vaaroja on, vaikka mitään ei onneksi sattunutkaan :)

      Poista
  2. Tämä pitää lukea! Myös 60-luvun lopulla ja 70-luvulla oltiin hullunrohkeita. Maailma oli niin turvallinen tai ainakin siltä tuntui. Saattoi ihan hyvin lähteä yksin ulkomaille minibudjetilla ilman varattua yöpymistä ja luottaa, että kaikki järjestyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin ei voinut vielä lukea netistä millaisia hulluja maailma on pullollaan. Sitä vaan lähdettiin sinisilmäisinä ja mieli avoinna. Mietin juuri, että miten ihmeessä uskalsin lähteä aikoinaan esimerkiksi interrailille, tuosta vain. Nyt hermoilen ja varmistan moneen kertaan kaikki asiat vaikka olisi vain simppeli lentomatka kyseessä.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä Neits

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amerikkalaisen sosiaali

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle