Tein viikonloppureissun teinin kanssa Malmöhön ja Kööpenhaminaan eikä ollut mikään yllätys, että matkaamme väritti kuningas jalkapallo. Kööpenhaminassa jouduimme keskelle paikallisten jalkapallofanien rajuja etkoja, joissa räjähteitä käytettiin enemmän kuin mielestäni lain tulisi sallia. Malmössä taas kyynelehdittiin kaupungin oman pojan Zlatanin yllättävää ilmoitusta, että tämä lopettaa jalkapallouransa.
Mutta kannoin sisälläni vielä suurempaa uutista, jota Malmö ja Kööpenhamina eivät näyttäneet noteeravan millään tavalla. Uutinen saavutti minut perjantai-illalla istuessani junassa kohti Malmöta: säveltäjä Kaija Saariaho oli kuollut perjantaiaamuna. Ymmärrän toki, että kaikki eivät ole vielä sisäistäneet, että kyseessä oli vähintäänkin Zlataniin verrattava merkkihenkilö - Saariahon kuoleman myötä menetimme yhden merkittävimmistä musiikinhistorian vaikuttajista. Mutta olisin totisesti suonut näkeväni television uutisissa yhtä kattavat erikoislähetykset kuin Zlatanin poistuessa jalkapallonäyttämöltä!
Kuuntelin viikonloppuna eri maiden klassisten radioasemien koostamia muisto-ohjelmia, Saariahon molempien kotimaiden - Ranskan ja Suomen - yleisradioyhtiöt olivat nopeita ja tarjosivat paljon kuunneltavaa. Aloitin myös nyt vihdoin jo kauan suunnittelmani Pekka Hakon kirjoittaman Saariaho-elämäkerran kuuntelemisen. Vaikka olen vasta kolmanneksen siitä ehtinyt kuunnella niin uskallan kirjaa jo suositella.
Kirja valaisee hienosti Saariahon tien "Saariahoksi" - tien, joka kiemurteli erinäisten mutkien kautta kohti sen luonnollista päämäärää eli Pariisissa sijaitsevaa Ircamin elektronisen musiikin keskusta. Ja sieltä löytyi myös se elämän tärkein henkilö, musiikin monitoimimies Jean-Baptiste Barrière, jonka kanssa Saariaho löi pian yhteen sekä musiikilliset että privaatimmat hyntyynsä. "Perfect match", kuten Saariahon puoliso on avioliittoa kuvannut.
Minulla on ollut työni puolesta kunnia tavata Kaija Saariaho ja se nousee varmasti tämän nykyisen työurani yhdeksi huippukohdiksi. Mutta Saariaho ei näistä julkisista kumarruksista piitannut, hänellä oli jo alusta lähtien säveltämisen pakko - jopa sen uhalla, että ne eivät olisi sen kummemmin menestyneet. Hän kuuli musiikkia päässään aivan lapsesta lähtien ja hän halusi palavasti kokeilla minkälaisia ääniä voisi saada aikaiseksi. Lopputuloksena oli ainutkertainen sävelmaailma - tai ehkä pikemminkin säveluniversumi.
Hakon kirjassa on tähän mennessä eniten yllättänyt se tieto, kuinka läheinen suhde Saariaholla oli kirjallisuuteen ja runouteen. Uransa alkuvaiheessa hän sävelsi runoja siihen tahtiin, että sävellyksenopettaja Paavo Heinisen piti jo toppuutella ja kehottaa opiskelijaansa keskittymään harjoitustehtäviin, jotta säveltämisen työkalut monipuolistuisivat.
Viimeisin Saariaho-elämykseni oli hänen viimeiseksi jäänyt oopperansa Innocence, jonka näin tallenteena Aix-en-Provencen festivaalilta. Teos on upea, Sofi Oksasen thrillerimäistä librettoa myöten. Mukana teoksen luomisessa on ollut myös Saariahon poika, Aleksi Barrière, joka on kääntänyt Oksasen suomenkielisen tekstin opperassa käytetyille yhdeksälle eri kielelle.
Kiitos siis musiikista, Kaija Saariaho! Kuuntelen sitä nyt entistä tarkemmin korvin tämä Pekka Hakon kirja tukenani. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, mitä kaikkea musiikkiuniversumisi olisi vielä voinut tarjota. Tulee mieleen eräs toinen musiikkihistorian merkkihenkilö, David Bowie, jonka syntyessä kätilö kuulutti vastasyntyneen nähdessään, että "tämä poika on ollut täällä maapallolla jo aikaisemmin". Samoin taisi olla sinun laitasi...
**
Pekka Hako: Kristallista savuksi - Kaija Saariahon maailma (Otava 2022)
PS. Malmöstä vielä sen verran, että on sieltä tullut muitakin kuuluisuuksia kuin Zlatan Ibrahimovic. Kaupungin halki virtaavan kanavan yli kulkevan kävelysillan laitaan on ikuistettu kaupungin omien tähtien kenkäpareja, yhtenä heistä Malmössä v. 1931 syntynyt Anita Ekberg. Näitä kenkäpareja voi mallailla myös omaan jalkaan, tosin Ekbergin elegantit korkokengät olivat omille neljäykkösilleni aivan liian sirot.
No, mutta sattuipas hienosti, että kirjoitit Kaija Saariahosta näin ylistävään sävyyn. En ole varsinaisemmin konserttimusiikin ylimpiä ystäviä, mutta sunnuntaina katselin ja kuuntelin tv:stä Saariahon Innocencen esityksen, kantaesityskö lie ollut?
VastaaPoistaLuonnehdit ihan oikein Oksasen tarinaa trillerimäiseksi. Joku voisi nimittää syväluotaavaksikin. Mitä löytyykään koulusurmien taustalta? Sitä on ehkä käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin sitä millaisia kärsimyksiä sellainen hirveä hyökkäys aiheuttaa uhreille ja heidän omaisilleen.
Lavastus oli hieno, esiintymislavalla pyörivä rakennus muuttui kansainvälisestä koulusta häähuoneeksi ja päinvastoin, valaistus toimi osoittimena katsojalle siitä missä kulloinenkin laulaja tai resiteeraaja majailee.
Mitä sitten tulee musiikkiin? Minulle on joskus sanottu, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon! Välillä musiikista tuli tällainen tuntuma. Jos musiikki olisikin ollut enempi toimintojen taustalla, olisiko se saattanut toimia paremmin? Eli jos musiikki olisi ollut näytelmän musiikkia eikä niin että libretto oli oopperan tekstiä.
Ja kyllä Saariaho näytti tykkäävän suosionosoituksista siinä loppukumarruksissa.
Varmasti oli tyytyväinen suosionosoituksista! Mutta vaikutuin todella kun luin nyt Pekka Hakon kirjasta millä periksiantamattomuudella Saariaho on tämän tiensä kulkenut. Eivätkä ne olleet mitään valmiita polkuja vaan ihan umpihangessa hän on joutunut tarpomaan.
PoistaLuin muuten jostakin, että Saariahon idea oli tehdä nimenomaan monikielinen ooppera ja että nämä eri kielet innoittivat kukin omanlaiseensa sävelkuvaan. Eli teksti ja sävel ovat kulkeneet käsi kädessä?
Minulla on tosi tyhmä olo, kun puhutaan klassisesta musiikista. Eikä se ole vain tunne vaan fakta. Olen kuunnellut klassista musiikkia niin vähän, että voin sanoa että siinä on jo ihan yleissivistyksen puutetta. Joten nyt katson/kuuntelen kyllä tuon oopperan, kun se kerran on tarjolla ylessä.
VastaaPoistaKaija Saariahon muistan ensi kertaa nähneeni Olli Lyytikäisen retrospektiivisen näyttelyn kirjassa, jonka ostin. Seurustelivat nuorina aikuisina ja Lyytikäinen on tehnyt Saariahosta herkkiä piirroksia, jotka löytyivät kirjasta.
Ymmärrän tuon "tyhmän olon", vaikka itse teen työtä klassisen musiikin parissa. Tai ehkä juuri sen takia ymmärrän :) Mutta "klassista" musiikkiakin on niin paljon monenlaista - erot ovat genren sisällä yhtä suuret kuin vaikkapa countryn ja hiphopin välillä.
PoistaSuosittelen muuten tätä Hakon kirjaa, saattaisit tykätä! Kirjassa kerrotaan myös Lyytikäisen ja Saariahon suhteesta, mutta mielenkiintoisinta on kuulla miten Saariahon eri teokset ovat syntyneet. Ja itselleni suuri uutinen oli se kuinka usein Saariaho inspiroitui kirjallisuudesta!