Siirry pääsisältöön

Kuolemattomat (Kaija Saariahon muistolle)


 

Tein viikonloppureissun teinin kanssa Malmöhön ja Kööpenhaminaan eikä ollut mikään yllätys, että matkaamme väritti kuningas jalkapallo. Kööpenhaminassa jouduimme keskelle paikallisten jalkapallofanien rajuja etkoja, joissa räjähteitä käytettiin enemmän kuin mielestäni lain tulisi sallia. Malmössä taas kyynelehdittiin kaupungin oman pojan Zlatanin yllättävää ilmoitusta, että tämä lopettaa jalkapallouransa.

Mutta kannoin sisälläni vielä suurempaa uutista, jota Malmö ja Kööpenhamina eivät näyttäneet noteeravan millään tavalla. Uutinen saavutti minut perjantai-illalla istuessani junassa kohti Malmöta: säveltäjä Kaija Saariaho oli kuollut perjantaiaamuna. Ymmärrän toki, että kaikki eivät ole vielä sisäistäneet, että kyseessä oli vähintäänkin Zlataniin verrattava merkkihenkilö - Saariahon kuoleman myötä menetimme yhden merkittävimmistä musiikinhistorian vaikuttajista. Mutta olisin totisesti suonut näkeväni television uutisissa yhtä kattavat erikoislähetykset kuin Zlatanin poistuessa jalkapallonäyttämöltä!

Kuuntelin viikonloppuna eri maiden klassisten radioasemien koostamia muisto-ohjelmia, Saariahon molempien kotimaiden - Ranskan ja Suomen - yleisradioyhtiöt olivat nopeita ja tarjosivat paljon kuunneltavaa. Aloitin myös nyt vihdoin jo kauan suunnittelmani Pekka Hakon kirjoittaman Saariaho-elämäkerran kuuntelemisen. Vaikka olen vasta kolmanneksen siitä ehtinyt kuunnella niin uskallan kirjaa jo suositella.

Kirja valaisee hienosti Saariahon tien "Saariahoksi" - tien, joka kiemurteli erinäisten mutkien kautta kohti sen luonnollista päämäärää eli Pariisissa sijaitsevaa Ircamin elektronisen musiikin keskusta. Ja sieltä löytyi myös se elämän tärkein henkilö, musiikin monitoimimies Jean-Baptiste Barrière, jonka kanssa Saariaho löi pian yhteen sekä musiikilliset että privaatimmat hyntyynsä. "Perfect match", kuten Saariahon puoliso on avioliittoa kuvannut.

Minulla on ollut työni puolesta kunnia tavata Kaija Saariaho ja se nousee varmasti tämän nykyisen työurani yhdeksi huippukohdiksi. Mutta Saariaho ei näistä julkisista kumarruksista piitannut, hänellä oli jo alusta lähtien säveltämisen pakko - jopa sen uhalla, että ne eivät olisi sen kummemmin menestyneet. Hän kuuli musiikkia päässään aivan lapsesta lähtien ja hän halusi palavasti kokeilla minkälaisia ääniä voisi saada aikaiseksi. Lopputuloksena oli ainutkertainen sävelmaailma - tai ehkä pikemminkin säveluniversumi.

Hakon kirjassa on tähän mennessä eniten yllättänyt se tieto, kuinka läheinen suhde Saariaholla oli kirjallisuuteen ja runouteen. Uransa alkuvaiheessa hän sävelsi runoja siihen tahtiin, että sävellyksenopettaja Paavo Heinisen piti jo toppuutella ja kehottaa opiskelijaansa keskittymään harjoitustehtäviin, jotta säveltämisen työkalut monipuolistuisivat. 

Viimeisin Saariaho-elämykseni oli hänen viimeiseksi jäänyt oopperansa Innocence, jonka näin tallenteena Aix-en-Provencen festivaalilta. Teos on upea, Sofi Oksasen thrillerimäistä librettoa myöten. Mukana teoksen luomisessa on ollut myös Saariahon poika, Aleksi Barrière, joka on kääntänyt Oksasen suomenkielisen tekstin opperassa käytetyille yhdeksälle eri kielelle. 

Kiitos siis musiikista, Kaija Saariaho! Kuuntelen sitä nyt entistä tarkemmin korvin tämä Pekka Hakon kirja tukenani. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, mitä kaikkea musiikkiuniversumisi olisi vielä voinut tarjota. Tulee mieleen eräs toinen musiikkihistorian merkkihenkilö, David Bowie, jonka syntyessä kätilö kuulutti vastasyntyneen nähdessään, että "tämä poika on ollut täällä maapallolla jo aikaisemmin". Samoin taisi olla sinun laitasi...

**

Pekka Hako: Kristallista savuksi - Kaija Saariahon maailma (Otava 2022)

PS. Malmöstä vielä sen verran, että on sieltä tullut muitakin kuuluisuuksia kuin Zlatan Ibrahimovic. Kaupungin halki virtaavan kanavan yli kulkevan kävelysillan laitaan on ikuistettu kaupungin omien tähtien kenkäpareja, yhtenä heistä Malmössä v. 1931 syntynyt Anita Ekberg. Näitä kenkäpareja voi mallailla myös omaan jalkaan, tosin Ekbergin elegantit korkokengät olivat omille neljäykkösilleni aivan liian sirot.



Kommentit

  1. No, mutta sattuipas hienosti, että kirjoitit Kaija Saariahosta näin ylistävään sävyyn. En ole varsinaisemmin konserttimusiikin ylimpiä ystäviä, mutta sunnuntaina katselin ja kuuntelin tv:stä Saariahon Innocencen esityksen, kantaesityskö lie ollut?

    Luonnehdit ihan oikein Oksasen tarinaa trillerimäiseksi. Joku voisi nimittää syväluotaavaksikin. Mitä löytyykään koulusurmien taustalta? Sitä on ehkä käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin sitä millaisia kärsimyksiä sellainen hirveä hyökkäys aiheuttaa uhreille ja heidän omaisilleen.

    Lavastus oli hieno, esiintymislavalla pyörivä rakennus muuttui kansainvälisestä koulusta häähuoneeksi ja päinvastoin, valaistus toimi osoittimena katsojalle siitä missä kulloinenkin laulaja tai resiteeraaja majailee.

    Mitä sitten tulee musiikkiin? Minulle on joskus sanottu, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon! Välillä musiikista tuli tällainen tuntuma. Jos musiikki olisikin ollut enempi toimintojen taustalla, olisiko se saattanut toimia paremmin? Eli jos musiikki olisi ollut näytelmän musiikkia eikä niin että libretto oli oopperan tekstiä.

    Ja kyllä Saariaho näytti tykkäävän suosionosoituksista siinä loppukumarruksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti oli tyytyväinen suosionosoituksista! Mutta vaikutuin todella kun luin nyt Pekka Hakon kirjasta millä periksiantamattomuudella Saariaho on tämän tiensä kulkenut. Eivätkä ne olleet mitään valmiita polkuja vaan ihan umpihangessa hän on joutunut tarpomaan.

      Luin muuten jostakin, että Saariahon idea oli tehdä nimenomaan monikielinen ooppera ja että nämä eri kielet innoittivat kukin omanlaiseensa sävelkuvaan. Eli teksti ja sävel ovat kulkeneet käsi kädessä?

      Poista
  2. Minulla on tosi tyhmä olo, kun puhutaan klassisesta musiikista. Eikä se ole vain tunne vaan fakta. Olen kuunnellut klassista musiikkia niin vähän, että voin sanoa että siinä on jo ihan yleissivistyksen puutetta. Joten nyt katson/kuuntelen kyllä tuon oopperan, kun se kerran on tarjolla ylessä.

    Kaija Saariahon muistan ensi kertaa nähneeni Olli Lyytikäisen retrospektiivisen näyttelyn kirjassa, jonka ostin. Seurustelivat nuorina aikuisina ja Lyytikäinen on tehnyt Saariahosta herkkiä piirroksia, jotka löytyivät kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tuon "tyhmän olon", vaikka itse teen työtä klassisen musiikin parissa. Tai ehkä juuri sen takia ymmärrän :) Mutta "klassista" musiikkiakin on niin paljon monenlaista - erot ovat genren sisällä yhtä suuret kuin vaikkapa countryn ja hiphopin välillä.

      Suosittelen muuten tätä Hakon kirjaa, saattaisit tykätä! Kirjassa kerrotaan myös Lyytikäisen ja Saariahon suhteesta, mutta mielenkiintoisinta on kuulla miten Saariahon eri teokset ovat syntyneet. Ja itselleni suuri uutinen oli se kuinka usein Saariaho inspiroitui kirjallisuudesta!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o