Siirry pääsisältöön

Terveisiä elämästä, tältä kohtaa...

 


Lainaan tuohon otsikkoon Aila Meriluotoa ja vaikka olen juuri kuunnellut hänen viimeisiksi jääneitä päiväkirjojaan niin tämä kirjoitus ei käsittele häntä. Myöhemmin sitten... sillä nyt tielleni astui Eeva Kilpi, jälleen kerran.

...kirjathan etsivät lukijansa vallatakseen olemassolon heidän aivoissaan, aivotoiminnassaan...

Kesäkuussa tuli pieni pysähdys kun kävin lääkärissä ja mittariin pamahti niin huimat verenpaineet, että sain taas rauhoitella tohtoria. En kehdannut paljastaa, että olin syönyt viime aikoina ehkä hiukkasen liikaa lakritsia, mutta sanoin lepääväni loppupäivän ja lupasin varata uuden ajan jatkoseurantaa varten.

Kävelin sitten kaupungilla ja mietin, että mitäs nyt sitten. Huomasin olevani lähellä Tukholman pääkirjastoa, joten sinne. Rakastan pääkirjaston pyöreää Rotunda-salia, jossa on kaunokirjallisuutta eri kielellä - pitkät hyllyt myös suomeksi. Ja kukas siellä sitten odottikaan. Eeva Kilpi! Suorastaan huusi, että ota minut, vie ulos täältä pölyisestä pyhätöstä. (No, oikeasti pääkirjastossa ei näkynyt pölynhiventäkään mutta alkusoinnun takia tuo 'pölyinen'...)

Olen tässä nyt sitten lueskellut Kilpeä. Häntähän voi lukea uudestaan ja uudestaan ja aina sieltä nousee esille uusia asioita, aina kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Nyt minua liikutti Kilven huoli maailmantilasta, siitähän hän on pasifistina kirjoittanut koko kirjailijan uransa ajan. Punainen muistikirja alkaa vuodesta 2014, jolloin tämä koko Ukraina-hässäkkä alkoi.

Voi meitä maapallolaisia. Ei meillä ole paikkaa, minne pakenisimme omaa hirveyttämme ja maapallomme haurautta.

Niin, mihin me voisimme paeta... Kilvelle se pakopaikka on ollut oma kesäkoti Savossa, Piskolassa. Tosin Punaisen muistikirjan lopussa, jolloin eletään vuotta 2018, hän jo aavistelee, että Piskolan kesät saattavat olla lopuillaan. Voimat eivät enää riitä niihin arkitouhuihin, joita hän oli siihen mennessä puuhastellut melkein huomaamatta,

Mutta mennään ajassa taaksepäin eli Valkoiseen muistikirjaan, joka ilmestyi 2021 mutta vie vuosituhannen vaihtumisen aikaan. Kirjan merkinnät ovat huomattavasti lyhyempiä kuin punaisen muistikirjan myöhemmille vuosille ajoittuvat. Kilpi ei kommentoi suoraan elämäntilannettaan, mutta luen rivien välistä väsymystä. Ja itse riveillä Kilpi kirjoittaa paljon kuolemasta ja unistaan, joita hän näkee erityisesti vanhemmistaan. 

Valkoinen muistikirja tuntuu harmillisesti teokselta, joka on kursittu kokoon kahden edellisen muistikirjan menestyksen jatkoksi, vaikka materiaali ei ihan loppuun asti kantaisikaan. Toisaalta, tätähän se elämä on - aina ei kanna loppuun asti...

Istutin kukkasipuleita. Se oli hauskaa, mutta nyt puristaa rintaa ja sydän hakkaa. No ei se mitään. On kaunis ruska.

 Sydänvaivat siis ehkä selittävät vuosituhannen vaihteen vähäsanaisuuden?

Kirjastosta lähti vielä mukaan Eeva Kilven runoteos "Terveisin" vuodelta 1976. Ja tässä kirjassa kohtaan 48-vuotiaan Eeva Kilven, keskellä elämää ja täynnä tarmoa. Runot piirtävät esiin muistikuvia sodasta, koetuista luontoelämyksistä - ja rakkauksista, joita Kilpi ei emmi esitellä kaikessa lihallisuudessaan. Uskallan arvata, että runot ovat 70-luvulla aiheuttaneet punan useammankin lukijan poskille, mutta näin 50 vuotta myöhemmin kaiken lukenut lukija vain hihittelee tyytyväisenä. Go Eeva!!

Muistin nyt, että viime kesänäkin aloittelin kesälomani runonluvulla ja silloin valitsin heinäkuiseksi motokseni säkeen Aaro Hellaakoskelta. Viikon kuluttua alkavalle lomalleni haluan johtotähdekseni tästä Kilven runoteoksesta seuraavat rivit, jotka kyllä sopivat ihan jokaiselle elämän kuukaudelle:

Minä elän nyt niin että kuoltuani jumalakin itkee sitä, että loi ihmisen ainutkertaiseksi.

**

Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja (WSOY 1976)

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (WSOY 2019)

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja (WSOY 2021)


Eeva Kilpi on laajassa tuotannossaan kuvannut ihmisen elämää useamman vuosikymmenen ajalta, mutta valitsen tämän vuonna 1976 ilmestyneen teoksen Sadan vuoden lukuhaasteeseen 1970-luvun kirjaksi.

Ja lopuksi vielä vinkki Tukholmaan matkaaville: käykää ihmeessä katsomassa Odenplanin lähettyvillä sijaitseva Tukholman pääkirjasto! Gunnar Aplundin suunnittelema ja vuonna 1928 avautunut kirjasto on hieno, todellinen kirjallisuuden pyhättö.

Kommentit

  1. Oih, mikä kirjastokuva!
    Sait minutkin haluamaan lukea Eeva Kilpeä. Ne "keski-iän kirjat" ovat Kilvellä kyllä vahvoja, vereviä, aistillisia, eroottisia ... ja mitä kaikkia adjektiiveja niitä kuvaamaan nyt keksisikään.
    Muistikirjat ovat enemmän sellaista viipyilevää uran viimeistelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun iskee näköjään aina näin keskikesällä, loman kynnyksellä tarve lukea runoja. Ja se on kyllä hyvä merkki, mielikin ehkä alkaa laskeutua levollisimmille taajuuksille.

      Ja Kilpeä lukiessa alkoi taas kismittää se eräs poliitikko, joka keväällä loihe lausumahan, että kulttuuri olisi "luksuspalvelu", johon menee liikaa rahaa. Oikeasti, mitä olisi tämä elämä ilman kulttuuria - ja runoutta?! Ei elämää ollenkaan, vain jotain tuotantolinjan pyörittämistä.

      Poista
  2. Minä pyörin tasan vuosi sitten tuolla Rotundassa, joka oli juuri silloin remontissa. Tarjolla oli myös hitunen pölyä! Järkkäri kaulassa harmitti niin paljon, että jäi tutustumatta tuohon Suomi-osastoon.

    Mutta Kilven "Trois Couleursin" olen myös lukenut ja aika lailla samaa mieltä kuin sinä. Jostain syystä minuun uppoaa silti ne keskeneräisetkin ajatukset. Näin unettomana kännykkää räplätessä olisi ehkä järkevämpi tarttua virressä lojuvaan teokseen Perhonen ylittää tien. Se lohdun määrä, jota Kilpi tarjoaa, on kannatteleva voima.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kävin vuosi sitten viimeksi siellä pyörimässä ja silloin tämä Rotunda oli suljettuna. Nyt siellä on kirjasto kokonaisuudessaan auki, mutta ulkopuolella käy kova mylläys. Ehkä tässä valmistellaan kirjaston satavuotisjuhlia?

      Eeva Kilpi on tosiaan hyvä olla hyllyssä. Elämän ensiapua!!

      Poista
  3. Eeva Kilpi on loistava! Pitäisi lukea häneltä paljon enemmän, muistikirjoista olen lukenut vain tuon aika usein huonoimpana pidetyn valkoisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinistä muistikirjaa ei harmillisesti ollut kirjaston hyllyssä, olen tosin lukenut sen joskus aikaisemmin mutta en muista siitä oikein mitään. Olisi mielenkiintoista nähdä minkälainen jatkumo näissä muistikirjoissa on. Valkoinen pisti kyllä silmään, kaikessa lyhykäisyydessään. Tuntui, että siihen oli vain kasattu jotain, että saadaan uutta julkaistavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhall...