Siirry pääsisältöön

Terveisiä elämästä, tältä kohtaa...

 


Lainaan tuohon otsikkoon Aila Meriluotoa ja vaikka olen juuri kuunnellut hänen viimeisiksi jääneitä päiväkirjojaan niin tämä kirjoitus ei käsittele häntä. Myöhemmin sitten... sillä nyt tielleni astui Eeva Kilpi, jälleen kerran.

...kirjathan etsivät lukijansa vallatakseen olemassolon heidän aivoissaan, aivotoiminnassaan...

Kesäkuussa tuli pieni pysähdys kun kävin lääkärissä ja mittariin pamahti niin huimat verenpaineet, että sain taas rauhoitella tohtoria. En kehdannut paljastaa, että olin syönyt viime aikoina ehkä hiukkasen liikaa lakritsia, mutta sanoin lepääväni loppupäivän ja lupasin varata uuden ajan jatkoseurantaa varten.

Kävelin sitten kaupungilla ja mietin, että mitäs nyt sitten. Huomasin olevani lähellä Tukholman pääkirjastoa, joten sinne. Rakastan pääkirjaston pyöreää Rotunda-salia, jossa on kaunokirjallisuutta eri kielellä - pitkät hyllyt myös suomeksi. Ja kukas siellä sitten odottikaan. Eeva Kilpi! Suorastaan huusi, että ota minut, vie ulos täältä pölyisestä pyhätöstä. (No, oikeasti pääkirjastossa ei näkynyt pölynhiventäkään mutta alkusoinnun takia tuo 'pölyinen'...)

Olen tässä nyt sitten lueskellut Kilpeä. Häntähän voi lukea uudestaan ja uudestaan ja aina sieltä nousee esille uusia asioita, aina kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Nyt minua liikutti Kilven huoli maailmantilasta, siitähän hän on pasifistina kirjoittanut koko kirjailijan uransa ajan. Punainen muistikirja alkaa vuodesta 2014, jolloin tämä koko Ukraina-hässäkkä alkoi.

Voi meitä maapallolaisia. Ei meillä ole paikkaa, minne pakenisimme omaa hirveyttämme ja maapallomme haurautta.

Niin, mihin me voisimme paeta... Kilvelle se pakopaikka on ollut oma kesäkoti Savossa, Piskolassa. Tosin Punaisen muistikirjan lopussa, jolloin eletään vuotta 2018, hän jo aavistelee, että Piskolan kesät saattavat olla lopuillaan. Voimat eivät enää riitä niihin arkitouhuihin, joita hän oli siihen mennessä puuhastellut melkein huomaamatta,

Mutta mennään ajassa taaksepäin eli Valkoiseen muistikirjaan, joka ilmestyi 2021 mutta vie vuosituhannen vaihtumisen aikaan. Kirjan merkinnät ovat huomattavasti lyhyempiä kuin punaisen muistikirjan myöhemmille vuosille ajoittuvat. Kilpi ei kommentoi suoraan elämäntilannettaan, mutta luen rivien välistä väsymystä. Ja itse riveillä Kilpi kirjoittaa paljon kuolemasta ja unistaan, joita hän näkee erityisesti vanhemmistaan. 

Valkoinen muistikirja tuntuu harmillisesti teokselta, joka on kursittu kokoon kahden edellisen muistikirjan menestyksen jatkoksi, vaikka materiaali ei ihan loppuun asti kantaisikaan. Toisaalta, tätähän se elämä on - aina ei kanna loppuun asti...

Istutin kukkasipuleita. Se oli hauskaa, mutta nyt puristaa rintaa ja sydän hakkaa. No ei se mitään. On kaunis ruska.

 Sydänvaivat siis ehkä selittävät vuosituhannen vaihteen vähäsanaisuuden?

Kirjastosta lähti vielä mukaan Eeva Kilven runoteos "Terveisin" vuodelta 1976. Ja tässä kirjassa kohtaan 48-vuotiaan Eeva Kilven, keskellä elämää ja täynnä tarmoa. Runot piirtävät esiin muistikuvia sodasta, koetuista luontoelämyksistä - ja rakkauksista, joita Kilpi ei emmi esitellä kaikessa lihallisuudessaan. Uskallan arvata, että runot ovat 70-luvulla aiheuttaneet punan useammankin lukijan poskille, mutta näin 50 vuotta myöhemmin kaiken lukenut lukija vain hihittelee tyytyväisenä. Go Eeva!!

Muistin nyt, että viime kesänäkin aloittelin kesälomani runonluvulla ja silloin valitsin heinäkuiseksi motokseni säkeen Aaro Hellaakoskelta. Viikon kuluttua alkavalle lomalleni haluan johtotähdekseni tästä Kilven runoteoksesta seuraavat rivit, jotka kyllä sopivat ihan jokaiselle elämän kuukaudelle:

Minä elän nyt niin että kuoltuani jumalakin itkee sitä, että loi ihmisen ainutkertaiseksi.

**

Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja (WSOY 1976)

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (WSOY 2019)

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja (WSOY 2021)


Eeva Kilpi on laajassa tuotannossaan kuvannut ihmisen elämää useamman vuosikymmenen ajalta, mutta valitsen tämän vuonna 1976 ilmestyneen teoksen Sadan vuoden lukuhaasteeseen 1970-luvun kirjaksi.

Ja lopuksi vielä vinkki Tukholmaan matkaaville: käykää ihmeessä katsomassa Odenplanin lähettyvillä sijaitseva Tukholman pääkirjasto! Gunnar Aplundin suunnittelema ja vuonna 1928 avautunut kirjasto on hieno, todellinen kirjallisuuden pyhättö.

Kommentit

  1. Oih, mikä kirjastokuva!
    Sait minutkin haluamaan lukea Eeva Kilpeä. Ne "keski-iän kirjat" ovat Kilvellä kyllä vahvoja, vereviä, aistillisia, eroottisia ... ja mitä kaikkia adjektiiveja niitä kuvaamaan nyt keksisikään.
    Muistikirjat ovat enemmän sellaista viipyilevää uran viimeistelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun iskee näköjään aina näin keskikesällä, loman kynnyksellä tarve lukea runoja. Ja se on kyllä hyvä merkki, mielikin ehkä alkaa laskeutua levollisimmille taajuuksille.

      Ja Kilpeä lukiessa alkoi taas kismittää se eräs poliitikko, joka keväällä loihe lausumahan, että kulttuuri olisi "luksuspalvelu", johon menee liikaa rahaa. Oikeasti, mitä olisi tämä elämä ilman kulttuuria - ja runoutta?! Ei elämää ollenkaan, vain jotain tuotantolinjan pyörittämistä.

      Poista
  2. Minä pyörin tasan vuosi sitten tuolla Rotundassa, joka oli juuri silloin remontissa. Tarjolla oli myös hitunen pölyä! Järkkäri kaulassa harmitti niin paljon, että jäi tutustumatta tuohon Suomi-osastoon.

    Mutta Kilven "Trois Couleursin" olen myös lukenut ja aika lailla samaa mieltä kuin sinä. Jostain syystä minuun uppoaa silti ne keskeneräisetkin ajatukset. Näin unettomana kännykkää räplätessä olisi ehkä järkevämpi tarttua virressä lojuvaan teokseen Perhonen ylittää tien. Se lohdun määrä, jota Kilpi tarjoaa, on kannatteleva voima.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kävin vuosi sitten viimeksi siellä pyörimässä ja silloin tämä Rotunda oli suljettuna. Nyt siellä on kirjasto kokonaisuudessaan auki, mutta ulkopuolella käy kova mylläys. Ehkä tässä valmistellaan kirjaston satavuotisjuhlia?

      Eeva Kilpi on tosiaan hyvä olla hyllyssä. Elämän ensiapua!!

      Poista
  3. Eeva Kilpi on loistava! Pitäisi lukea häneltä paljon enemmän, muistikirjoista olen lukenut vain tuon aika usein huonoimpana pidetyn valkoisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinistä muistikirjaa ei harmillisesti ollut kirjaston hyllyssä, olen tosin lukenut sen joskus aikaisemmin mutta en muista siitä oikein mitään. Olisi mielenkiintoista nähdä minkälainen jatkumo näissä muistikirjoissa on. Valkoinen pisti kyllä silmään, kaikessa lyhykäisyydessään. Tuntui, että siihen oli vain kasattu jotain, että saadaan uutta julkaistavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...