Siirry pääsisältöön

Terveisiä elämästä, tältä kohtaa...

 


Lainaan tuohon otsikkoon Aila Meriluotoa ja vaikka olen juuri kuunnellut hänen viimeisiksi jääneitä päiväkirjojaan niin tämä kirjoitus ei käsittele häntä. Myöhemmin sitten... sillä nyt tielleni astui Eeva Kilpi, jälleen kerran.

...kirjathan etsivät lukijansa vallatakseen olemassolon heidän aivoissaan, aivotoiminnassaan...

Kesäkuussa tuli pieni pysähdys kun kävin lääkärissä ja mittariin pamahti niin huimat verenpaineet, että sain taas rauhoitella tohtoria. En kehdannut paljastaa, että olin syönyt viime aikoina ehkä hiukkasen liikaa lakritsia, mutta sanoin lepääväni loppupäivän ja lupasin varata uuden ajan jatkoseurantaa varten.

Kävelin sitten kaupungilla ja mietin, että mitäs nyt sitten. Huomasin olevani lähellä Tukholman pääkirjastoa, joten sinne. Rakastan pääkirjaston pyöreää Rotunda-salia, jossa on kaunokirjallisuutta eri kielellä - pitkät hyllyt myös suomeksi. Ja kukas siellä sitten odottikaan. Eeva Kilpi! Suorastaan huusi, että ota minut, vie ulos täältä pölyisestä pyhätöstä. (No, oikeasti pääkirjastossa ei näkynyt pölynhiventäkään mutta alkusoinnun takia tuo 'pölyinen'...)

Olen tässä nyt sitten lueskellut Kilpeä. Häntähän voi lukea uudestaan ja uudestaan ja aina sieltä nousee esille uusia asioita, aina kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Nyt minua liikutti Kilven huoli maailmantilasta, siitähän hän on pasifistina kirjoittanut koko kirjailijan uransa ajan. Punainen muistikirja alkaa vuodesta 2014, jolloin tämä koko Ukraina-hässäkkä alkoi.

Voi meitä maapallolaisia. Ei meillä ole paikkaa, minne pakenisimme omaa hirveyttämme ja maapallomme haurautta.

Niin, mihin me voisimme paeta... Kilvelle se pakopaikka on ollut oma kesäkoti Savossa, Piskolassa. Tosin Punaisen muistikirjan lopussa, jolloin eletään vuotta 2018, hän jo aavistelee, että Piskolan kesät saattavat olla lopuillaan. Voimat eivät enää riitä niihin arkitouhuihin, joita hän oli siihen mennessä puuhastellut melkein huomaamatta,

Mutta mennään ajassa taaksepäin eli Valkoiseen muistikirjaan, joka ilmestyi 2021 mutta vie vuosituhannen vaihtumisen aikaan. Kirjan merkinnät ovat huomattavasti lyhyempiä kuin punaisen muistikirjan myöhemmille vuosille ajoittuvat. Kilpi ei kommentoi suoraan elämäntilannettaan, mutta luen rivien välistä väsymystä. Ja itse riveillä Kilpi kirjoittaa paljon kuolemasta ja unistaan, joita hän näkee erityisesti vanhemmistaan. 

Valkoinen muistikirja tuntuu harmillisesti teokselta, joka on kursittu kokoon kahden edellisen muistikirjan menestyksen jatkoksi, vaikka materiaali ei ihan loppuun asti kantaisikaan. Toisaalta, tätähän se elämä on - aina ei kanna loppuun asti...

Istutin kukkasipuleita. Se oli hauskaa, mutta nyt puristaa rintaa ja sydän hakkaa. No ei se mitään. On kaunis ruska.

 Sydänvaivat siis ehkä selittävät vuosituhannen vaihteen vähäsanaisuuden?

Kirjastosta lähti vielä mukaan Eeva Kilven runoteos "Terveisin" vuodelta 1976. Ja tässä kirjassa kohtaan 48-vuotiaan Eeva Kilven, keskellä elämää ja täynnä tarmoa. Runot piirtävät esiin muistikuvia sodasta, koetuista luontoelämyksistä - ja rakkauksista, joita Kilpi ei emmi esitellä kaikessa lihallisuudessaan. Uskallan arvata, että runot ovat 70-luvulla aiheuttaneet punan useammankin lukijan poskille, mutta näin 50 vuotta myöhemmin kaiken lukenut lukija vain hihittelee tyytyväisenä. Go Eeva!!

Muistin nyt, että viime kesänäkin aloittelin kesälomani runonluvulla ja silloin valitsin heinäkuiseksi motokseni säkeen Aaro Hellaakoskelta. Viikon kuluttua alkavalle lomalleni haluan johtotähdekseni tästä Kilven runoteoksesta seuraavat rivit, jotka kyllä sopivat ihan jokaiselle elämän kuukaudelle:

Minä elän nyt niin että kuoltuani jumalakin itkee sitä, että loi ihmisen ainutkertaiseksi.

**

Eeva Kilpi: Terveisin. Runoja (WSOY 1976)

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja (WSOY 2019)

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja (WSOY 2021)


Eeva Kilpi on laajassa tuotannossaan kuvannut ihmisen elämää useamman vuosikymmenen ajalta, mutta valitsen tämän vuonna 1976 ilmestyneen teoksen Sadan vuoden lukuhaasteeseen 1970-luvun kirjaksi.

Ja lopuksi vielä vinkki Tukholmaan matkaaville: käykää ihmeessä katsomassa Odenplanin lähettyvillä sijaitseva Tukholman pääkirjasto! Gunnar Aplundin suunnittelema ja vuonna 1928 avautunut kirjasto on hieno, todellinen kirjallisuuden pyhättö.

Kommentit

  1. Oih, mikä kirjastokuva!
    Sait minutkin haluamaan lukea Eeva Kilpeä. Ne "keski-iän kirjat" ovat Kilvellä kyllä vahvoja, vereviä, aistillisia, eroottisia ... ja mitä kaikkia adjektiiveja niitä kuvaamaan nyt keksisikään.
    Muistikirjat ovat enemmän sellaista viipyilevää uran viimeistelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun iskee näköjään aina näin keskikesällä, loman kynnyksellä tarve lukea runoja. Ja se on kyllä hyvä merkki, mielikin ehkä alkaa laskeutua levollisimmille taajuuksille.

      Ja Kilpeä lukiessa alkoi taas kismittää se eräs poliitikko, joka keväällä loihe lausumahan, että kulttuuri olisi "luksuspalvelu", johon menee liikaa rahaa. Oikeasti, mitä olisi tämä elämä ilman kulttuuria - ja runoutta?! Ei elämää ollenkaan, vain jotain tuotantolinjan pyörittämistä.

      Poista
  2. Minä pyörin tasan vuosi sitten tuolla Rotundassa, joka oli juuri silloin remontissa. Tarjolla oli myös hitunen pölyä! Järkkäri kaulassa harmitti niin paljon, että jäi tutustumatta tuohon Suomi-osastoon.

    Mutta Kilven "Trois Couleursin" olen myös lukenut ja aika lailla samaa mieltä kuin sinä. Jostain syystä minuun uppoaa silti ne keskeneräisetkin ajatukset. Näin unettomana kännykkää räplätessä olisi ehkä järkevämpi tarttua virressä lojuvaan teokseen Perhonen ylittää tien. Se lohdun määrä, jota Kilpi tarjoaa, on kannatteleva voima.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kävin vuosi sitten viimeksi siellä pyörimässä ja silloin tämä Rotunda oli suljettuna. Nyt siellä on kirjasto kokonaisuudessaan auki, mutta ulkopuolella käy kova mylläys. Ehkä tässä valmistellaan kirjaston satavuotisjuhlia?

      Eeva Kilpi on tosiaan hyvä olla hyllyssä. Elämän ensiapua!!

      Poista
  3. Eeva Kilpi on loistava! Pitäisi lukea häneltä paljon enemmän, muistikirjoista olen lukenut vain tuon aika usein huonoimpana pidetyn valkoisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinistä muistikirjaa ei harmillisesti ollut kirjaston hyllyssä, olen tosin lukenut sen joskus aikaisemmin mutta en muista siitä oikein mitään. Olisi mielenkiintoista nähdä minkälainen jatkumo näissä muistikirjoissa on. Valkoinen pisti kyllä silmään, kaikessa lyhykäisyydessään. Tuntui, että siihen oli vain kasattu jotain, että saadaan uutta julkaistavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...