Siirry pääsisältöön

Hannah ja Rosa - raskaansarjan naisista kevyellä otteella

 

Onnittelut itselleni, sillä olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen lähemmäksi eurooppalaisen aatehistorian vahvoja naisia, Hannah Arendtia ja Rosa Luxemburgia. Tai "Hannahia" ja "Rosaa", kuten heitä näissä kahdessa lukemassani kirjassa tituleerataan.

Nimet Arendt ja Luxemburg ovat vilahtaneet ohitseni lukemattomia kertoja, mutta aiheina nämä henkilöt tuntuivat sen luokan raskaansarjalaisilta, että olen siirtänyt heitä lukulistallani aina vaan eteenpäin. Mutta nyt he suorastaan ryntäsivät luokseni - aika on kypsä, tässäpä pari kevyempää opusta meistä, aloita niistä!

Ruotsalainen filosofi ja kirjailija Ann Heberlein (aikaisempia teoksia mm. "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää") on kirjoittanut erittäin helppotajuisen ja samalla kattavan johdatuksen Hannah Arendtin (1906-1975) elämään ja työhön. Heberlein käy läpi Arendtin koko elämän kronologisesti, alkaen lapsuudesta Königsbergissä (nykyinen Kaliningrad) ja siirtyen Berliinin ja Ranskan kautta lopulta Yhdysvaltoihin.

Juutalaissyntyinen Arendt seurasi tarkasti kotimaansa Saksan poliittista tilannetta ja teki jo vuonna 1933 ratkaisun paeta Ranskaan. Vuonna 1941 hän muutti miehensä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa hän asui kuolemaansa asti. 

Arendt ei kuitenkaan koskaan hylännyt syntyperäänsä, vaikka opettelikin englannin kielen niin, että pystyi kirjoittamaan myös tällä uudella kielellä. Saksan kieli oli kuitenkin se rakkain, mitä myös ihmeteltiin. Miten Arendt edes halusi puhua tätä kieltä, jonka natsit olivat läpikotaisin turmelleet! Tähän Arendtilla oli selkeä vastaus: "Se ei todellakaan ollut saksan kieli, joka tuli hulluksi". 

Arendtin tunnetuimmat teokset käsittelevät juurikin Saksan natsimenneisyyttä. Arendt herätti huomiota, kun hän ilmoitti matkustavansa paikan päälle Jerusalemiin seuraamaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä 1961. Arendt raportoi The New Yorker -lehdelle ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi kirja "A Report on the Banality of Evil". 

Kirjasta syntyi valtava kohu, joka seurasi Arendtia koko tämän loppuelämän ajan. Tutkittuaan Eichmannia koko oikeudenkäynnin ajan Arendt tuli nimittäin siihen lopputulokseen, että Eichmann ei ole syyllinen, sillä hän vain teki sen mitä hänen oli käsketty tehdä ja itse asiassa Eichamann noudatti maan voimassaolevia lakeja.

Eichmann ei Arendtin mukaan ollut mielipuoli, kuten eivät useimmat muutkaan natsijohdossa vaikuttaneet. He olivat tavallisia ihmisiä, jotka usein valitsivat "Mitläufer" -roolin - kuten Eichmann, jolle oli tyypillistä koko elämänsä ajan liittyä erinäisiin yhdistyksiin ja ryhmiin. (Eichmannin oman kuvauksen mukaan hän kärsi masennuksesta, jos ei saanut tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään. Hän tarvitsi jonkin ulkoisen määränpään, johtotähden - määrittelemätön tulevaisuus tuntui pelottavalta.)

Tämä loppupäätelmä ei kuitenkaan poissulje sitä, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus tehdä moraalisia päätöksiä, myös niissä tapauksissa jolloin se esimerkiksi totalitarismin vuoksi on vaikeaa ja näennäisesti jopa täysin hyödytöntä. Mutta tässä kohtaa on pakko lainata vanhaa kunnon Patti Smithiä: "People have the power".... Tätä mieltä oli myös Hanna ja tätä elämänfilosofiaa hän toteutti myös omassa elämässään.

Ai niin, mitenkäs se Hannah'n rakkauselämä? Ei hätää, sekin käsitellään perusteellisesti tässä Heberleinin kirjassa. Arendthan on ollut usein esillä myös rakastajansa Martin Heideggerin myötä, mutta tämän kirjan luettuani sanoisin, että lopetetaan se Heideggerista jankuttaminen. Hannah nimittäin löysi lopulta "sen oikean".

Ja nyt vielä sananen Rosasta! Ja rakkaudesta puheenollen, brittiläinen sarjakuvataiteilija Kate Evans menee niin pitkälle, että saamme nähdä Rosa Luxemburgin (1871-1919) rakkauselämästä enemmän kuin ehkä haluaisimmekaan. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä kirjalla on paljon muuta annettavaa.

Ennenkaikkea Evans luo Luxemburgista kuvan intohimoisena ja pelottomana ihmisenä, sekä aatteessaan että rakkauselämässään. Kiinnostukseni heräsi ja haluan ehdottomasti lukea enemmän Luxemburgista! Valitettavasti Evans ei onnistu ihan pitämään kasassa kaikkea sitä materiaalia, jonka hän on kirjaansa halunnut mahduttaa, mutta jos haluaa pikaoppaan 1900-luvun alun sosialistisen filosofin ja vallankumousliikkeen ikoniseen johtohahmoon, tästä on hyvä aloittaa.

Kumpaakaan kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu, mutta Helmetistä löytyvät molemmat teokset englanniksi ja Heberleinin Arendt-kirja tietysti myös ruotsiksi.

**

Ann Heberlein: Arendt: om kärlek och ondska: biografi (Mondial 2020)

Kate Evans: Red Rosa: a graphic biography of Rosa Luxemburg (Verso 2015)


Kommentit

  1. Rosa Luxemburg oli vielä 70-luvun vasemmistolaisessa aallossa kova nimi, mutta hänen tähtensä on tainnut sittemmin himmetä. Hannah Arendt sen sijaan on kai edelleen arvostettu ja luettu filosofi. Olen monessa yhteydessä törmännyt tuohon Totalitarismin syntyyn, mutta lukenut en ole. Tällaisissa elämäkerrallisissa kirjoissa ajatukset on kai suodatettu vähän helpommin omaksuttavaan muotoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arendtia näkee nyt taas siteerattavan useammin, ehkä tämä äärioikeiston nousu Euroopassa on syynä siihen?

      Poista
  2. Mielenkiintoisia naisia! Pakko myöntää, etten Luxemburgista tiedä oikein mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama minulla, tiesin vain Luxemburgin nimeltä. Mutta tämän luettuani ymmärsin, että oli kyllä melkoinen persoona ja yritän löytää nyt lisää luettavaa hänestä.

      Poista
  3. Totalitarismin synty on tuttu ja joskus opintoihin luettu teos, mutta muuten on jäänyt kyllä Arendtin tuotanto vähäiselle huomiolle. Kiinnostava nainen kyllä, kuten Luxemburgkin. Varmasti äärioikeuston nousu vaikuttaa Arendtinkin näkyvyyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä tulee nyt yliopistolla syksyllä kurssi, jossa käsitellään juurikin tuota Arendtin kirjaa 'Totalitarismin synty'. Sellaisia aikoja eletään, että tällaiselle kurssille on kysyntää...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o